Pakko viimein kysyä ulkopuolista neuvoa ja apua räjähtävään, surulliseen tilanteeseemme. Eli...:
Ollaan oltu yhdessä siitä kun täytin 14, hän oli 17. Yhdessä oltiin nuorena enemmän ja vähemmän tosissaan, kuitenkin asiat sujui tuolloin suhteellisen hyvin ja toisiamme kunnioittaen. Juominen ja hauskanpito on miehelle ollut aina tärkeää, samoin kaverit ja omat harrastukset. No ok, myönnän, että olen niitä joskus yrittänyt aika voimakkaastikin rajoittaa, mutta vain koska ne ovat tuntuneet vievän enemmän aikaa kuin suhteemme. Nuoruuteni ja lapsuuteni elin helvetissä, isäni oli kiduttaja joka kiusasi äitiäni väkivallalla (selvinpäin aina, meillä ei juuri juotu) ja mustasukkaisuudella. Olen aina ollut äitihahmo, suojelin jo pienestä pitäen äitiäni isältä. Se ei varsinaisesti liity asiaan, mutta kertoo ehkä peloistani ja luonteeni kehityksestä jotain. Olen kiltti mutta tempperamenttinen, suutun tulisesti ja lepyn äkkiä. Itken vähästä ja pahoitan mieleni herkästi, mietin paljon mitä toiset minusta ajattelevat. Olen myös huomannut pelottavia piirteitä, kuten raivostuessani minun tekisi mieli lyödä ja hakata, joskus olen läppäissyt tms, joka harmittaa minua IHAN MIELETTÖMÄSTI. Mieheni on menevä, hänellä on paljon kavereita (sinkkuja, meneviä miehiä) hän on luonteeltaan aika lapsellinen välillä, kärsimätön ja itsekäs.
Asiaan siis, olemme nyt minä 23, hän 26. Olimme vuosien yhdessäolon jälkeen erossa vuoden verran, minä asuin toisen miehen kanssa. Tämä mies ei ollut syy eroomme, vaan mieheni juominen ja meneminen. Hän oli aina menossa, joka viikonloppu. Hän ei tullut kotiin yöksi, jätti kertomatta asioita, valehteli tulevansa, lupasi muuttaa tapansa, valehteli jopa menevänsä messuille vaikka menikin kavereiden kanssa ristelylle. Kaikkea tälläista raivostuttavaa hän minulle teki, kunnes viimeisen kerran sain riuhtaistua itseni pois. Kuitenkin suhde jäi kaivamaan mieltäni, ikävöin häntä (hän osasi olla myös ihana, kun halusi, ja hän ymmärsi jotakuinkin taustani) ja kun vuoden päästä erostamme kohtasimme, vanhat tunteet leimahtivat taas. Pian asuimmekin jo yhdessä ja menimme kihloihin. Kaikki oli ihanaa, hän sanoi olevansa muuttunut mies, sanoi että nyt jo juoksut juostu. Hän sanoi haluavansa rakentaa kanssani talon, mennä naimisiin, perustaa perheen, elää ihan normaalisti. Ja minä uskoin. Kaikki meni hienosti noin puoli vuotta, kunnes taas kaikki alkoi alusta. Juomista, katoamistemppuja juomaan, ei kotiin yöksi, ei vastata puhelimeen, ei ilmoiteta mitään, valehtelua missä on ollut ja välinpitämättömyyttä. Minua ei pyydetty mukaan, istuin kotona ja odotin ja joka kerran jälkeen luotin hänen sanoihinsa, ettei enää koskaan ikinä tee minulle niin. Tyhmä minä.
Nyt tilanne on paha. Viikot meillä menee kohtuullisen hyvin, olemme onnellisesti yhdessä, teemme asioita ja hän sanoo rakastavansa minua. Ei oikein siltä tunnu. Siitä kun menimme kihloihin, on noin 2,5v aikaa. Keväällä heitin vuosipäivänä, että olisiko aika mennä naimisiin, niin ei hän ole valmis. Joka toinen viikonloppu juominen jatkuu, kun olen töissä, hän lähtee juomaan, ihan sama mitä on minulle sanonut tai luvannut. Mitään hän ei ilmoita, ei vastaa puhelimeen. Tulee takaisin sunnuntaina tai maanantaina. Sitten taas itketään, itketään, haukutaan toisiamme, hän muka ymmärtää miksi minuun sattuu tämä kohtelu ja hän JOKA IKINEN KERTA SANOO MUUTTUVANSA, joka kerta lupaa EI ENÄÄ KOSKAAN, haluan olla sinulle hyvä. Mutta ei, viinan himo, tai mikä lie, vetää aina voiton tältä suhteelta. Olen uhkaillut erolla, olen tehnyt kaiken, ja tajunnut että sillä ei ole väliä, minä en häntä voi muuttaa. Nyt olen jo niin onneton, että en tiedä mitä teen. Nyt on sunnuntai, ja perjantaina meillä oli yhteisiä suunnitelmia viikonlopuksi. Hän petti ne, olikin baarissa, ei soittanut, ei mitään. En ole nähnyt, tai kuullut hänestä sen jälkeen. Halusin näpäyttää häntä, ja lähdin pois viikonlopuksi. Mutta mitä se auttoi, kun ei hän edes ollut kotona käynyt.
