Ollaan täällä nyt kriisissä ja juteltu ihan tolkuttomasti. Minä olen itkenyt yötä päivää, työpaikallakin, ongelma on enemmän minun:
Miehelläni on ollut aikoinaan (vuosi sitten, ennen tutustumistamme) tulinen rakkaus, "se oikea". Hän on omien sanojensa mukaan päässyt siitä yli. Sanoo pitävänsä minusta, viihtyvänsä seurassani ja nauttivansa yhdessäolosta, yms plaaplaaplaa. Ongelma on mielestäni se, ettei hän voi sanoa rakastavansa minua. Mies kohtelee minua hienosti ja on huomaavainen ja yleensä ystävällinen, mutta tunnen, että se "Huomenta kulta" tai "ihanaa nähdä sinua, Raksu" puuttuu.
Ollaan jo melko "iäkkäitä" perheen perustamiseen, minä reilu 30 ja hän melkein 40vuotta, joten paine on suht kova. En haluaisi tuhlata enää omaa, enkä hänenkään aikaansa seurustelemalla turhaan. Hankaluus on tässä se, että hän on ehdottomasti minulle se "ainoa oikea". Koskaan ei ole koskenut näin paljon.
Olen oikeasti _aivan_pihalla_!! Voisiko joku antaa asiallista näkökulmaa tähän ongelmaan. Voiko tähän alistua ja turruttaa itsensä haluamasta niitä kuuluisia rakkaudentunnustuksia? Riittääkö arkinen huolenpito ja mukava kaveruus? Voiko tällaiselle pohjalle suunnitella tulevaisuuttaa? Onko kellään kokemusta?
Vai haukkaako tässä miettiessään vaan syvemmältä paskaa?
Miehelläni on ollut aikoinaan (vuosi sitten, ennen tutustumistamme) tulinen rakkaus, "se oikea". Hän on omien sanojensa mukaan päässyt siitä yli. Sanoo pitävänsä minusta, viihtyvänsä seurassani ja nauttivansa yhdessäolosta, yms plaaplaaplaa. Ongelma on mielestäni se, ettei hän voi sanoa rakastavansa minua. Mies kohtelee minua hienosti ja on huomaavainen ja yleensä ystävällinen, mutta tunnen, että se "Huomenta kulta" tai "ihanaa nähdä sinua, Raksu" puuttuu.
Ollaan jo melko "iäkkäitä" perheen perustamiseen, minä reilu 30 ja hän melkein 40vuotta, joten paine on suht kova. En haluaisi tuhlata enää omaa, enkä hänenkään aikaansa seurustelemalla turhaan. Hankaluus on tässä se, että hän on ehdottomasti minulle se "ainoa oikea". Koskaan ei ole koskenut näin paljon.
Olen oikeasti _aivan_pihalla_!! Voisiko joku antaa asiallista näkökulmaa tähän ongelmaan. Voiko tähän alistua ja turruttaa itsensä haluamasta niitä kuuluisia rakkaudentunnustuksia? Riittääkö arkinen huolenpito ja mukava kaveruus? Voiko tällaiselle pohjalle suunnitella tulevaisuuttaa? Onko kellään kokemusta?
Vai haukkaako tässä miettiessään vaan syvemmältä paskaa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei rakkauden määrää määritä se kuinka paljon koskee, sitä paitsi rakkauden ei kuulu satuttaa vaan päin vastoin. Ja niitä oikeitakin on monta jokaiselle. Jos jää suhteeseen mistä puuttuu syvä rakkaus niin miten käy sitten kun sen "oikean" löytää oikeasti, kannattaako sitä tyytyä toiseksi parhaaseen...ei mun mielestä.
Ollaan oltu kuusi vuotta yhdessä ja viime vuonna tuli ensimmäisen kerran mainittua nuo maagiset sanat.
Miten te voitte olla KUUSI vuotta (= 6v!!) sanomatta noita sanoja? Mitä sinä ajattelit kumppanistasi tuona aikana?? Missä tilanteessa tämä "tunneryöppy" purkautui?
Ei tajua..
Anteeksi, ei ole tarkoitus arvostella. Yritän vain ymmärtää.
...joka ei ymmärrä :) Mutta jokainen kai taplaa tyylillään. Ei vaan menis mulle jakeluun että toinen on viisi vuotta tuppisuuna tunteistaan. Kai siinä pitää olla kaks ihmistä jotka ei paljo välitä tunnehömpötyksistä vaan ovat "järki-ihmisiä" :)
Jos ihminen ei voi sanoa toiselle rakastavansa tätä,se ei voi olla oikeaa ja syvää rakkautta. Olen itse kokenut aikoinaan saman asian.
25 vuotta yhteistä taivalta jo takana.
Niitä kolmea maagista sanaa en ole koskaan lausunut. Kenellekään.
Mun mielestä sun tilanteessa on kaksi vaihtoehtoa:
1. Miehet saattavat usein näyttää tunteensa enemmän teoilla kuin sanoilla. Kun hän laittaa kotia, tekee sinulle jotain mukavaa tms. hän samalla viestittää välittävänsä. Naiset usein haluavat enemmän sanallista tunteilua kuin miehet.
2. Hän ei vielä valitettavasti ole päässyt yli entisestä suhteestaan tai hänestä tuntuu edelleen, että tämä ex oli "se oikea".
Teidän on keskenänne selvitettävä tämä asia puhumalla. Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää, mitä haluatte ja tunnette.