Miehenä kirjoitan tänne, koska luultavasti myös naiset kysymykseeni enemmän vastaavat. Haluan tietää ajattelevatko muut näin ?
Olen kohta 35-vuotias ja monta tyttöystävää minulla ei ole ollut ja oikeastaan voin sanoa, etten ole kehenkään heistä täysin rakastunut- täten erokin on tuntunut helpommalta.
Minun on vaikea rakastua/huullantua johonkin naiseen. Haluaisin rakastua, mutta se olisi liian riskialtista, koska tiedän että panostaisin suhteeseen kaikkeni- haluaisin elää vain Hänen kanssaan.
En yksinkertaisesti jaksaisi sitä, että tekisin kaiken rakastamani naisen eteen ja pikkuhiljaa alkasin huomata hänestä etten olekaan enää kiinnostava. Vaikka kuinka tekisi kaikki perheensä eteen, toisesta kuitenkin näkisi ettei kelpaakaan.
Niimpä kahden naisen kanssa, joiden olen kanssa seurustellut, on suhde alkanut ystävyydestä. Meillä oli hyvä suhde ja seksi oli hienoa, mutten voi väittää rakastaneeni kumpaakaan täydellisesti.
Kun kumpikin suhde päättyi lopulta eroon, oli helppoa, vaikkakin kyllä katkeraa keskittyä jälleen täysipainoiseen elämää- tosin yksin.
Kysynkin kannattaako rakastua ? Onko se kaiken siitä mahdollisesti seuraavan kärsimyksen arvoista ?
Olen kohta 35-vuotias ja monta tyttöystävää minulla ei ole ollut ja oikeastaan voin sanoa, etten ole kehenkään heistä täysin rakastunut- täten erokin on tuntunut helpommalta.
Minun on vaikea rakastua/huullantua johonkin naiseen. Haluaisin rakastua, mutta se olisi liian riskialtista, koska tiedän että panostaisin suhteeseen kaikkeni- haluaisin elää vain Hänen kanssaan.
En yksinkertaisesti jaksaisi sitä, että tekisin kaiken rakastamani naisen eteen ja pikkuhiljaa alkasin huomata hänestä etten olekaan enää kiinnostava. Vaikka kuinka tekisi kaikki perheensä eteen, toisesta kuitenkin näkisi ettei kelpaakaan.
Niimpä kahden naisen kanssa, joiden olen kanssa seurustellut, on suhde alkanut ystävyydestä. Meillä oli hyvä suhde ja seksi oli hienoa, mutten voi väittää rakastaneeni kumpaakaan täydellisesti.
Kun kumpikin suhde päättyi lopulta eroon, oli helppoa, vaikkakin kyllä katkeraa keskittyä jälleen täysipainoiseen elämää- tosin yksin.
Kysynkin kannattaako rakastua ? Onko se kaiken siitä mahdollisesti seuraavan kärsimyksen arvoista ?
Vastaukset 10
Vanhimmat
On se tunteena niin mahtava, että suosittelen.
Ja jos homma ei toimi, niin se sattuu ihan tajuttomasti. Jälkeenpäin sekään ei oo niin paha, koska aidosta rakkaudesta on paljon hyviä muistoja jopa loppuelämäksi.
Jos suhtautuu kaikkiin ihmisiin mahdollisena uhkana omalle hyvinvoinnille, voi kai olla rakastumatta ja muutenkin tuntematta mitään. Ainakin minulle se olisi ihan tajuttoman vaikeaa.
Kun rakastuu, se on todella ihanaa. Mikään ei tunnu pahalta ja jaksaa aina vain lisää sen toisen ja koko suhteen eteen. Ja jos suhde sitten loppuu, se kyllä sattuu. Mutta kuten edellinen, minäkin olen sitä mieltä että kannatti. Parhaat muistot ovat aina syntyneet rakastuneena. Jätetyksi tulleena niitä ei heti ehkä muista mutta vuosien mittaan niitä nousee yhä vain lisää.
asti jotta säästyn henkiseltä romahdukselta
Onhan on/ of nappulakin keksitty. Joten
käytä halujesi mukaan. Jos ämmä on varakas
kannattaa on, valinta. Selvää hyötyä elitasolle.
Täytyy sanoa että olen yllättynyt tosta kysymyksestä.. olen aina kuvitellut että rakastuminen ei olisi mitenkään tahdonalainen tila. Siis se että rakastut johonkuhun ei ole itsesi valittavissa. Naisessa voi olla joitakin sinuun voimakkaasti vetoavia piirteitä (esim. samankaltaisuus lapsuusaikaisen äitisi kanssa) jotka aiheuttavat voimakkaan leimautumisen - tietoisuus tästä mekanismista vähentää ehkä jossain määrin tunteen voimakkuutta. Tietoisuus antaa kuitenkin eväitä käsitellä omia tunteita silloin kun pitäisi tehdä valintoja, järjen ääntä kannattaa kuunnella jos pystyy. Jos naisessa on ilmiselviä luonnevikoja tai mielenterveydellisiä ongelmia teet itsellesi palveluksen jos siirryt eteenpäin, rakastumisesta huolimatta.
..ensisilmäyksellä?
Mielestäni rakastumista ja tunteita voi yleensäkin kontrolloida, ainakin itse kykenen siihen. Se on merkki itsensä herruudesta. Minä ainakin haluan viedä itse itseäni, eikä niin että menisin virran viemänä, ehkä vesiputouksille. Voi olla, että usealle ei kelpaa muuta kuin ehdoton rakkaus ja silloin jos sitä ei itse anna, ei myöskään ehkä sitä saa. Olen joskus todella rakastanut ja menettänyt hänet, ja mikään ei tuntunut niin pahalta, toisaalta rakastaminenkin tuntui upealta. Mutta mikään ei ole sen arvoista, että on pari vuotta rikki jonkun ihmisen takia. Tuona aikana kaikki meni minulla metsään.