Olen alkanut elää omaa elämääni, olen huomannut että vientiä olisi, ja elämä VOI maistua myös hyvältä. Mutta silti joku osa rakastaa häntä, ja jostain syystä uskon myös hänen sanojaan että hän rakastaa minua, ainakin vähän. Ei ole vuosien suhteen jälkeen helppoa erota, on yhteisiä suunnitelmia (joskin hänen mielestään aika ei ole kypsä koskaan suhteemme etenemiseen vaan aina lykätään asioita "sinne tulevaisuuteen ja parempiin aikoihin" ).Hänen mielestään olemme vielä ihan nuorisoa, ja on oikeus rellestää ja mennä. On toki, jos sille tuntuu, mutta olenko väärässä jos en itse halua olla sellaisen ihmisen kanssa jolle hauskanpito noin usein on NOIN TÄRKEÄÄ ja sanon että minä tai biletys, kaikkea ei voi saada?!
Eroprosessi on kamala, jo pelkkä ajatus muuttamisesta saa karvat pystyyn. Vaikka haluaisin jatkaa, ja se olisi se helppo ratkaisu, järki (ja tutut ja ystävät) sanoo että LÄHDE, kun vielä voit. Mitä teen, en voi luottaa hänen sanoihinsa enää yhtään, en missään asioissa. Hän jäi kiinni taas valheesta, pienestä, mutta kuitenkin. Ja näitä on PALJON pieniä valheita. Olen onneton, neuvoton ja jumissa. Kohta haen lohtuni muualta, ei miestä tunnu paljon kiinnostavan mitä meille tapahtuu. Miksei mies ymmärrä, mitä tekee väärin? Kun joka kerran jälkeen sanoo ymmärtävänsä, mutta sitten viikonloppuisin kuulen sanat "et ole äitini, ja pitääkö aina ilmoittaa minne menen, miksei voi mennä kavereiden kanssa jne". Kerran hän on jo saman virheen tehnyt ja saanut uuden alun, miksei jo tajua???? Itse pitäisin suhteessa siinä tapauksessa niin hyvää huolta ja muuttaisin asioita itse. Nyt haen asuntoa, olen niin rikki, poikki ja yksin. Päätös on silti vaikea..Hän kyllä tiesi, että halusin vain isäni jälkeen kunnon miehen ja perheen, turvallisia ja luotettavia asioita..
Kiitos jos jaksoit lukea, tuntuu hyvältä saada purkaa nämä kamalat tunteet pois. Toivoisin kommentteja, vastauksia ja kysymyksiä, pian. Olen niin lohduton, etten tiedä mitä seuraavaksi.. Vieläkään sen perjantain jälkeen ei ole miehestä kuulunut mitään. Ei taida paskaakaan välittää. Olen itsestäänselvyys. Mukavaa sunnuntaita kaikille, ehkä elämä voittaa, joskus.
Ollaan oltu yhdessä siitä kun täytin 14, hän oli 17. Yhdessä oltiin nuorena enemmän ja vähemmän tosissaan, kuitenkin asiat sujui tuolloin suhteellisen hyvin ja toisiamme kunnioittaen. Juominen ja hauskanpito on miehelle ollut aina tärkeää, samoin kaverit ja omat harrastukset. No ok, myönnän, että olen niitä joskus yrittänyt aika voimakkaastikin rajoittaa, mutta vain koska ne ovat tuntuneet vievän enemmän aikaa kuin suhteemme. Nuoruuteni ja lapsuuteni elin helvetissä, isäni oli kiduttaja joka kiusasi äitiäni väkivallalla (selvinpäin aina, meillä ei juuri juotu) ja mustasukkaisuudella. Olen aina ollut äitihahmo, suojelin jo pienestä pitäen äitiäni isältä. Se ei varsinaisesti liity asiaan, mutta kertoo ehkä peloistani ja luonteeni kehityksestä jotain. Olen kiltti mutta tempperamenttinen, suutun tulisesti ja lepyn äkkiä. Itken vähästä ja pahoitan mieleni herkästi, mietin paljon mitä toiset minusta ajattelevat. Olen myös huomannut pelottavia piirteitä, kuten raivostuessani minun tekisi mieli lyödä ja hakata, joskus olen läppäissyt tms, joka harmittaa minua IHAN MIELETTÖMÄSTI. Mieheni on menevä, hänellä on paljon kavereita (sinkkuja, meneviä miehiä) hän on luonteeltaan aika lapsellinen välillä, kärsimätön ja itsekäs.
