Olen lukenut näitä viestejä ihmisiltä, jotka ovat hirveän ahdistuneita ja surullisia kaukosuhteistaan ja siitä, ettei nähdä useammin. Mietin, että olenkohan jotenkin omituinen kun itseäni kaukosuhde ei ahdista. Näemme poikaystäväni kanssa joka viikonloppu joitain poikkeuksia lukuunottamatta.
Viikolla olemme päivittäin yhteydessä puhelimella tai tietokoneen välityksellä mesessä. Odotan innolla perjantaita kun taas nähdään, mutta en lähde sunnuntaisin itku kurkussa kotiin vaan iloisena siitä, että taas nähtiin ja nähdää taas seuraavana viikonloppuna. Ikävä on tietysti kova ja ajattelen poikaystävääni joka päivä todella paljon, mutta minua ei ahdista olla erossa.
Nautin siitä, että saan tehdä omia juttuja ja mennä ja tulla miten haluan ilman että mies soittelee perään että "missä oot ja monelta nähdään" jne. Minulle riittää se, että tiedän hänen olevan olemassa siellä jossain ja olevan "minun". Tietysti joskus ajattelen, että olisi kiva jakaa arkeakin, mutta suurimmaksi osaksi olen ihan tyytyväinen.
En siis tod. pidä häntä itsestäänselvyytenä, ja tietysti mietin suhteemme tulevaisuutta (ja silloin joskus ahdistaa, kun ei tiedä mitä tulevaisuus tuo meille!)
Tässä hetkessä olen kuitenkin onnellinen ja iloinen tästä ihmisestä, en ahistunut enkä surullinen. Onko muita, joista tuntuu samalta?!
Rakastan sua, J.
Viikolla olemme päivittäin yhteydessä puhelimella tai tietokoneen välityksellä mesessä. Odotan innolla perjantaita kun taas nähdään, mutta en lähde sunnuntaisin itku kurkussa kotiin vaan iloisena siitä, että taas nähtiin ja nähdää taas seuraavana viikonloppuna. Ikävä on tietysti kova ja ajattelen poikaystävääni joka päivä todella paljon, mutta minua ei ahdista olla erossa.
Nautin siitä, että saan tehdä omia juttuja ja mennä ja tulla miten haluan ilman että mies soittelee perään että "missä oot ja monelta nähdään" jne. Minulle riittää se, että tiedän hänen olevan olemassa siellä jossain ja olevan "minun". Tietysti joskus ajattelen, että olisi kiva jakaa arkeakin, mutta suurimmaksi osaksi olen ihan tyytyväinen.
En siis tod. pidä häntä itsestäänselvyytenä, ja tietysti mietin suhteemme tulevaisuutta (ja silloin joskus ahdistaa, kun ei tiedä mitä tulevaisuus tuo meille!)
Tässä hetkessä olen kuitenkin onnellinen ja iloinen tästä ihmisestä, en ahistunut enkä surullinen. Onko muita, joista tuntuu samalta?!
Rakastan sua, J.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sitäpaitsi ei mulla olis edes mitää arkea jakaa kenenkää kanssa, ku olen melkei aina töissä.....
Pakko painaa pitkää päivää, et saa elarit ja tasingot maksettua.
Kapulalasku on kiitettävä ja pensaa palaa. Se täs matkassa joskus riipii :-(
Eihän toki tarvi ahdistaa tällanen suhde.Ilmeisesti aika tuore vielä?
Ja niinkuin itse sanoit, tulevaisuus tällaisessa suhteessa näyttää vain aika hankalalta. Varsinkin jos suhde jatkuu pitkään, ilman arkista aherrusta.
Ikävä kyllä, arjen hyörinässä, suhde joko vahvistuu tai rapistuu.Yhdessä koetut, yhteiset arkiset asiat ovat rakentavia. Silloinhan ihmisen tunteiden vahvuus kaikella tapaa punnitaan. Kuinka paljon joustetaan kaikissa asioissa, puolin ja toisin.
Jos/kun tarvitaan läheisyyttä tai omaa aikaa, kumppanin halu ja kyky ymmärtää ja joustaa, punnitaan jokapäiväisessä arjessa.
Mutta tietysti jokainen elää tyylillään, riippuu varmaan paljon ihmisten halusta ja tarpeista.
Mul oli tääl aiemminki juttuu.
En tiiä teist, mut oon 17 (te varmaan vanhempia) poikaystävä yli 120 kilsan pääs, nähty nyt lomilla. Toisen hankala saada kyytiä siitä johtuu että nähdään niin harvoin. Mutta kyllä itsekin ajattelin käydä siellä niin pian kun mahdollista. Jo "erotessa" kovakin ikävä, muutaman tunnin päästä vielä pahempi. Kyllä se sillon kun oikein ikävä on niin meinaa kyllä ahdistaa, siihen ahdistukseen ja ikävään vain pitäisi keksiä jotain ettei niin ahdistaisi. Esim. olisi hyvä jos olisi joka päivä jotain tekemistä. Sitten kun koulut taas alkaa sillon aika menee nopeasti ja hups, pian onkin jo seuraava loma ja taas varmaan nähdään :) Eikä kyllä tuo välimatka niin kovin iso ole, ainakaan minusta ja kyllä sen vain jotenkin kestää vaikka ei niin kovin usein toista näkisikään
Alussa näimme joka toinen vkl. Sitten viikkoja kerralla. Sitten kuukausittain, nyt kerran kahdessa kuussa. Alussa oli hirveän kamalan itkuista, kun oltiin viikko yhdessä ja sitten piti erota. No, se helpotti.
Ahdistaa kuitenkin kun tulee kuukausi tai enemmän tapaamiseroa.. Kyllä ois luksusta pystyä tapaamaan joka vkl.
Tepä näettekin joka viikonloppu. Se on kohtalaisen usein verrattuna siihen mitä se voisi olla pahemmassa tapauksessa.
Kaikki on suhteellista.
Mutta äärimmäisen kivaa että viihdyt! Ja oikein mukavat jatkot!
Olen alkuperäisen kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla. Itse olen ollut poikaystäväni kanssa yhdessä yli vuoden päivät ja olemme alusta asti eläneet 3 tunnin junamatkan päässä toisistamme.
Me kummatkin olemme samanhenkisiä ja hyväksymme välimatkan. Me nautimme omasta rauhasta ja siitä että saa keskittyä myös harrastuksiin. Olemme kuitenkin hyvin sitoutuneita toisiimme. Näemme normaalista noin joka toinen viikonloppu...toisinaan toki usemminkin. Soittelemme päivittäin useasti, mesettelemme ja kirjoittelemme.
Odotan innolla seuraavia tapaamisia ja lähden aina hyvin mielin takaisin kotiin. Tulevaisuutta tulee toki mietittyä, mutta olen useasti saannut todeta, että asiat sutviutuvat itsestään :)