Ihan kamala tunne... järki ja tunteet taistelevat minussa keskenään ja elämästä ei meinaa oikein tulla mitään... 5v:n seurustelun, 2v:n yhdessäasumisen, ylä -ja alamäkien jälkeen olemme eroamassa poikaystäväni kanssa.
Aika tarkkaan vuosi sitten minä otin ja lähdin yhteisetä kodistamme. Kylmästi ja tunteettomasti jätin poikaystäväni ja vietin kesän sinkkuelämää. ja syksyllä palasimme, onnellisimpina kuin koskaan, takaisin yhteen. Ostimme "elämämme" asunnon, remontoimme rakkudella ja sisustimme kalliilla maulla ja rakkaudella. Kevät oli minulle henkisesti kova paikka, remontti, koulu, säännöllinen kokopäivätyö... suhteemme arki ei kestänyt, ainaisia riitoja, huutamista, itkua, kamalia sanoja, uhkailua, kiristämistä... loputtomasta rakkaudesta huolimatta. Noin kk sitten sain "diagnoosin": loppuun palaminen. Olen 24v. Nyt olen "pakon edessä" muuttamassa pois yhteisestä "unelmakämpästämme" (oikeastaan enemmän poikaystäväni aloitteesta..) ja olo on aivan kamala! En saa nukutuksi, en pysty syömään saatika keskittymään töihini! Järki huutaa että tämä suhde ei ole sitä mitä elämältäni oikeasti haluan (riidat, erilaiset ihmistyypit..), mutta silti rakastamme vielä vahvasti toinen toisiamme ja ns. suhteemme peruspilarit ovat kunossa... sanomme (edelleen) jatkuvasti kuinka toinen on juuri sitä mitä on aina halunnut ja kuinka kaikesta huolimatta rakastamme toisiamme. Riidat vain repivät meidät tässä suhteessa kappaleiksi ja tekevät suhteesta mahdottoman!
Nyt kaiken alusta aloittaminen tuntuu vaikealta ja ahdistavalta. Pelkään sitä päivää kun mieheni löytää uuden ja tuo sen meidän yhteiseen (entiseen) kotiimme (minulla ei mahdollista lunastaa häntä ulos..). Lisäksi uusi elämäntilanne ahdstaa, mistä rahat, asunto, muutto, voimia jaksaa, kaikki... :( en haluaisi lähteä, mutta järki huutaa vastaan!
Pelkään jääväni yksin, olen perimmältäni ns. seurustelijatyyppiä, enkä perusta pikasuhteille. En halua mennä yksin kotiin, enkä viettää yksin aikaa... (sen osoitti tavallaan jo viimekesäinen erossa oleminen). minulla on paljon ystäviä, työ, harrastuksia, mutta silti tärkeästä yhteisestä ajasta ja ihmisestä luopuminen satuttaa niin paljon!! Pelkään etten ikinä uskalla seurustella kenenkään kanssa tai päästää ketään lähelleni kun pelkään pettymistä ja sattumista. Sydämeni itkee vaikka sen pitäisi riemuita uuden alun alkamisesta... :(
Onkohan kellään kokemuksia vastaavanlaisesta? Kuinka olette selvinneet erosta jossa kumpikin on vielä selvästi vahvasti kiinni toisessa? Mikä lääke yksinäisyyteen/sen pelkoon? Kuinka päästää irti maailman tärkeimmästä (mutta myös mahdotomasta) ihmissuhteesta...?