Asiaan siis, olemme nyt minä 23, hän 26. Olimme vuosien yhdessäolon jälkeen erossa vuoden verran, minä asuin toisen miehen kanssa. Tämä mies ei ollut syy eroomme, vaan mieheni juominen ja meneminen. Hän oli aina menossa, joka viikonloppu. Hän ei tullut kotiin yöksi, jätti kertomatta asioita, valehteli tulevansa, lupasi muuttaa tapansa, valehteli jopa menevänsä messuille vaikka menikin kavereiden kanssa ristelylle. Kaikkea tälläista raivostuttavaa hän minulle teki, kunnes viimeisen kerran sain riuhtaistua itseni pois. Kuitenkin suhde jäi kaivamaan mieltäni, ikävöin häntä (hän osasi olla myös ihana, kun halusi, ja hän ymmärsi jotakuinkin taustani) ja kun vuoden päästä erostamme kohtasimme, vanhat tunteet leimahtivat taas. Pian asuimmekin jo yhdessä ja menimme kihloihin. Kaikki oli ihanaa, hän sanoi olevansa muuttunut mies, sanoi että nyt jo juoksut juostu. Hän sanoi haluavansa rakentaa kanssani talon, mennä naimisiin, perustaa perheen, elää ihan normaalisti. Ja minä uskoin. Kaikki meni hienosti noin puoli vuotta, kunnes taas kaikki alkoi alusta. Juomista, katoamistemppuja juomaan, ei kotiin yöksi, ei vastata puhelimeen, ei ilmoiteta mitään, valehtelua missä on ollut ja välinpitämättömyyttä. Minua ei pyydetty mukaan, istuin kotona ja odotin ja joka kerran jälkeen luotin hänen sanoihinsa, ettei enää koskaan ikinä tee minulle niin. Tyhmä minä.
Nyt tilanne on paha. Viikot meillä menee kohtuullisen hyvin, olemme onnellisesti yhdessä, teemme asioita ja hän sanoo rakastavansa minua. Ei oikein siltä tunnu. Siitä kun menimme kihloihin, on noin 2,5v aikaa. Keväällä heitin vuosipäivänä, että olisiko aika mennä naimisiin, niin ei hän ole valmis. Joka toinen viikonloppu juominen jatkuu, kun olen töissä, hän lähtee juomaan, ihan sama mitä on minulle sanonut tai luvannut. Mitään hän ei ilmoita, ei vastaa puhelimeen. Tulee takaisin sunnuntaina tai maanantaina. Sitten taas itketään, itketään, haukutaan toisiamme, hän muka ymmärtää miksi minuun sattuu tämä kohtelu ja hän JOKA IKINEN KERTA SANOO MUUTTUVANSA, joka kerta lupaa EI ENÄÄ KOSKAAN, haluan olla sinulle hyvä. Mutta ei, viinan himo, tai mikä lie, vetää aina voiton tältä suhteelta. Olen uhkaillut erolla, olen tehnyt kaiken, ja tajunnut että sillä ei ole väliä, minä en häntä voi muuttaa. Nyt olen jo niin onneton, että en tiedä mitä teen. Nyt on sunnuntai, ja perjantaina meillä oli yhteisiä suunnitelmia viikonlopuksi. Hän petti ne, olikin baarissa, ei soittanut, ei mitään. En ole nähnyt, tai kuullut hänestä sen jälkeen. Halusin näpäyttää häntä, ja lähdin pois viikonlopuksi. Mutta mitä se auttoi, kun ei hän edes ollut kotona käynyt.
Olen alkanut elää omaa elämääni, olen huomannut että vientiä olisi, ja elämä VOI maistua myös hyvältä. Mutta silti joku osa rakastaa häntä, ja jostain syystä uskon myös hänen sanojaan että hän rakastaa minua, ainakin vähän. Ei ole vuosien suhteen jälkeen helppoa erota, on yhteisiä suunnitelmia (joskin hänen mielestään aika ei ole kypsä koskaan suhteemme etenemiseen vaan aina lykätään asioita "sinne tulevaisuuteen ja parempiin aikoihin" ).Hänen mielestään olemme vielä ihan nuorisoa, ja on oikeus rellestää ja mennä. On toki, jos sille tuntuu, mutta olenko väärässä jos en itse halua olla sellaisen ihmisen kanssa jolle hauskanpito noin usein on NOIN TÄRKEÄÄ ja sanon että minä tai biletys, kaikkea ei voi saada?!
