Tässäpä hieman "Tonimatti-tilitystä", johon odotan kannanottoja niin kohtalotovereilta (jos vaan on), kuin muiltakin.
Rakastuin tulenpalavasti ex-vaimooni vuosia sitten ollessani vielä alle kaksikymppinen. Suhde eteni nopeasti yhteiseen asuntoon, kihloihin, lapsen odottamiseen, naimisiin jne.
Impulsiivisina ihmisinä liittomme oli kohtalaisen myrskyisä, tappelimme kuin leijonat, kun siltä tuntui. Mielestäni riidat kuuluivat parisuhteeseen siinä, kuin "ruusuillatanssikin". Vaimoni mielestä taas ei. Hänen mielestään kaiken olisi pitänyt olla aina yhtä auvoisaa rakkauden ja hellyyden täyttämää ruususenunta. Tätä en hänelle kyennyt tarjoamaan. Sensijaan kylläkin aina parhaat mahdolliset asuin ja elinolosuhteet, mitklä äärimmäisen tiukalla taloudella oli mahdolliset. Viimeisenä ratkaisuna talousahdinkoon hankin meille molemmille omat osoitteet, jotta hänen ja lapsen taloudellinen hyvinvointi olisi turvattu.
Tämäkään ei vaimolle kelvannut, vaan hänen mielestä me emme olleet enään yhdessä, kun kerran erillisissä osotteissa asuimme. Hänellä oli siis omasta mielestään oikeus harrastaa irtosuhteita, olla pitämättä sormuksia naimisissaolosta huolimatta jne. Myöskin lapsen suhteen hän toimi omavaltaisesti ja laittoi muunmuassa päivähoitosopimukset uusiksi, etten voinut lasta hoidosta hakea, tai edes tarvittaessa järjestää hoitoa.
Viimeisenä naulana arkkuuni hän kiristi minut erääseen leikkaukseeen, jota piti ehtona mahdollisen yhteiselämämme jatkumiselle. Leikkaus kuitenkin epäonnistui, minkä jo etukäteen tiesinkin, mutten voinut siitä luistaakkaan, sillä se olisi ollut kaiken loppu. KOska leikkaus ei tuottanut odotettua tulosta, vaan pahensi tilannetta entisestään, hän laittoi eropaperit vierille. Puolen vuoden kuluttua laittoi vielä toisetkin ja ero olikin sillä selvä.
Nyttemmin, kun erosta on kulunut jo reilusti aikaa, hän harrastaa edelleen terroriansa minua kohtaan. Hänen ei omien sanojensa mukaan tarvitse olla missään tekemisessä kanssani, lapsenkaan asioista, jotka hän järjestelee mielivaltaisesti oman päänsä mukaan. Meillä kyllä on yhteishuoltajuus ja viralliset tapaamissopimukset, mutta niillä ei ole mitään merkitystä. En edelleenkään voi hoitaa esimerkiksi päivähoitoasioita, saati sitten hakea lastani hoidosta ilman erillistä lupaa. Lapsi kuitenkin on luonani usein jopa kolmekin viikkoa kuukaudessa, joka merkitsee aikamoista päänvaivaa käytännön järjestelyihin edellämainituista syistä johtuen. Olen myöskin velvoitettu osallistumaan lapsen elatukseen täysin, vaikka varallisuuteni ei riitä edes omaan ruokaani. Olen hankkinut lapselle vaatteet, käyttänyt silmälääkärissä jne täysin omalla kustannuksella. Sosiaalitoimen mielestä minun ei kuulu lapseni asioita hoitaa, mutten voi sitä heitteellekkään jättää.
Lapsi siis on luonani toisinaan hyvinkin paljon, mikä on sinänsä hyvä asia. Taloudellisia resursseja minulla vaan ei siihen ole. Siitäpä ex-vaimoni muistaakin lasta valistaa, ettei isi koskaan hanki mitään jne. Äitinä hän myöskin "ostaa lapsen tykkäämisen" laittamalla hänet valinnan eteen: "tuutko äidin kanssa äidin poikakaverille, jolloin saat yllätyslahjan, vai menetkö isille, jollin lahjaa ei tule". Siinä vain yksi esimerkki.