Aika tarkkaan vuosi sitten minä otin ja lähdin yhteisetä kodistamme. Kylmästi ja tunteettomasti jätin poikaystäväni ja vietin kesän sinkkuelämää. ja syksyllä palasimme, onnellisimpina kuin koskaan, takaisin yhteen. Ostimme "elämämme" asunnon, remontoimme rakkudella ja sisustimme kalliilla maulla ja rakkaudella. Kevät oli minulle henkisesti kova paikka, remontti, koulu, säännöllinen kokopäivätyö... suhteemme arki ei kestänyt, ainaisia riitoja, huutamista, itkua, kamalia sanoja, uhkailua, kiristämistä... loputtomasta rakkaudesta huolimatta. Noin kk sitten sain "diagnoosin": loppuun palaminen. Olen 24v. Nyt olen "pakon edessä" muuttamassa pois yhteisestä "unelmakämpästämme" (oikeastaan enemmän poikaystäväni aloitteesta..) ja olo on aivan kamala! En saa nukutuksi, en pysty syömään saatika keskittymään töihini! Järki huutaa että tämä suhde ei ole sitä mitä elämältäni oikeasti haluan (riidat, erilaiset ihmistyypit..), mutta silti rakastamme vielä vahvasti toinen toisiamme ja ns. suhteemme peruspilarit ovat kunossa... sanomme (edelleen) jatkuvasti kuinka toinen on juuri sitä mitä on aina halunnut ja kuinka kaikesta huolimatta rakastamme toisiamme. Riidat vain repivät meidät tässä suhteessa kappaleiksi ja tekevät suhteesta mahdottoman!
Nyt kaiken alusta aloittaminen tuntuu vaikealta ja ahdistavalta. Pelkään sitä päivää kun mieheni löytää uuden ja tuo sen meidän yhteiseen (entiseen) kotiimme (minulla ei mahdollista lunastaa häntä ulos..). Lisäksi uusi elämäntilanne ahdstaa, mistä rahat, asunto, muutto, voimia jaksaa, kaikki... :( en haluaisi lähteä, mutta järki huutaa vastaan!
Pelkään jääväni yksin, olen perimmältäni ns. seurustelijatyyppiä, enkä perusta pikasuhteille. En halua mennä yksin kotiin, enkä viettää yksin aikaa... (sen osoitti tavallaan jo viimekesäinen erossa oleminen). minulla on paljon ystäviä, työ, harrastuksia, mutta silti tärkeästä yhteisestä ajasta ja ihmisestä luopuminen satuttaa niin paljon!! Pelkään etten ikinä uskalla seurustella kenenkään kanssa tai päästää ketään lähelleni kun pelkään pettymistä ja sattumista. Sydämeni itkee vaikka sen pitäisi riemuita uuden alun alkamisesta... :(
Onkohan kellään kokemuksia vastaavanlaisesta? Kuinka olette selvinneet erosta jossa kumpikin on vielä selvästi vahvasti kiinni toisessa? Mikä lääke yksinäisyyteen/sen pelkoon? Kuinka päästää irti maailman tärkeimmästä (mutta myös mahdotomasta) ihmissuhteesta...?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ei kannattaisi tehdä tuollaisen takia liian hätäisiä johtopäätöksiä ja ratkaisuja. Tuo ei ole ollenkaan ylitsepääsemätön juttu ... jos se vain on todellisena syynä? Vai onko syyt kenties sittenkin syvemmällä?
Siis 24-vuotias ja nyt jo loppuun palanut?
Olin itse pari vuotta sitten loppuunpalanut ja jouduin pakkosairaslomalle että saan NUKKUA. Kyllä se nuorella ihmisellä on mahdollista kun haukkaa liian ison palan kerralla.
Meillä molemmilla diagnosoitiin masennus ja arkipäivä oli rakkaudesta huolimatta täynnä riitoja. Erosimme ja olemme ottaneet tauon. Saa nähdä, palaammeko yhteen. Tarkoitus on selvittää asioita erillään tietyn aikaa ja katsoa tilannetta uudestaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olemme saaneet asioita selvitettyä - tämä siis eron aikana!
Ota sinä nyt tauko arkielämästä ja selvitä ensin loppuunpalamisesi. Muuta pois, jos tervehtymisesi sitä vaatii. Voitko selvittää asiat muuttamatta pois?
Ja viimeiseksi: vaadi loppuunpalamiseesi terapiaa ja lääkkeitä!
pistit poikki miehesi kanssa? Riitojen takia?? Siis ennen kuin palasitte uudelleen yhteen?
...osittain riitojen, osittain vapaudenkaipuun ja osoittain varmuuden hakemiseksi siitä, mitä oikeastaan elämältä loppupeleissä haluan...