Eroprosessi on kamala, jo pelkkä ajatus muuttamisesta saa karvat pystyyn. Vaikka haluaisin jatkaa, ja se olisi se helppo ratkaisu, järki (ja tutut ja ystävät) sanoo että LÄHDE, kun vielä voit. Mitä teen, en voi luottaa hänen sanoihinsa enää yhtään, en missään asioissa. Hän jäi kiinni taas valheesta, pienestä, mutta kuitenkin. Ja näitä on PALJON pieniä valheita. Olen onneton, neuvoton ja jumissa. Kohta haen lohtuni muualta, ei miestä tunnu paljon kiinnostavan mitä meille tapahtuu. Miksei mies ymmärrä, mitä tekee väärin? Kun joka kerran jälkeen sanoo ymmärtävänsä, mutta sitten viikonloppuisin kuulen sanat "et ole äitini, ja pitääkö aina ilmoittaa minne menen, miksei voi mennä kavereiden kanssa jne". Kerran hän on jo saman virheen tehnyt ja saanut uuden alun, miksei jo tajua???? Itse pitäisin suhteessa siinä tapauksessa niin hyvää huolta ja muuttaisin asioita itse. Nyt haen asuntoa, olen niin rikki, poikki ja yksin. Päätös on silti vaikea..Hän kyllä tiesi, että halusin vain isäni jälkeen kunnon miehen ja perheen, turvallisia ja luotettavia asioita..
Kiitos jos jaksoit lukea, tuntuu hyvältä saada purkaa nämä kamalat tunteet pois. Toivoisin kommentteja, vastauksia ja kysymyksiä, pian. Olen niin lohduton, etten tiedä mitä seuraavaksi.. Vieläkään sen perjantain jälkeen ei ole miehestä kuulunut mitään. Ei taida paskaakaan välittää. Olen itsestäänselvyys. Mukavaa sunnuntaita kaikille, ehkä elämä voittaa, joskus.
Vastaukset 24
Vanhimmat
ja valmis parisuhteeseen vielä moneen vuoteen. Liian aikaisin kiinteän seurustelun aloittaminen tietää takuuvarmaa juoksuajan tulemista jossain vaiheessa. Surullisinta on, jos se juoksuvaihe tulee kun on talo velaksi ja lapset pieniä. Kotipsykologin neuvo on, että jos olette kumpikin tehneet kaikkenne ja kääntäneet ns. jokaisen kiven suhteenne toimivuuden ja kestävyyden edistämiseksi, eikä ole auttanut, niin silloin on parempi erota. Kun kaikki keinot on kokeiltu sen voi tehdä vailla katkeruutta ja jäädä jopa hyviksi ystäviksi sen jälkeen kun pahimmat suhteen pölyt on laskeutunut. On turhaa ja myöhemmin kaduttavaa tuhlata ainutkertainen nuoruuteensa epätyydyttävässä suhteessa. Kaikki kivet käännettyään on vain pakko joskus ymmärtää ja hyväksyä, ettei kaveri ollut se oikea.
Viestissäsi oli muutama kohta, josta päättelen sinun olevan pahasti tunnevammainen ja sairaalloisen läheisriippuvainen. Ensinnäkin se, että olet aloittanut vakavan suhteen jo lapsena, ei ole hyvä asia. Pahempaa viestissäsi on kuitenkin se, että asuit sen vuoden aikana, jolloin olitte erillänne toisen miehen kanssa. Halusit siis vain jonkun, jonka kanssa olla. Ja sitten kuitenkin palasit tämän ensimmäisen luokse.
Noh, kiitän onneani, ettei tuttavapiirissäni ole teidänkaltaisianne ihmisraunioita, jotka tukehduttavat toisiaan, kunnes jompikumpi kuolee pois.
Voin olla läheisriippuvainen, tai sanotaan että olin. Minulla oli vaikeita aikoja perheeni kanssa pari vuotta sitten, kun äitini lähti viimein pois kotoa, ja minulla oli niin hylätty ja yksinäinen olo. Tukeuduin mieheeni. Ja kyllä, asuin toisen miehen luona, jota en oikeasti edes rakastanut (välitin kylläkin, ja se oli enemmän ystävyyttä), mutta siihen oli syynä yksinäisyyden pelko ja taloudelliset asiat.. julmaa mutta, tämä mies jonka kanssa asuin tiesi systeemin. En tiedä miksi tein näin, se minua itseänikin harmittaa. Jos olet ammattilainen, niin miksi vastauksesi oli noin karu? Olin vain rehellinen ja kerroin lähtökohtani ja sen ettö ymmärrän kyllä että MYÖS MINUSSA ON VIKAA, ja suurimmaksi osaksi itseäni tästä syytänkin.