Huonoa omaatuntoa itselleni aiheuttaa myöskin se, että jos sanon ex-vaimolleni hiemankaan rumasti, hän päättää, ettei lapsi luokseni tule. Useita kertoja on myöskin käynyt hakemassa lapsen yöpaitasillaan luotani huudon ja rähinän kanssa. Kirkuvaa lasta autoon raahaten vieläpä uhkaillut, ettei koskaan enään luokseni tule. Tämä useimmiten vain siitä syystä, että olen hänelle jostain asiasta rumasti sanonut.
Suu on siis pidettävä supussa, vaikka kuinka vihaksi pistäisi. Lapsen en halua kärsivän siitä.
Hulluinta tässä on oikeastaan se, että kaikki "viralliset tahot" siunaavat ex-vaimoni toiminnan. Mielestäni ei ole lapsen edun mukaista häntä raahata miesystävältä toiselle, kostaa meidän tulehtuneita välejä kiristämällä lapsen tapaamisella jne. Myöskään olosuhteet miesystävien luona eivät ole aina niin kehuttavat, mutta siihenkään minulla ei ole sananvaltaa.
Olen useaan otteeseen puhunut virallisille tahoille lapsen käytöshäiriöistä ja levottomuudesta, jotka saa rauhiuttumaan vain holdingilla ja parin vuorokauden intensiivisellä "vierihoidolla". Tähänkään ei lapsi mitään apua saa, koska "äidin mielestä lapsessa ei ole mitään vikaa, eikä hän apua tarvitse". Kädet ovat siis sidotut tältäkin osin.
Kyllähän tätä juttua riittäisi vaikka romaaniksi asti, mutta olkoonpa tämä nyt riittävä pätkä kirvoittamaan keskustelua. Onko siis todellakin ex-mies aina se "rikollinen"? Eikö niinsanotulla "etähuoltajalla" todellakaan ole käytännössä mitään oikeuksia lapseen ja lapsen hyvinvoinnin turvaamiseen? Tätäkö on todellakin olla isä? Jos tämän olisin tiennyt, olisin todennäköisesti muutamaan otteeseen harkinnut...
Pakko vielä jatkaa tilitystä sen verran, että ex-vaimoni on erittäin onnistuneesti hoitanut informaation erosta, yms. Kysyjille hän on kuitannut, "ettei voinut homon kanssa naimisissa olla", jolloin on oman keulakuvan kiillottamisen lisäksi saanut minun maineeni mustattua ja kaupanpäälle vieläpä säälit ja sympatiat.
Yrittääppä tässä sitten vielä saada sieluaan paikattua siihen malliin, että joskus tulevaisuudessa pystyisi luottamaan toiseen ihmiseen. Seurustella en tällä hetkellä halua, sillä en missään tapauksessa ensinnäkään katso olevani valmis siihen. Toisaalta en myöskään halua sotkea ketään "ulkopuolista" näihin kuvioihin, koska ne ovat ennestäänkin yhtä helvettiä. Lapsenkaan kannalta ei ole etu, että minullakin mahdollisesti seurustelukumppaneita tulisi ja menisi viikottain. En kuitenkaan haluaisi olla yksinkään aina...
Kommenttia ja mahdollisia neuvoja siis tulemaan.
Kiitos =)
Rakastuin tulenpalavasti ex-vaimooni vuosia sitten ollessani vielä alle kaksikymppinen. Suhde eteni nopeasti yhteiseen asuntoon, kihloihin, lapsen odottamiseen, naimisiin jne.
Impulsiivisina ihmisinä liittomme oli kohtalaisen myrskyisä, tappelimme kuin leijonat, kun siltä tuntui. Mielestäni riidat kuuluivat parisuhteeseen siinä, kuin "ruusuillatanssikin". Vaimoni mielestä taas ei. Hänen mielestään kaiken olisi pitänyt olla aina yhtä auvoisaa rakkauden ja hellyyden täyttämää ruususenunta. Tätä en hänelle kyennyt tarjoamaan. Sensijaan kylläkin aina parhaat mahdolliset asuin ja elinolosuhteet, mitklä äärimmäisen tiukalla taloudella oli mahdolliset. Viimeisenä ratkaisuna talousahdinkoon hankin meille molemmille omat osoitteet, jotta hänen ja lapsen taloudellinen hyvinvointi olisi turvattu.