Nyt ko. asiat on kääntyneet päinvastoin, minä tiedän mitä haluan, poikaystäväni (taisiis ex...?) ei. :(
Olisin valmis parisuhdeneuvontaan yms. ja käyttäytymään riitatilanteissa/arjessa toisin, mutta poikaystäväni on visusti päättänyt ettei enää kannata... Minkäs sille voi. En tahdo roikkua enkä muutenkan "sääliseurustelua", joten jotenkin on vain pakko löytää elämälle uusi tarkoitus jostain... vaikeaa.
Saatte kumpikin etäisyyttä asioihin ja tilaa miettiä mitä haluatte. Vaikka kuinka häntä rakastat nin se riitely tappaa mahdollisuuden onnellisuuteen. Ei se ole oikein.
Kaikki kyllä jarjestyy, raha on vain materiaalia. Asunnon kyllä saat ja tuut toimeen. Ajan kans helpottaa :)
"kokeilla aidan takaista vihreyttä" tuona taukoaikana? Sanoitko erotessasi, ettet enää palaa yhteen koskaan? Vai miten teille tuli tuo ero, mies halusi olla - sinä et - vai?
..kummallakin oli erinäisiä "laastareita" tuona aikana... ei siis mitään vakavampaa. Ja kyllä silloin vannotin aika tarkkaan etten enää ikinä palaa ja että voisi minut unohtaa elämästään. Toisin kävi poikaystäväni sinnikkyyden ja rakkauden voimalla! Eli juu... minä halusin nimenomaa eroa, mies ei.
et usko, mutta tiedän miltä sinusta tuntuu! :(
((((voimahalaa))))
Itse olen käynyt juuri saman läpi. 4 vuotta oltiin yhdessä ja luulin todella jossain vaiheessa kohdanneeni sen vastakappaleeni. Viime syksynä oli jo ongelmia ja puhetta erosta. Silloin päätin, että haluan yrittää kaikkeni tämän suhteen eteen.... Mutta minä tein gradua ja töitä, mies oli töissä, 2 koiraa talossa ja molemmilla omat harrastuksensa. Talvi ja kevät olivat kamalaa aikaa, vaikka ajoittain löysin väliltämme pieniä toivon pilkahduksia. Lopullinen päätös erosta oli mieheni (heti, kun sain gradun palautettua - sikäli armollista) ja olen nyt kuukauden ollut itsekseni. Selvisi myös että mies tapaili uutta naista jo samalla viikolla kun muutin pois kotoa.
Olen itkenyt enemmän kuin koskaan ja edelleen itku tulee vähintään kerran päivässä. Nyt kun gradu on pois käsistä, sitä tajuaa, miten ihmiset stressaantuneena tekee ja sanoo kaikkea, mitä ei muuten tulisi sanottua. Oikea persoonallisuus alkaa kadota. En toki syytä vain itseäni, miehen en voi sanoa olleen myöskään kovin rakastava tai rakastettava vuoden mittaan... Mutta ainahan sitä miettii, mitä olisi voinut tehdä toisin.
Itselleni tuli eron yhteydessä jonkin asteinen loppuunpalaminen myös. Gradustressi oli juuri lauennut ja sitten tuli ero, muutto ja siihen liittyvät käytännön asiat ja vielä uusi työpaikka samaan aikaan. Vaikka pidän itseäni selviytyjänä, olin yhtäkkiä aivan voimaton. Etenkin kun menin kotiin, jossa olin 3 vuotta asunut, en pystynyt muuhun kuin itkemään hysteerisesti. En syönyt enkä nukkunut ja olo luonnollisesti paheni. Lopulta hain lääkäriltä nukahtamislääkkeitä ja siitä alkoi vähitellen tie ylöspäin.
Vielä on vaikeaa. On hassua, miten tunteet jyräävät tuollaisessa tilanteessa järjen. Ymmärrän, ettei olisi ollut mitään järkeä jäädä roikkumaan suhteeseen etenkin, kun miehellä ilmeisesti oli ollut uusi nainen jo ainakin jollain tasolla kiikarissa jo valmiiksi ja ettei hän siis ollut arvoiseni... mutta silti ikävä on niin suunnaton, että joku osa minusta olisi valmis tekemään mitä vain että saisin vielä olla hänen sylissään. Kuitenkin tiedän, että jos palaisimme vielä yhteen, tuskinpa koskaan voisin unohtaa kaikkea tätä - en varmaan kuitenkaan lähtisi siihen.