"Jos olet ammattilainen, niin miksi vastauksesi oli noin karu?"
Ns. ammattilaiset ovat usein karuja ja kylmiä lausunnoissaan. Yksityiselämässään heillä on usein itsellään suuria vaikeuksia solmia ihmissuhteita, jotka kestävät ja toimivat. Mm monet psykopaatit hakeutuvat ko paikoille, koska osaavat esittää hyvin. Mutta heiltä puuttuu täysin empatia ja kyky asettua toisen asemaan.
Ja älä välitä tuosta ns. asiantuntijan kommentista. Luulen että tuo nyt ei ollut oikeasti asiantuntija ollenkaan :-).
"curling-suhteita" eli autetaan kaikin tavoin ongelmaista läheistä selviytymään tai "parantumaan"esim. alkoholistia, oman henkisen tasapainon uhalla. Ärsyttää kun ihmiset vertaa yksinäisyydenkauhuaan läheisriippuvuus- termiin. Lukekaa virtahepo olohuoneessa, Tommy Hellstenin kirja. (tyyppi joka keksi termin läheisriippuvuus)
Toi oli yksi todella osuvista määritelemistä
mutta ei Tommy sentään termiä keksinyt ole :)
niin, ja saan kuulla olevani valittaja kun en voi antaa heti anteeksi hänen tekojaan minua kohtaan. Pettämisestä... hmm, en oikein usko, ehkä jotain voi olla, en tiedä, mutta tuntuu jo niin vainoharhaiselta että en tiedä mihin uskoa. Hän vannottaa, ettei petä tai pettäisi ikinä. Kuitenkin jotain pientä "systeemiä" olen kuullut tapahtuneen. Ja jos joku nyt miettii, olenko hakenut itselleni apua menneisyyteni kanssa, niin kyllä olen. Ne asiat vaan ovat niin vaikeita ja käsittämättömiä että niitä on vaikea käsitellä, mutta vähän kerrassaan.
Onko väärin että vaadin toisenlaista kohtelua ja haluaisin kunnioittavan parisuhteen?
kohtelu muuttua eikä kyllä toisen kunnioittamisestakaan ole häivääkään. Missäkohtaa teidän suhteessa on rakkautta. Siis sitä molemminpuolista? Pettämiseen ei voi ottaa muuta kantaa kuin että kännissä kaikki on mahdollista. Voit saada sen toiveparisuhteesi mutta et tämän sällin kanssa. Säpsähdin muuten tuossa alkuperäisessä viestissäsi että olit kysynyt koska mennään naimisiin? Menneisyys on kiviriippana tässä muillakin. Niiden takia ei kyllä jaksa mitään ylimääräisiä taakkoja esim. tuollaista parisuhdetta.
Mulla tilanne on hieman samanmoinen, tai no...
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 10 vuotta ja hän on myös aina ollut kova menemään. Baariin on pakko vain päästä vaikka sanoisin mitä, ja kotiin ei tulla ennenkuin on rahat juotu ja pelattu. On sitten vihainen minulle sekä humalassa että krapulassa kun olen kuulemma nalkuttava akka. No tätä siis on jatkunut vuosikausia, eikä mikään ole muuttanut tilannetta, vaikka hän aina lupaa ja lupaa. Ei edes lapsen syntymä saanut häntä muuttumaan.
Kesän aikana sitten itse menin ja petin ja tunnustin. Asia avasi monia vaiettuja asioita, joita en tässä nyt erittele, mutta puhuttu on nyt ja paljon. Hän haluaisi antaa anteeksi ja yrittää vielä ja lupaa taas muuttua. Osa minusta tahtoo uskoa, enkä itse erolapsena haluaisi rikkoa perhettä, mutta realistisesti en kuitenkaan usko muutoksen tulevan. Olen myös tutkiskellut tunteitani ja en oikein löydä itsestäni enää sellaisia tunteita, joita parisuhteessa pitäisi olla :(
Olen siis tosi huono neuvomaan, koska itse en ole saanut itseäni irti huonosta suhteesta, mutta neuvon sinua silti: lähde, elä omaa elämääsi ja löydä onni. Huono suhde syö sinut vielä elävältä. Minulle taitaa käydä niin.
näistä sivuista apua...?
minusta tuntuu, että olet läheisriippuvainen.