Tämäkään ei vaimolle kelvannut, vaan hänen mielestä me emme olleet enään yhdessä, kun kerran erillisissä osotteissa asuimme. Hänellä oli siis omasta mielestään oikeus harrastaa irtosuhteita, olla pitämättä sormuksia naimisissaolosta huolimatta jne. Myöskin lapsen suhteen hän toimi omavaltaisesti ja laittoi muunmuassa päivähoitosopimukset uusiksi, etten voinut lasta hoidosta hakea, tai edes tarvittaessa järjestää hoitoa.
Viimeisenä naulana arkkuuni hän kiristi minut erääseen leikkaukseeen, jota piti ehtona mahdollisen yhteiselämämme jatkumiselle. Leikkaus kuitenkin epäonnistui, minkä jo etukäteen tiesinkin, mutten voinut siitä luistaakkaan, sillä se olisi ollut kaiken loppu. KOska leikkaus ei tuottanut odotettua tulosta, vaan pahensi tilannetta entisestään, hän laittoi eropaperit vierille. Puolen vuoden kuluttua laittoi vielä toisetkin ja ero olikin sillä selvä.
Nyttemmin, kun erosta on kulunut jo reilusti aikaa, hän harrastaa edelleen terroriansa minua kohtaan. Hänen ei omien sanojensa mukaan tarvitse olla missään tekemisessä kanssani, lapsenkaan asioista, jotka hän järjestelee mielivaltaisesti oman päänsä mukaan. Meillä kyllä on yhteishuoltajuus ja viralliset tapaamissopimukset, mutta niillä ei ole mitään merkitystä. En edelleenkään voi hoitaa esimerkiksi päivähoitoasioita, saati sitten hakea lastani hoidosta ilman erillistä lupaa. Lapsi kuitenkin on luonani usein jopa kolmekin viikkoa kuukaudessa, joka merkitsee aikamoista päänvaivaa käytännön järjestelyihin edellämainituista syistä johtuen. Olen myöskin velvoitettu osallistumaan lapsen elatukseen täysin, vaikka varallisuuteni ei riitä edes omaan ruokaani. Olen hankkinut lapselle vaatteet, käyttänyt silmälääkärissä jne täysin omalla kustannuksella. Sosiaalitoimen mielestä minun ei kuulu lapseni asioita hoitaa, mutten voi sitä heitteellekkään jättää.
Lapsi siis on luonani toisinaan hyvinkin paljon, mikä on sinänsä hyvä asia. Taloudellisia resursseja minulla vaan ei siihen ole. Siitäpä ex-vaimoni muistaakin lasta valistaa, ettei isi koskaan hanki mitään jne. Äitinä hän myöskin "ostaa lapsen tykkäämisen" laittamalla hänet valinnan eteen: "tuutko äidin kanssa äidin poikakaverille, jolloin saat yllätyslahjan, vai menetkö isille, jollin lahjaa ei tule". Siinä vain yksi esimerkki.
Huonoa omaatuntoa itselleni aiheuttaa myöskin se, että jos sanon ex-vaimolleni hiemankaan rumasti, hän päättää, ettei lapsi luokseni tule. Useita kertoja on myöskin käynyt hakemassa lapsen yöpaitasillaan luotani huudon ja rähinän kanssa. Kirkuvaa lasta autoon raahaten vieläpä uhkaillut, ettei koskaan enään luokseni tule. Tämä useimmiten vain siitä syystä, että olen hänelle jostain asiasta rumasti sanonut.
Suu on siis pidettävä supussa, vaikka kuinka vihaksi pistäisi. Lapsen en halua kärsivän siitä.