Kannattaa miettiä mikä on henkinen kapasiteettisi, itse olen miehenä niin herkkä, että en kestäisi enää yhtään toivotonta tai katoavaa rakkautta. Siksi itse kontrolloisin tunteita ja ihastusta/rakkautta.
Että kannattaako?
No, jos sä rakastut, sua viedään niin ettei jalat maata kosketa. Ei sitä pahemmin voi valita.
Valita voi vaan jatkaako suhdetta jos se on tuhoon tuomittu, jostain syystä.
Rakastumisen tunne on uskomattoman hieno:)
Maailmaan ei mahdu rakastuneella kuin kaksi ihmistä, ja toisaalta tekisi mieli syleillä kaikkia ja koko maailmaa. :)
Ensinnäkin, moni täällä ihmetteli voiko rakastumisen valita. Ei, mutta voi valita että jatkaako rakkautta eteenpäin. Itsekin olen joskus järkeillyt ja pakottanut tunteeni kuolemaan, kun rakastumisen kohteeni on ollut totaalisen väärä.
Jos aina pelkää seurauksia ja sitä, että voi tulla satutetuksi, elämä ei ole elämisen arvoista. Tunnepuoli ei silloin koskaan pääse puhkeamaan kukkaan, kaikki on vain pelkoa ja harmaata tasaisuutta.
Rakkaus kannattaa aina vaikka sattuisikin lopulta. Emmehän me missään muissakaan ihmissuhteissa takuita saa. Tuskakin opettaa elämästä paljon, antaa kontrastia onnellisiin hetkiin.
Väittäisin, että et ole ollut tarpeeksi rakastunut kumpaankaan tyttöystävääsi. Se tunteiden ilotulitus odottaa sinua vielä jossain. Kenties seuraavan nurkan takana?
ei ainoastaan rakkaudessa. Mitä tahansa elämässäsi päätätkin, siihen sisältyy aina riski siitä, ettei kaikki mene kuten piti. Elämä ei vaan mene suunnitelmien mukaan aina. Kyse on siitä, että joidenkin asioiden hyödyt ovat riskejä arvokkaammat. Minulle rakkaus on yksi sellaisista asioista. Vaikka suhde epäonnistuisikin, tiedän ainakin rakastaneeni. Kauheampaa minusta olisi olla kykenemätön rakastamaan. Ja jokaisesta kokemuksestahan oppii jotain. Seuraavaan suhteeseen ei tarvitse lähteä samoin eväin kuin edelliseen.
Kannattaako rakastaa ystäviään tai vanhempiaan tai vaikka lemmikkieläintä? Entäs sitten kun se rakas kuoleekin? Onko menettämisen tuska suurempi kuin kaikki se ilo, mitä se rakas eläessään antoi? Kannattaako edes lapsia tehdä? Jotainhan voi mennä pieleen kuitenkin? Huomaatko, valtaosa meistä, veikkaan että sinäkin, on kuitenkin valmis riskeeraamaan joidenkin asioiden suhteen. Miksei parisuhde voisi olla yksi niistä.
Onko sinun edelliset suhteesi päättyneet juuri tuolla pelkäämälläsi tavalla? Olet vain huomannut, ettet enää kelpaakaan naiselle? Kuitenkin sanot, ettet rakastanut oikein itsekään. Ehkä naisesta tuntui ensin ettei hän riitä ja kelpaa sinulle. Jokainen meistä yrittää hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, joille kelpaamme.
Minä olen 33-vuotias ja rakastan miestäni tosissani. Silti en tiedä mitä tarkoitat täydellisellä rakastamisella tai sillä että panostaa suhteeseen kaikkensa. Et kai vain sitä, että kaikki muu on toisarvoista, eikä mihinkään muuhun kannata kunnolla panostaa. Et kai odota rakastetun ja rakkauden olevan aina täydellistä? Koska jos ajattelet näin, kukaan eikä mikään ei voi koskaan vastata vaatimuksiasi.
Rakkauskaan ei ole aina kivaa, joskus se raatelee vaikkei loppuisikaan. Puolisokaan ei ole aina ihana, joskus se kiukuttelee ja haluaa pirulauta panostaa johonkin ihan muuhun asiaan kuin itse haluaisi. Elämä ei aina ole kivaa, sekin potkii päähän sillointällöin ja osaa muuten heittäytyä tosi ärsyttäväksi juuri silloin kuin sitä vähiten haluaisi. Ja mikä tärkeintä: minäkään en suinkaan ole aina ihana ja kiva itse aurinkoinen, kaiketi siksi siedän rypyt rakkaudessa ja elämässäkin. Mutta silloin kun kaikki asiat natsaa, ja rakkaus kukoistaa, kumppani on ihana, olen itsekin onnellisempi kuin kuvittelin voivani olla. Näitä tilanteita sentään on vielä huomattavasti enemmän kuin huonoja aikoja. Siksi tämä rakkaus on sen kaiken arvoista.
Sen, onko rakkaus kaiken mahdollisen kärsimyksen arvoista, päätät itse. Kukaan muu kuin sinä ei tiedä, mitkä riskit juuri sinulle ovat riskinoton arvoisia. ja ilman riskejähän et voisi mitään tehdä ylipäätään. Minä kääntäisin kuitenkin kolikon ja kysyisinkin: Kannattaako evätä itseltään rakkauden mahdollisuus? Onko se siitä mahdollisesti seuraavan kärsimyksen ja yksinäisyyden arvoista?