Avokkeeni muuttaa huomenna pois yhteisestä kämpästämme: eroamme. Omiin silmiini näyttää siltä, että hän on alkanut epäröimään eroa. Yritin parhaani ja vähän enemmänkin, mutta se ei riittänyt. Kun yritin lohduttaa ja olla läsnä, se oli holhoamista, ja kun yritin antaa omaa tilaa, se oli välinpitämättömyyttä. Rakkautta ei puutu edelleenkään, mutta arki ei toimi.
En voi kuin toivoa rakkaalleni kaikkea hyvää, mutta toisaalta takaraivossa jyskyttää sellainen pirullinen toive, että toivottavasti exäni ei löydä heti satujen unelmamiestä ja hän tajuaisi, että minussakin oli edes jotain hyvää. Juon harvoin enkä koskaan liikaa, en polta, en lyö, en petä, osallistun aktiivisesti kotitöihin, olen hyvä kuuntelemaan (hänen itsensä mukaan) ja kaiken lisäksi olen kuulemma hauskakin.
En kaiken kaikkiaan pysty ymmärtämään tätä eroa, koska exäni puhuu minusta positiivisesti, eikä hänellä varmasti ole ketään toista, mutta silti hän tahtoo erota. Näinköhän hän nyt eron hetkellä tajusi, että pois muutettuaan hänen on itse otettava vastuu omasta pahasta olostaan eikä hän voi enää syyttää minua? Olisiko peräti mahdollista, että hän jonkin aikaa yksin asuttuaan haluaa muuttaa takaisin ja osaa kunnioittaa minua uudella tavalla?
Olen aika kyllästynyt lukemaan tämänkin foorumin juttuja, joissa toitotetaan, että miehessä tai naisessa pitää olla se jokin. No, ehkä ihastumisen hetkellä pitääkin, mutta se jokin ei varmasti säily ilman keskinäistä kunnioitusta. Kannattaa varmaankin ottaa ihan itse vastuu omasta olosta eikä olettaa, että puolisto tekee onnelliseksi. Puoliso voi tukea, mutta mikään likasanko hän ei ole.
Mutta oli miten oli, on vapauttavaa asua yksin ainakin jonkin aikaa. En tiedä mitään mukavampaa kuin ruoanlaitto. Lohdutan siis itseäni syömällä hyvin ja liikkumalla paljon.
Hyvää ja onnellista kesää kaikille toivoo Sinkku!
En voi kuin toivoa rakkaalleni kaikkea hyvää, mutta toisaalta takaraivossa jyskyttää sellainen pirullinen toive, että toivottavasti exäni ei löydä heti satujen unelmamiestä ja hän tajuaisi, että minussakin oli edes jotain hyvää. Juon harvoin enkä koskaan liikaa, en polta, en lyö, en petä, osallistun aktiivisesti kotitöihin, olen hyvä kuuntelemaan (hänen itsensä mukaan) ja kaiken lisäksi olen kuulemma hauskakin.
En kaiken kaikkiaan pysty ymmärtämään tätä eroa, koska exäni puhuu minusta positiivisesti, eikä hänellä varmasti ole ketään toista, mutta silti hän tahtoo erota. Näinköhän hän nyt eron hetkellä tajusi, että pois muutettuaan hänen on itse otettava vastuu omasta pahasta olostaan eikä hän voi enää syyttää minua? Olisiko peräti mahdollista, että hän jonkin aikaa yksin asuttuaan haluaa muuttaa takaisin ja osaa kunnioittaa minua uudella tavalla?
Olen aika kyllästynyt lukemaan tämänkin foorumin juttuja, joissa toitotetaan, että miehessä tai naisessa pitää olla se jokin. No, ehkä ihastumisen hetkellä pitääkin, mutta se jokin ei varmasti säily ilman keskinäistä kunnioitusta. Kannattaa varmaankin ottaa ihan itse vastuu omasta olosta eikä olettaa, että puolisto tekee onnelliseksi. Puoliso voi tukea, mutta mikään likasanko hän ei ole.
Mutta oli miten oli, on vapauttavaa asua yksin ainakin jonkin aikaa. En tiedä mitään mukavampaa kuin ruoanlaitto. Lohdutan siis itseäni syömällä hyvin ja liikkumalla paljon.
Hyvää ja onnellista kesää kaikille toivoo Sinkku!