Toisaalta - ajatellaan positiivisesti - jätetyn osa on siinä mielessä helppo, että ratkaisun teki toinen puolestasi. Ei tarvitse pohtia loppu elämää, oliko päätös oikea, kun et voinut siihen vaikuttaa. Se taakka jää aina jättäjälle.
Voimia ja kaikkea hyvää sinulle! Kyllä tästä selviää. Olo helpottaa ja järjen ääni vahvistuu päivä päivältä. Ja jos teidät todella on tarkoitettu yhteen, kohtalo hoitanee sen asian ajallaan.
Itse olen myös "sitoutujatyyppi" ja seurustellut jonkun kanssa 16-vuotiaasta asti lähes aina (nyt 26v). Koskaan en ole ollut ihan yksin. Erosta on vasta vähän aikaa, mutta alkaa vähitellen tuntua, että tämä on omalta kannaltanikin viisas ratkaisu. Että oppii ensin elämää itsensä kanssa ja tietää pärjäävänsä. Silloin ei ehkä tule ripustauduttua kehen vaan. Kaikki mieheni ovat olleet jotenkin sellaisia "isähahmoja" ja kaikki suhteet kariutuneet. Ehkäpä siis yksinäisyyden pelossa aina otan tuollaisen "turvallisen" miehen, mikä ei sitten kuitenkaan pidemmän päälle toimi.
Mutta vaivaa kavereitasi, kun niitä sinulla kerran on: kerro, mikä on tilanne niin kyllä he antavat sinulle aikaa ja tukea. Älä missään nimessä jää yksin neljän seinän sisään! Keksi mitä vaan tekemistä, millä saat ajatukset muualle. Silloin sitä alkaa huomata, miten paljon muutakin tässä maailmassa on kuin parisuhde.
Tottakai on luonnollista että eron hetkellä tuntuu moni asia kamalalta (tuo mainitsemasi yksin kotiin tuleminen, eksän kaipuu ym). Sekin lienee luonnollista, että näkeekin asiat yhtäkkiä yli-positiivisina, vannoo rakkautta (jota varmasti onkin!) ja nojaa helposti kunnossa oleviin perusasioihin. Jos ette rakastaisi toisianne ja jos perusasiat eivät olisi kunnossa, olisitteko seurustelleet 5 vuotta? -Tottakai monen asian pitää olla kunnossa jo ennen kuin seurustellaan ja rakastetaan eikö?
Olen itse oppinut kantapään kautta, että pelkkä rakkaus ei aina riitä. Rakkaus myös sokaisee ihmisen siltä, ettei osaa ajatella asioita järkevältä kannalta. Ehkä eroamisessa on paljon sellaista hyvää jota et nyt juuri ajattele. Mainitset selvästi, että riidat ovat olleet jatkuvia ja viittaat erilaisiin ihmistyyppeihin. Miksi siis aina uutta riitaa, onko siis kuitenkin loppupeleissä kyse "mahdottomasta" ihmissuhteesta kuten mainitsit lopuksi?
Erossa oleminen auttaa ajattelemaan ja puhdistaa ilmaa. Ainakin se selkiyttää asioita. Eihän kyse ole siitä että uuden asunnon ostolla tietämättänne paikkasitte huonoja puolia joiden takia erositte? Työtoverini hankki kumppaninsa kanssa lapsen, kun avioliitto repeili. Arvaa lopputulos...
Kaikkea hyvää ja jaksamista sinulle, päädyitte mihin ratkaisuun tahansa.
Mistä te sitten oikein yleensä riitelette? Onko ne pikku vai isoja asioita, vai sekä että? Etkö sä pysty antamaan joissain asioissa periksi, jos huomaat että taas on riita alkamassa? Ehkäpä sä olet vaan riitelijä sorttia, ja sama meno jatkuu seuraavankin ukon kanssa? Yritä vähän rauhottua ja mieti niitä syitä, ja miksi ette voi selvittää asioita normaalisti keskustelemalla.