Muutaman kerran kyläillessämme mieheni perheen luona, on tullut riitaa jostakin. Ja aina syy on ollut minun. Mieheni äiti on sanonut etten enää saisi olla hänen poikansa kanssa ja että hän tulee aina olemaan minua tärkeämpi tämän elämässä. Siis ikuinen äidin poika. Mieheni ei itse ole samaa mieltä äitinsä kanssa. Aikuinen mies jo sentään. Anoppi on myöskin kieltänyt minua tulemasta heille kylään. Niin,
olen tietysti roskasakkia.
Enää ei kyllä kiinnosta käydäkään, koska sattui mitä tahansa, syy on aina minun. No, onhan meillä kaikilla omat vikamme, tiedän kyllä että minussakin on vikaa, mutta olenkin ainoa joka sen tunnustaa. Muut ovat omasta mielestään hyviä ihmisiä eikä heille voi sattua erehdyksiä. Tästä esimerkkinä tapahtuma, jolloin mieheni isä käyttäytyi minua kohtaan sikamaisesti, jopa voisi sanoa alentavasti. Kerroin asiasta aviomiehelleni, niin kas kummaa kun syy olikin yhtäkkiä minussa ja muka "keksin" koko tarinan. Minua syytetään valehtelijaksi, koska "appiukko" ei raukkamaisuudessaan uskalla tunnustaa sanojaan, tai on muka ehkä unohtanut sen?? Välillä tuntuu että miehenikin pitää minua valehtelijana, vaikka hän sanookin ettei pidä. Asia on hänelle ilmeisen arka, eikä siitä voi jutella normaalisti. Mielestäni siinä perheessä on jokin pahasti vialla.(vaikka eihän heidän "täydellisessä" kuvitelmissaan mikään ole vialla). Koskaan en ole pahaa halunnut kenellekään mutta näin minut on tulkittu. Ja tulkitaan vast edeskin.
Joten olenkin tullut lopputulokseen, ja ajatellut, etten enää jaksa välittää mitä he minusta ajattelevat ja olkoot he omissa mielissään oikeassa kaikessa. Minulle on aivan sama enää. Elän OMAA elämääni, mieheni kanssa meidän omaa perhettämme, enkä enää kumartele heidän edessään. Enkä muidenkaan. (Mitä olen joutunut tekemään vuosia). Nyt saa riittää, ja anopit ja apit eläköön omissa ahtaissa mielissään kuvitelmaa että oma poika ei koskaan voi välittää muista kuin omasta äitistä ja iskästä, se ei silti ole totta.
Hyvää kesää!
olen tietysti roskasakkia.
Enää ei kyllä kiinnosta käydäkään, koska sattui mitä tahansa, syy on aina minun. No, onhan meillä kaikilla omat vikamme, tiedän kyllä että minussakin on vikaa, mutta olenkin ainoa joka sen tunnustaa. Muut ovat omasta mielestään hyviä ihmisiä eikä heille voi sattua erehdyksiä. Tästä esimerkkinä tapahtuma, jolloin mieheni isä käyttäytyi minua kohtaan sikamaisesti, jopa voisi sanoa alentavasti. Kerroin asiasta aviomiehelleni, niin kas kummaa kun syy olikin yhtäkkiä minussa ja muka "keksin" koko tarinan. Minua syytetään valehtelijaksi, koska "appiukko" ei raukkamaisuudessaan uskalla tunnustaa sanojaan, tai on muka ehkä unohtanut sen?? Välillä tuntuu että miehenikin pitää minua valehtelijana, vaikka hän sanookin ettei pidä. Asia on hänelle ilmeisen arka, eikä siitä voi jutella normaalisti. Mielestäni siinä perheessä on jokin pahasti vialla.(vaikka eihän heidän "täydellisessä" kuvitelmissaan mikään ole vialla). Koskaan en ole pahaa halunnut kenellekään mutta näin minut on tulkittu. Ja tulkitaan vast edeskin.
Joten olenkin tullut lopputulokseen, ja ajatellut, etten enää jaksa välittää mitä he minusta ajattelevat ja olkoot he omissa mielissään oikeassa kaikessa. Minulle on aivan sama enää. Elän OMAA elämääni, mieheni kanssa meidän omaa perhettämme, enkä enää kumartele heidän edessään. Enkä muidenkaan. (Mitä olen joutunut tekemään vuosia). Nyt saa riittää, ja anopit ja apit eläköön omissa ahtaissa mielissään kuvitelmaa että oma poika ei koskaan voi välittää muista kuin omasta äitistä ja iskästä, se ei silti ole totta.
Hyvää kesää!
Vastaukset 3
Vanhimmat
tsemppiä vaan tohon kuvioon Ullamaria. Mä olen tullut siihen tulokseen että paras ratkasu on yrittää etäännyttää itsensä ihmisistä jotka on noin sokeita. Kirjoitin oman tarinani perhe on pahin osastolle sillä se tuntu kuvaavan parhaiten: perhe on pahin, varsinkin jos se on puolison perhe! Mä yritän juuri itse opiskella miten ajatella jottei mieheni sairaan perheen jäljet koskisi muhun.
Mä luulen että paras neuvo on just kävellä pois tietäen mikä on sulle itselle tärkeää. Vaikeaa se joskus on mutta mä luulen että paras konsti.
Jätä se porukka omaan soppaansa.
Niin meilläkin. Ja munkin mielestä on paras antaa asioiden olla. Jos ei anopille kelpaa, niin miksi sitä itseään repisi ja yrittäisi sinne väkisin tunkea. Paras keskittyä hyviin asioihin tässä maailmassa eikä anoppeihin. Mulla on ollut tosi kivoja anoppiehdokkaita, mutta tämä avioliiton kautta tullut on ihan kaamea noita. Tietysti vähän surku mieheni kannalta, että emme tule toimeen, mutta eihän sille mitään voi...
Jätä ukkosi, ja heti, jos et halua elää kuten hänen vanhempansa haluavat.
Itselläni oli aikoinaan sama tilanne, ja miehen pienet kommentit alussa vain hämmästyttivät, mutta lopulta hän meni aina kaikessa vanhempiensa puolelle. Jotkut miehet on niin hyvin ehdollistettu vanhempien taholta, ettet voi koskaan "voittaa" heitä. Itsekin sain usein kuulla miehen suusta kommentin, että "vanhemmat hän on tuntenut 25 vuotta, minut vain 2 vuotta" tms. älyvapaata. Kysy mieheltäsi onko hän tätä mieltä. Jos on, hän on ikuinen äidin ja isin lapsi.