Hulluinta tässä on oikeastaan se, että kaikki "viralliset tahot" siunaavat ex-vaimoni toiminnan. Mielestäni ei ole lapsen edun mukaista häntä raahata miesystävältä toiselle, kostaa meidän tulehtuneita välejä kiristämällä lapsen tapaamisella jne. Myöskään olosuhteet miesystävien luona eivät ole aina niin kehuttavat, mutta siihenkään minulla ei ole sananvaltaa.
Olen useaan otteeseen puhunut virallisille tahoille lapsen käytöshäiriöistä ja levottomuudesta, jotka saa rauhiuttumaan vain holdingilla ja parin vuorokauden intensiivisellä "vierihoidolla". Tähänkään ei lapsi mitään apua saa, koska "äidin mielestä lapsessa ei ole mitään vikaa, eikä hän apua tarvitse". Kädet ovat siis sidotut tältäkin osin.
Kyllähän tätä juttua riittäisi vaikka romaaniksi asti, mutta olkoonpa tämä nyt riittävä pätkä kirvoittamaan keskustelua. Onko siis todellakin ex-mies aina se "rikollinen"? Eikö niinsanotulla "etähuoltajalla" todellakaan ole käytännössä mitään oikeuksia lapseen ja lapsen hyvinvoinnin turvaamiseen? Tätäkö on todellakin olla isä? Jos tämän olisin tiennyt, olisin todennäköisesti muutamaan otteeseen harkinnut...
Pakko vielä jatkaa tilitystä sen verran, että ex-vaimoni on erittäin onnistuneesti hoitanut informaation erosta, yms. Kysyjille hän on kuitannut, "ettei voinut homon kanssa naimisissa olla", jolloin on oman keulakuvan kiillottamisen lisäksi saanut minun maineeni mustattua ja kaupanpäälle vieläpä säälit ja sympatiat.
Yrittääppä tässä sitten vielä saada sieluaan paikattua siihen malliin, että joskus tulevaisuudessa pystyisi luottamaan toiseen ihmiseen. Seurustella en tällä hetkellä halua, sillä en missään tapauksessa ensinnäkään katso olevani valmis siihen. Toisaalta en myöskään halua sotkea ketään "ulkopuolista" näihin kuvioihin, koska ne ovat ennestäänkin yhtä helvettiä. Lapsenkaan kannalta ei ole etu, että minullakin mahdollisesti seurustelukumppaneita tulisi ja menisi viikottain. En kuitenkaan haluaisi olla yksinkään aina...
Kommenttia ja mahdollisia neuvoja siis tulemaan.
Kiitos =)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Nyt ehdottaisin, että rauhallisesti lähdet keräämään todisteita äidin kelpaamattomuudesta huoltajaksi. Hommaat sanelukoneen ja kameran koska viranomaisilla on tapana uskoa äidin sanaa ja yleensäkin valehtelijaa, mutta jos todisteita on niin uskoisin totuuden voittavan. Ja siitä homottelusta myös jos saat todistettua väitteet niin mielestäni kunnianluokkaus syyte ei ole ollenkaan pois suljettu. Ota selvää maksuttomista oikeuden käynneistä jos raha tilanne on huono ja uskoisin löytyvän lakimiehiä ja naisia jotka saattaisivat auttaa pienemmästäkin korvauksesta. Ja aina kannattaa etsiä netistä erillaisia juristi ja kansalaisoikeus järjestöjen sivuja joissa voi olla apua saatavilla. Toivottavasti tilanne vielä selviää parhainpäin.
Ikävää että tällaista maailmassa tapahtuu ja tuntuu menevän vuosi vuodelta hullummaksi, koskahan huomataan, että lapsen teko ei ole jokaisen oikeus vaan on velvollisuus saattaa lapsi onnelliseen perheeseen ja kasvattaa tasapainoinen yksilö jolla on sitten mahdollisuus itsellään samaan. Ei maapallo kestä sukupolvi toisensa jälkeen tulevia henkisesti rampoja ihmisiä jotka itse ovat syyttömiä omaan tilaansa, mutta lain edessä joutuvat tästä 15-ikävuoden jälkeen vastaamaan. Ehkä olisi jo ruvettava miettimään lapsen teon luvanvaraistamista. Koska mielestäni yksi suurimpia rikoksia ihmiskuntaa vastaan on omahyväisistä syistä maailmaan saatettu lapsi, joka on vanhemmille vain esine.
