Tilanteeni on seuraavanlainen. Olemme seurustelleet kohta vuoden ja asuneet yhdessä alle puoli vuotta. Muutimme yhteen aivan liian aikaisin, ja ymmärrän sen hyvin vasta nyt.
Olen myös ymmärtänyt viime aikoina, että meidän ei olisi koskaan pitänyt edes aloittaa seurustelua. Emme mielestäni koskaan ole löytäneet toisiamme sellaisella tasolla, että mikään syvällinen keskustelu olisi mahdollista. Tyttöystäväni ei ilmeisesti ole kiinnostunut keskustelemaan tai ei yksinkertaisesti halua keskustella asioista niin syvällisesti. Keskustelumme ovat päällisin puolin hyvin pinnallisia ja lyhyitä. Toisinaan tuntuu jopa siltä, ettei minun edes tee mieli kertoa hänelle oikeastaan mitään, koska tulee sellainen tunne ettei häntä edes kiinnosta minun asiani. Ja rehellisyyden nimissä on myönnettävä ettei minuakaan oikeastaan kiinnosta hänen asiansa.
Ulkopuolisen olisi helppo sanoa, että keskustele hänen kanssaan asioista, mutta olen sitä yrittänyt jo viimeisen vuoden ajan. Hän ei tunnu halukkaalta kertomaan omista ajatuksistaan. Useimmiten hän on vain aivan hiljaa ja odottaa, että minä sanon jotain. Keskustelunavaukseni ovat melko turhia, koska ei niistä ikinä mitään keskustelua synny. Vaihdetaan vain muutama lause ja sitten sekin "keskustelu" kulahtaa.
Minun olisi pitänyt huomata tämä jo ajat sitten, eikä koskaan edes aloittaa seurustelua hänen kanssaan. Itse olen kuitenkin virheen tehnyt, mutta molempien kannalta olisi reilua, että tämä loppuisi mahdollisimman nopeasti.
Tiedän kuitenkin ettei tyttöystäväni ole tarpeeksi vahva koskaan lopettamaan suhdetta. Lisäksi hän on taipuvainen ajattelemaan, että parempi huonokin suhde kuin yksin oleminen. Hänen jättäminen ei siis ole millään muotoa helppoa, ja pelkäänkin jo valmiiksi hänen murtumistaan. Toisinaan on vain pakko olla itsekäs ja rakastaa itseään enemmän.
Elämäniloni on kadonnut tämän asian vaivatessa aivan suunnattomasti. Lisäksi tilanteen tekee vaikeaksi se, ettei yhteisestä asunnostamme pääse eroon ennen ensi helmikuuta, eikä kummallakaan ole varaa yksin siellä asua. Ongelmani onkin se, miten pitkään täytyy pitää kulissia yllä että "me nyt tässä vielä seurustelemme."
On vaikea kuvitella millaista elämä olisi eronneina mutta silti saman katon alla.
Olen myös ymmärtänyt viime aikoina, että meidän ei olisi koskaan pitänyt edes aloittaa seurustelua. Emme mielestäni koskaan ole löytäneet toisiamme sellaisella tasolla, että mikään syvällinen keskustelu olisi mahdollista. Tyttöystäväni ei ilmeisesti ole kiinnostunut keskustelemaan tai ei yksinkertaisesti halua keskustella asioista niin syvällisesti. Keskustelumme ovat päällisin puolin hyvin pinnallisia ja lyhyitä. Toisinaan tuntuu jopa siltä, ettei minun edes tee mieli kertoa hänelle oikeastaan mitään, koska tulee sellainen tunne ettei häntä edes kiinnosta minun asiani. Ja rehellisyyden nimissä on myönnettävä ettei minuakaan oikeastaan kiinnosta hänen asiansa.
Ulkopuolisen olisi helppo sanoa, että keskustele hänen kanssaan asioista, mutta olen sitä yrittänyt jo viimeisen vuoden ajan. Hän ei tunnu halukkaalta kertomaan omista ajatuksistaan. Useimmiten hän on vain aivan hiljaa ja odottaa, että minä sanon jotain. Keskustelunavaukseni ovat melko turhia, koska ei niistä ikinä mitään keskustelua synny. Vaihdetaan vain muutama lause ja sitten sekin "keskustelu" kulahtaa.
Minun olisi pitänyt huomata tämä jo ajat sitten, eikä koskaan edes aloittaa seurustelua hänen kanssaan. Itse olen kuitenkin virheen tehnyt, mutta molempien kannalta olisi reilua, että tämä loppuisi mahdollisimman nopeasti.