http://www.healingeagle.net/indexfi.html
tämä ei ole sitten mikään mainos .. eikä sisällä viruksia
onko täällä kaikkien muiden mielestä vika alkuperäisessä kirjoittajassa?? minusta suurin osa syytä on lapsellinen ja epäkunnioittava mies, joka hyväksikäyttää rikkinäistä ja kilttiä ihmistä. toki vikaa on varmaan naisessakin, mutta hei, kuulostaako tuo suhteen miehen osapuoli normaalilta teistä??? Siis onko näin, että kun mies käyttäytyy näin, eli juo ja rellestää törkeästi toista kunnioittamatta, parisuhteesta piittaamatta, niin se pitäisi hyväksyä tai on läheisriippuvainen? Kysyikö kirjoittaja jotain mitä mieltä olette persoonastani tai mikä häntä vaivaa? EI kysynyt, vaan apua parisuhteeseensa ja siitä ulospääsyyn. Hän on jo hyvällä tiellä poispäin, ja tuntuu silti rakastavan miestään eikä ole halunnut vähällä ja heti ekan töyssyn tullessa halunnut luovuttaa. Eikö se ole sitkeyttä ennemmin..? Mies on lapsellinen sika, et ansaitse häntä. Sinulla on ollut vaikeaa, miehesi eikä tulevakaan puoliso voi sinun menneisyyttäsi korjata, hyvä että sen ymmärrät, eihän tässä siitä olekaan kysymys, niinkuin joku on sen ilmeisesti ymmärtänyt. Lähde suhteesta, hän ei ole valmis antamaan sitä mitä normaaliin, terveeseen suhteeseen kuuluu: kunnioitus, rehellisyys, kompromissit ja rakkaus.
tarkoitukseni ei ollut mitenkään loukata ap:ta ja tehdä hänestä mitään *diagnoosia* ...
lähentinpä vain erään *sivun*, josta itselleni oli apua.. siellä on paljon tietoa .. esim. alkoholin käytöstä!
Hei. Kyllä elämäsi kuulostaa todella tutulta.
Mieheni kanssa olemme olleet yhdessä yli seitsemän vuotta ja vuosien varrelle on sattunut pettämistä ja väkivaltaa yms. katoamistemppuja. Harrastaa hän kyllä jaksaa ja omat ystävät ovat omaa perhettäkin tärkeämpiä. Meillä on yhteinen kaksivuotias lapsi eikä mieheni ole koskaan ottanut isän roolia omakseen. Ei välitä omasta perheestä ja siitä tavallisesta elämästä ollenkaan vaan haluaa mennä ja tulla kuin itse haluaa ja meidän pitäisi olla kotona juuri silloin kun hän viitsii vaivautua. Talot yms olemme hankkineet ja tulevaisuutta aina varovasti olemme suunnitelleen, kuitenkin aina todella yksipuolisesti. En ole häneltä vaatinut kotitöitä tai lapsen hoitoa, minä olen ne mielelläni aina hoitanut, mutta joskus kaipaisi itsekin omaa rauhaa ja hetken että voisi käydä esim. ihmisten ilmoilla. Mutta minä en olisi koskaan saanut missään käydä ainakaan ilman häntä. Mieheni itsetunto ei ole koskaan kestänyt sitä että saan katseita osakseni muilta miehiltä, itse en ole niistä koskaan välittänyt vaan mieheni jostain kumman syystäon ollut minulle se ainoa rakas. Mutta se ei riitä, se yksipuolinen rakkaus ja toivo paremmasta tulevaisuudesta. Alkoholi ja mustasukkaisuus kyllä suhteen ennepitkää tappaa.
Mieheni sitten päätti kuitenkin ennemmin että me erotaan, olemme siis vastikään eronneet ja lopulliselta tuntuu. Toivottavasti. Se saattoi olla minun oveni kohti parempaa elämää ja onnea. Minä suren todella paljon nyt ja mieheni yrittää unohtaa asian rellestämällä ja harrastamalla uusia asioita, eikä mitään halpoja. Lasta hän ei ole kaivannut eron aikana ollenkaan, ei soittele että mitä kuuluu ja miten meillä menee. Tosin lapsikaan ei ole kuin kerran kysynyt missä ikkä on.