Eipä taida lapsi olla ainoa joka tilanteesta kärsii. Mahdat sinäkin olla voimaton. On järkyttävää ajatella, että ex-vaimosi noin julmasti tekee elämästänne helvettiä! Mutta vastaus jonka sait nimimerkiltä "minä vaan" oli hyvä. Uskon myös, että kylmäpäisyys on nyt valttia. Otat kaiken paskan vastaan mitä tulee ja samalla tallennat ne todisteiksi. Sitten vaan marssit viranomaisten luo ex-vaimosi tietämättä. Sanoit, että lapsella on huomattu jo oireita, jotka viittaavat että hän kärsii tilanteesta erittäin paljon. Kannattaa toimia nopeasti. Ja varmasti olisi hyvä saada tuo exäsi hoitoon... kuulostaa erittäin epätasapainoiselta ihmiseltä. Kaikkia voimia sinulle. Ilmoittelethan tänne palstalle miten taistelussasi käy... olemme tukenasi!
Kitos monista hyvistä neuvoista, joita varmasti tulen käyttämään, mikäli alan lapsen huoltajuudesta taistelemaan. Siinäkin on vaan sellainen seikka, ettei minulla ole juurikaan käytännön mahdollisuuksia "voittaa" juttua. Paikkakunnan lastenvalvoja sattuu olemaan hieman ennakkoasenteinen kyseisiä tapauksia kohtaan. Hän muunmuassa tumitsi parisuhteen uudelleen yrittämisen jyrkästi, ei olisi millaan suostunut liittämään tapaamisiin vuorottaisia jouluja, tai muutakaan vastaavaa ja niin edelleen. Häneltä on siis turhaa odottaa puolueetonta näkökantaa lapsen edun nimissä. Olenpa sitä pariin otteeseen jo yrittänytkin sillä seurauksella, että kyseinen viranhaltija uhkasi viedä minulta yhteishuoltajuuden ja tapaamisetkin, mikäli vielä hänelle tulen kyseisiä asioita esittämään.
Eikä ole lapselle itselleenkään mikään helppo asia, jos joutuu yhtäkkisesti eroon äidistään, vaikka hän sitten minkälainen "hihhulihei" olisikin. Varsinkin, kun ex-anippi on yhdessä tuumin ex-vaimoni kanssa iskostanut lapselle, että "lapsen paikka on aina äidin luona".
Ei ole helppoa kuvitella tilannetta, että lapselle kerrotaan "isin vievän häneltä äidin".
Täytyyhän tässä tilanteessa muitakin vaihtoehtoja olla?!
Kiitos myöskin sinulle, kun viitsit ottaa kantaa ja kertoa omistakin kokemuksista. Hyvä huomata, ettei itse ole ainut, jolla tällaisia "ongelmia" on. Itse kutsun tätä ennemmin arjen harmaudeksi, sillä sitähän tämä käytännössä on. Päivääkään ei mene, ettei näitä asioita miettisi.
Taitaa olla vinha perä siinä, että itsekin tässä osansa kärsii, mutta se on meidän aikuisten velvollisuus. Olisi suunnattoman helppoa lyödä hanskat tiskiin ja jättää kaikki sotkut taakseen, myös lapsi. Niin, tämä ehkä sellaiselle, jolla ei ole omaatuntoa. Lasta en voi oman onnensa varaan jättää, vaikka sitten itseltä henki menisi. Omaisuus, terveys, usko parisuhteeseen ja luottamus toisiin ihmisiin on jo mennyt. Muuta menetettävää ei lapsen lisäksi enään ole.
Lapsella on oireita ollut jo pidemmän aikaa, mutta valitettavasti en ole häntä voinut minkäänlaiseen perhe-terapiaan, tms viedä, sillä paikallisten viranomaisten mielestä äiti päättää kyseisistä asioista. Olenkin saanut viimein itselleni ajan perheneuvolaan, sekin tosin on usean kuukauden päässä. TOivottavasti ei liian myöhään, sillä lapsi on oirehtinut kohta lähes vuoden.