Tiedän kuitenkin ettei tyttöystäväni ole tarpeeksi vahva koskaan lopettamaan suhdetta. Lisäksi hän on taipuvainen ajattelemaan, että parempi huonokin suhde kuin yksin oleminen. Hänen jättäminen ei siis ole millään muotoa helppoa, ja pelkäänkin jo valmiiksi hänen murtumistaan. Toisinaan on vain pakko olla itsekäs ja rakastaa itseään enemmän.
Elämäniloni on kadonnut tämän asian vaivatessa aivan suunnattomasti. Lisäksi tilanteen tekee vaikeaksi se, ettei yhteisestä asunnostamme pääse eroon ennen ensi helmikuuta, eikä kummallakaan ole varaa yksin siellä asua. Ongelmani onkin se, miten pitkään täytyy pitää kulissia yllä että "me nyt tässä vielä seurustelemme."
On vaikea kuvitella millaista elämä olisi eronneina mutta silti saman katon alla.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Älä petä sydäntäsi. Se on ainoa ohje.
Muutama vuosi sitten olin itse vähän samanlaisessa tilanteessa.
En pystynyt edes olemaan samassa huoneessa avomieheni kanssa, alkoi ahdistaa.
Aloin vähitellen suunnitella elämääni eteenpäin, yksin. Tosin tässä vaiheessa tein sen virheen, että aloin tehdä näitä suunnitelmia toisen tietämättä...
Ja sitten eräänä päivänä vaan päätin kertoa, että nyt tästä ei enää tule mitään...Muutin muualle yhteisestä kodistamme ja noin viikko tästä eteenpäin mieheni yritti tappaa itsensä...Hän kuitenkin selvisi tilanteesta.
Itse en oikeastaan tuntenut syyllisyyttä tilanteesta, vaikka olisi varmaan pitänyt ?!
Mutta en vain voinut muuta, koska suhteemme tuntui niin väärältä ja ahdistavalta.
Ja se mitä pohdit tuosta asuntoasiasta...
Itse köyhdyin eron seurauksena tuhansia euroja, mutta ainakin sen opin, että onnellisuutta ei voi rahassa mitata.
Saimme asioita tänään juteltua ihan urakalla, ja hän ymmärtää nyt miksi tein niin kuin tein. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, sillä nyt hän ei voi enää vihata minua, vaan pelkästään itseään.
Pelkään todella hänen satuttavan itseään tai tekevän jotakin pahaa itselleen. Teki niin pahaa lähteä asunnostamme (löysin tilapäisen majoituksen) ja jättää hänet yksin sinne. En vain tiedä miten hän pärjää vai pärjääkö ollenkaan. Hän kyllä lupasi olla satuttamatta itseään, mutta silti...
Tiedän miten pahalta tuo yhteisestä kodista lähteminen tuntuu...eikä siihen oloon auta muu kuin aika.
Ainakin omalla kohdallani jääminen olisi ollut väärä ratkaisu.
Ikävä kuulla, että pelkäät kumppanisi satuttavan itseään. Mutta ainakin te nyt olette puhuneet asioista ja olet selvittänyt oman näkökulmasi. Itse en olisi ainakaan voinut tehdä enempää... Olisin toki voinut mennä seuraksi yksinäisiin iltoihin (mitä en tehnyt), mutta ajattelin että en voi siellä ikuisesti olla... Ja tahdoin myös ajatella elämääni eteenpäin.
Parisuhteessa pitäisi molemmilla olla hyvä olla, eikä tuntea "ahdistusta" toisen tekemisistä. Tai pelätä, että jos nyt erotaan niin mitä sitten ?
Vaikka erosta on jo kulunut aikaa...niin edelleen täällä etsiskelen sitä unelmien sammakkoprinssiä, jolle vois pusun antaa :)
Itselläni oli samanlainen tilanne. ihan kuin "ajauduin" sellaisen ihmisen kanssa yhten joka ei juurikaan puhunut.
"Tyttöystäväni ei ilmeisesti ole kiinnostunut keskustelemaan tai ei yksinkertaisesti halua keskustella asioista niin syvällisesti. Keskustelumme ovat päällisin puolin hyvin pinnallisia ja lyhyitä."