Harmi, sillä hän kuitenkin kovan pinnan alla on erittäin lämmin ja herkkä, kovia kokenut ihminen ja osaa rakastaa jos vain haluaisi. Mutta jotkin asiat näköjään menevät sen oman perheen edelle. On minussakin sitä vikaa ollut, nalkuttanut juomisista ja menemisistä, jossain vaiheessa se jäi kokonaan minulta pois, sillä en jaksanut enään. Mutta lohdutan itseäni, että varmasti jokainen muukin nainen tuossa tilanteessa olisi nalkuttanut ja nalkuttaa. Seksi meiltä sammui väkivallan myötä, hän kun tapasi aina baarista tultuaan tulla meidät tahalleen herättämään ja uhkaili ja käyttäytyi niin että lapsi pelkäsi häntä. Eipä koskaan sadoista kerroista ole anteeksipyyntöä kuulunut, edes ollut pahoillaan oman lapsensa vuoksi ja yrittänyt korjata asiaa. Näin loppui seksi meidän suhteessa, ei tehnyt enään mieli vaikka olisin sitä hellyyttä ja rakastelua kaivannutkin.
Nyt odotan että selviän tästä shokista ja kun olen tästä selvinnyt olen vahvempi ihmisenä ja jatkan elämääni. Jossain se uusi elämä meitä odottaa. Nyt keskkityn vain itseeni ja lapseeni. Mieheni elämästä ja tulevaisuudesta en enään huolehdi.
Kaikki jotka joutuvat saman kokemaan ja kokemaan tulevansa hylätyksi ja petetyksi, oikein paljon voimia teille. Lähtekää ihmeessä sellaisesta suhteesta jo tarpeeksi ajoissa! Minun olisi pitänyt lähteä jo vuosia sitten, mutta onneksi en sillä minulla on maailman ihanin lapsi vierelläni ja se ja oma perheeni pitävät minut pinnalla.
tuo kuulostaa tutulta, mutta me olemme onneksi vain kahden. Jossain vaiheessa toivoin perhettä (ja toivon salaa vieläkin, että asiat muuttuisivat kuin taikaiskusta -turhaan, tiedän) ja siksi sitä naimisiin menoakin ehdotin, kun luulin sitä todellakin jostain syystä haluavan. Ja kun itse olin niin ääliö että luulin että mieskin siitä tajuaisi jotain ja rauhoittuisi.. no eihän se (onneksi näin jälkikäteen) edes halunnut mennä naimisiin. On hyvä ettei meillä ole lapsia, ei ole muita kärsimässä.
Meillä mies ei ole mustasukkainen, ei pätkän vertaa. Ei sitä edes kiinnosta, mitä teen ja missä. En itse halua pettää, tai vaikka ns. pettää haluaisinkin, en kykene hölmöilemään tanssimista ja poskipusuja pidemmälle, vaikka olisin kuinka vihainen ja vaikka kysyntää tuntuisi olevan. Kaikki tuntuu niin keskeneräiseltä ja se vaan sotkisi omia tunteitani lisää.. Myöskään miehen puolelta ei väkivaltaa ole, siihen en suostuisi yhtään, olenhan ne kauhunhetket jo lapsena kokenut. Mutta se juominen, katoamiset, rellestäminen ja valehtelu, se tässä riepoo. Enkä voi luottaa pätkääkään mihinkään.
Hyvä että pääsit omasta kusipäästäsi eroon. Jo lapsenkin takia. Jos on noin lapsellinen ja epäkypsä, ettei oma lapsi kiinnosta ja on väkivaltainen, niin eipä ole tosiaankaan sopiva isän malli. Tiedän tunteen, miltä tuntuu lapsena pelätä äidin puolesta, älä KOSKAAN hyväksy väkivaltaa, lapsi muistaa yllättävän nuoresta tunnetiloja. Ainakin minä muistan. Tsemppiä ja voimia sinulle ihan älyttömästi. Ole iloinen, että pääsit siitä. Voi kun minun ukkonikin jättäisi minut, olisi helpompaa, vaan kun se aina rukoilee ja itkee takaisin ja lupaa muuttua ja vannoo ja tekee kirjallisia sopimuksia yms yms, jotka ei ikinä pidä. Olen itse niin heikko ja pelkään, että en pärjää yksin ja pelkään ikävää. Oma vikani. Nyt ei ole vieläkään ottanut edes yhteyttä. Voi per**le. En jaksaisi enää mitään.
Vanhemmat opettakaa ja kertokaa lapsillenne mistä hyvä suhde perustuu ja kuinka siinä käyttäydytään.
Tuntuu että moni tyytyy aivan ala-arvoiseen kohteluun syystä, ettei ole opetettu tai ei tunnista hyvän parisuhteen aineksia. Ajaudutaan sitten täysin väärän kumppanin kanssa rakentamaan valmiiksi repaleista parisuhdetta ja kuvitellaan ihan järjettömiä, kuten naimisiinmenon käänteentekevyyttä.
Opettakaa normaalin suhteen perusteet.