Mitenkä tässä sitten jatkaa itsensä kanssa? Uutta parisuhdetta en siis voi todellakaan edes kuvitella, sillä kukapa haluaisi ketään sotkea tällaiseen "helvettiin", enkä toisaalta halua käyttää ketään hyväksi "itkumuurinakaan". Onni tässä on se, että olen vielä sen verran nuori, että mahdollisesti lapsen ollessa "riittävän vanha", voin vallan mainiosti haaveilla perustavani "uuden perheen".
Voi kun vaan olisi enemmän aikaa kirjoittaa tänne, mutta taas velvollisuudet kutsuu. Lisäkommentteja vaan raapustamaan...
Sinun kuvauksesi ex-vaimostasi sopii hyvin ex-mieheeni, jonka mielestä hän voi "retuuttaa" lasta uudella tyttöystävällään ja ties missä. Ex-miehen mielestä se mitä lapsi tekee hänen seurassaan ei kuulu minulle lainkaan, koska yhteishuoltajuuden nimissä hänellä on oikeus päättää ketä lapsi tapaa ja mitä lapsi tekee hänen kanssaan ja viranomaiset siunaavat asian. Juridisesti näin taitaa olla mutta viranomaiset unohtavat lapsen edun. Minua itseäni kiinnostaa lapsen hyvinvointi eikä mikään muu. Eikä voi olla lapsen hyvinvoinnin mukaista, että hänen on vietettävä aikaa "isänviikonloppuina" myös isän tyttöystävän ja tämän lasten kanssa. En minäkään haluaisi olla loppuikääni yksin mutta ei siitä mitään tulisi, että minullakin "juoksisi" miehiä kylässä.
Mies ei ole mikään "rikollinen" automaattisesti erossa. Jos olet se järkevämpi ja kypsempi osapuoli, mikset hae lapsen lähivanhemmuutta itsellesi? Vaikeaa, ehkä, mutta mitä lapsen takia ei kannattaisi yrittää?
...edelliset vastaukset. Valitettavasti ei ollut aikaa jokaiseen vastata kovinkaan perusteellisesti.
Tuttuja juttuja nuo lpasen retuuttamiset vaikka ja missä, sillä omakin lapsi on yleensä yhden yön tuttavuuden jälkeen raahattu uusimman poikaystävän kotiin, olipa tämä kyseistä miestä ikinä edes nähnyt, tai ei. Siellä sitten asustetaan tiiviisti muulloin, paitsi "isiviikonlpoouina". Mikäli miehellä sattuu olemaan lapsia, tulee heistä automaattisesti uusia siskoja ja veljiä. Pelkään, että kohta ei lapsiparka enään tiedä, ketkä oikeasti ovat hänen sukulaisiaan ja ketkä eivät. Muutama viikko vietetään uusioperhe-elämää ja sitten vaihtuukin kuviot. Käsittämätöntä, että lapsen äiti pitää tätä ihan normaalina elämänä ja myöskin viralliset tahot.
Muuta en mahda, kuin lasta itseni luona pitää mahdollisimman paljon. MIelestäni hänen ei tarvitse kuunnella aikuistan kännäämistä, oman isänsä haukkumista, pakottamista syömään ruokia, joille allerginen, pakottamista saunaan vieraiden miesten kanssa, tai muuten ei saa ruokaa ollenkaan jne... ei ole helppoa kuulla lapsen itkevän ruokapöydässä edellämainittuja olosuhteita. Mitä niihin pitäisi sanoa? MIten reagoida? MItä vastata, kun lapsi pyytää puolustamaan äitiään ja äidin miesystäviä vastaan itseään ja omia oikeuksiaan? Kädet on sidottu, mitään en käytännössä kykene tekemään...
JOs siis jollakin olisi näihin jotain vinkkiä, niin olen erittäin kiitollinen. Itsellä alkaa keinot ja sanat olla hukassa.