Vastaukset 5
Vanhimmat
itsestään kiinni, se on totta ettei kukaan muu voi tehdä sua onnelliseksi kun sinä itse ja ellet itsekkään tiedä mikä sinut tekee onnilliseksi, niin on siinä kumppanilla vaikeat oltavat. Tuli vaan tällasta mieleen... Itse olen eron jälkeen oppinut elämään itseni kanssa ja kysymään mitä mä haluan..suhteessa tuntu että omat unelmat ja suunnitelmat oli paljolti siitä toisesta osapuolesta kiinni, joten jouduin aina pettymään.. enään en aio onnellisuuttani muiden hartioille laittaa, vaan elän elämäni niinku mä haluan elää! Kaikki on omasta asenteesta kiinni!
jotta avovaimollasi olisi ollut dominoiva äiti, kenties? ... se selittäisi paljon tuollaista käytöstä.
Jos edelleen rakastatte, toivoa on kai vielä jäljellä.
Minulle ja avomiehelleni tuli ero, koska syytin häntä omasta pahasta olostani ja kaivoin esille kaiken mahdollisen negatiivisen, minkä suinkin osasin, tiesin ja löysin. Sitten kun minulla oli tarpeeksi aseita häntä vastaan, annoin paukkua.
Lienee päivänselvää, että ero tuli pitkälti juuri tuosta syystä.
Nyt olo on hyvä. Olemme olleet erossa jo pari kuukautta, mutta edelleen joskus tapaillaan, tosin harvoin. Joskus meillä saattaa vielä olla yhteinen elämä. Nyt ei ole kuitenkaan sen aika, ei vielä. Minä opettelen nyt tulemaan toimeen itseni kanssa.
Muutan syksyllä ensimmäistä kertaa aikuisiässäni omaan asuntoon. Viimeksi olen asunut yksin 17-vuotiaana, silloin muutin opiskelijakämpästä mieheni luokse ja sitten asuttiin vuosia yhdessä.
Minun tarvitsee vielä itsenäistyä ja kasvaa. Sitten voin ehkä olla taas parisuhteessa. Jos sen aika joskus tulee, tahdon todellakin seurustella juuri entiseni kanssa, sillä häntä todella rakastan. Ehkäpä hänenkään tunteensa eivät ole kuolleet, joten meillä on toivoa..
Miksei siis sinulla ja rakkaallasikin??
Onnea teille, tai ainakin sinulle itsellesi. Ole rohkea.
"Jos edelleen rakastatte, toivoa on kai vielä jäljellä."
Saattaa olla tai sitten ei. Minulla ei ole taipumusta katkeruuteen, mutta nyt olen katkera - pakko se on myöntää. Minusta tuntuu, ettei minua kohdeltu oikeudenmukaisesti, luottamukseni petettiin. Tuskinpa tuo luottamus enää exään palaa. Ja palaakohan se kehenkään muuhunkaan?
meidän erosta reilu puoli vuotta. mä luulin et kaikki oli hyvin suunniteltiin asunnon ostoa ja mitäs tehdään kun meidän lapset kasvaa isoksi. no se kaikki romuttu hetkessä meni kimppaan ystäväni kanssa sanoi vaan että oli pitkään halunnut eroa mutta ei löytänyt sanoja siihen.
heidän suhde loppui aika lyhyeen kesti n. kuukauden. kesäkuussa mies alkoi käydä meillä useammin lapsia katsomassa mutta teimme paljon yhdessäkin. meidän välit suht ok kun olemme jutelleet.
liittomme aikana olin aina joustava en koskaan kyseenalaistanu miehen menoja mentii toki yhdessä. eilen olin kuullut juttuja miehestä tämän saman naisen takia kysyin häneltä kun en tiennyt oliko tosia täällä juorutaan muutenkin paljon. mies suuttui ja sanoi lopeta toi jauhaminen ja epäily et se veetuttaa miten sä ootki tollanen.
niinpä en koskaan ole ollut tälläinen vihaan itesäni sen takia, mutta sanoin miehelle katso peiliin ja mieti miksi musta on tällänen tullut..
en kysellyt sen menemisiäni siksi että olen katkera tms. mutta jos se alkaa taas pitämään mua pellenä en suostu siihen kun tämä nainen asuu samalla pihalla kun minä.
eli luottamusta vaikea saada mutta jos molemmat sitä haluaa ja valmiita tekemään työtä sen eteen se voi onnistua. tsemppiä sulle =)