Juuri näin meilläkin oli. jos joku puhui tunteistaan niin se olin minä - jumalauta suomalainen mies! :)
Jos aijottiin puhua asiat halki niin se olin minä vain. aina minä. monologista toiseen. tai siltä se ainakin tuntui.
Mutta meissä taitaa olla se ero että olin oikeasti kiinnostut hänen asioistaan ja valmis kuuntelemaan.
Minäkin aina vain nielin kiukkuni kunnes eräänä päivänä hän osoitti taas sitä tunteettomuutta - sanoin että nyt tämä on ohi.
En tunne tilannettasi paremmin, mutta minusta sinun pitäisi erota. toki nämä kuukaudet on ollut yhtä helvettiä yksin, mutta en ole koskaan katunut sitä hetkeä kun päätin erota.
Itse asiassa olin kyllä aikoinaan kiinnostunut hänen ajatuksistaan ja mielipiteistään, mutta ajan myötä kun ei vastakaikua vain ole tullut, niin olen ruvennut ajattelemaan, että olkoon sitten. Turha kai sitä yrittää väkisin vääntää ajatuksia ihmisestä ulos jos niitä ei vapaaehtoisesti suostu kertomaan.
Olen jo päättänyt, etten tähän suhteeseen jää, ja nyt pitäisi enää saada kerättyä itsensä kertomaan se hänelle. Tiedän hänen vierittävän syyn minun niskoille ja tekevän minusta absoluuttisen pahan, mutta kestettävä kai se on jos mielin vielä olla joskus onnellinen.
Jos teillä on määräaikainen vuokrasopimus, niin olisiko mahdollista vuokrata asunto eteenpäin helmikuuhun asti, siis ottaa alivuokralainen ja muuttaa itse pois? Itse olen joskus päässyt tällä keinolla määräaikaisesta pois.
Muutenkin tuo tilanteesi kuulostaa tutulta.. Meillä on ollut vähän samanlainen suhde. Tosin itse ajattelin pitkään, että kyllä tämä tästä, ja nyt on yhteinen lapsikin. Hölmöä... mutta taisin huijata itseäni, kun toivoin niin kovasti, että kaikki sujuisi. Muitakin ongelmia tässä on ilmaantunut, ja nyt sitten on päätetty erota. Vaikea vaihe tämä vaan on, ennenkuin kaikki on selvää!! Missään tapauksessa saman katon alla olo ei sitten enää onnistu. Sitä on moni kokeillut, mutta asioiden pitkittäminen usein vaan satuttaa enemmän. Itsekin tässä melkein jo hiuksia raastan päästäni. Ainahan ero on hankalaa, mutta sentään ilman lapsia ihan asiallisesti hoidettavissa. Rohkeutta siihen!
Tänään iltapäivällä päätin kertoa ajatukseni. Oli todella vaikeaa ja on edelleen. Kävi juuri niin kuin olin kuvitellut. Hän ajatteli kaiken olevan hyvin eikä voi käsittää ratkaisuani. Lähti äsken kavereidensa luo. Täytyy katsoa mitä asunnon kanssa tehdään, mutta täällä en vain voi asua eikä varmasti hänkään.
Nyt tuntuu todella pahalta. Hetken jo epäröin teinkö nyt oikean ratkaisun, mutta tiedän kyllä tehneeni kaikkeni meidän eteen. Suhteemme ei olisi koskaan parantunut tai tullut sellaiseksi missä kokisin saavani ymmärrystä. Jos kohtaloni on olla yksin lopun elämääni, niin sitten olen, mutta en suostu luopumaan unelmastani, että on joku jonka kanssa voin jutella kaikesta maan ja taivaan väliltä.
Eihän sitä kamalaa oloa välttää voi... Meidänkin ero nytkähtelee eteenpäin, ja kipeetä se aina tekee, olo on tälläkin hetkellä aika kurja. Itseään pitää vakuutella uudelleen ja uudelleen siitä, että on tehnyt oikean ratkaisun, vaikka se toisaalta onkin ihan selvää. Onneksi olkoon kuitenkin, että uskalsit... :) Minusta teet oikein kun et tuosta unelmasta luovu. Itse jo välillä luovuin mutta otin sen takaisin :)
miten tuo oli kuin minun kirjoittamani, paitsi että meillä on mies se joka ei keskustele...olen itsekin miettinyt eroa, mutta tiedän että mies murtuu...muuten asuminen saman katon alla helppoa, mutta kun keskusteluyhteys puuttuu niin se puuttuuja ja mieli tekee jo katsella muualle...