Paljolta säästyttäisiin kun puhuisitte lapsillenne jo murrosikäisinä, kun vasta ihmettelevät ihastumisiaan.
Aina se ero tuntuu pahalta, vaikka eroaisikin todella huonosta suhteesta. Ja minä itsekin vielä hänen peräänsä itken, vaikka tiedän että se on todella säälittävää. Olen niin pitkän ajan häntä sokeasti rakastanut että olen aina hänelle kaiken anteeksi antanut, jopa mahdollisesti antaisin tämän eronkin, jos hän nyt muuttaisikin mieleni. Toivon, että kun olen suruni surrut, toivottavasti mahdollisimman pian, olen niin vahva etten edes ala kuuntelemaan hänen ruikutuksiaan meidän peräämme. Toivottavasti olen sata kertaa vahvempi ihminen, jos niin tapahtuu.
Tänään oli jo paljon helpompi päivä, ehkä olen jo pahimmat itkuni unohtanut, tai keskustellut asiasta ihmisten kanssa jo niin paljon että voin jo jopa ilman itkua asiaa miettiä. En usko että aivan näin helpolla mutta toivotaan että ensi yönä nukkuisin jo paljon paremmin, viime yöstä ei niin voi sanoa.
Aivan säälittävää kuin onkin niin olen eron alussa jopa itkenyt miehelleni monta kertaa, että ottaisi meidät takaisin, että se vika hänen käyttäytymiseen olikin minussa... Aivan sairasta, näin jälkeenpäin ajatellen. Taisi vain olla sitä yksinäisyyden pelkoa, sillä nyt jo itse huomasin kuinka hän sai jälleen vallan itselleen. Mutta enään en niin sanoisi. Ehkä minäkin olen sosiaalisena ihmisenä ihmisriippuvainen, toivottavasti tämä yksinkin olo helpottaa. Käperryn iltaisin lapseni viereen ja kadun sitä kuinka aina puhun yksinäisyydestä,vaikka minulla on (luojan kiitos) ihana lapsi vierellä, en olekaan yksin. Mutta tavallaan. Jotain hyvää tästä suhteesta jäi minulle ja saan siitä todella paljon voimaa.
Toivottavasti jo puolen vuoden päästä olen sitä mieltä etten enään viitsisi näitä vuosia muistella tai että unohtaisin ne pian. Tahdon normaalin fiksun miehen joka viihtyy myös minun seurassa, moni olisi vuosien mittaan halunnutkin tutustua paremmin, mutta olen ollut luotettava avopuolisoani kohtaan. Täysin kaikesta (hakkaamisen ja henkisen uhkailun) huolimatta. Ei voi mennä kuin itseensä, että olen niin heikko ollut.
Tee sinäkin mahdollisimman pian ratkaisu, vaikka se kipeää tekee, se tuntuu vielä pahemmalta että sinut jätetään ja huomaat itsekin jälkeenpäin että sen olisi pitänyt mennä toisinpäin, jolloinka toinen saisi siitä edes jotain mietittävää. Toisen luonnetta ja elämäntyyliin ei voi vaikuttaa, ei kannata häntä edes yrittää johdattaa siihen, sillä se on väärin sinua kohtaan ellei hän itse sitä halua.
Me teimme lapsen enimmäkseen minun halustani, toivoin sitä niin kovasti. Mieheni ei ollut innostunut asiasta paljonkaan, toki sitten kun pääsi varpajaisia viettämään isolla porukalla ja kalliisti. Hyvä ettei meidän tarvinnut tilata taksia kotiin laitokselta kun lähtöpäivä koitti. Isä oli todella väsynyt juhlimisesta ja se minua tympäsi ja kovasti, sillä olin itsekin väsynyt ja toivoin hänellä olevan edes hieman kiinnostusta uuteen perheenjäseneen että olisi edes vähän ihaillut sitä tuhisevaa kääröä meidän vieressämme, mutta ei... Hän ei ollut siihen lopulta koskaan valmis. Joskus häne keskustellessamme, kerrankin vakavasti, mainitsi muínulle niin ettei varmaan koskaan olisi ollut valmis isäksi ellen minä olisi häntä siihen houkutellut. Ei tietenkään koska muu elämä on paljon tärkeämpää kuin se että perustaisi oman perheen johon voi sitten vanhana tukeutua. Itse olen erittäin perhekeskeinen samoin entinen miehenikin, mutta luulen hänen kuitenkin jäävän paitsi jonkinlaisesta kasvatuksesta tai sitten hän on vaikutteensa saanut isältää. Muuta en keksi. Ehkä hänen äitiä on kohdeltu samalla tavalla. Siksi lienee eronneetkin.
Muuten meillä asiat olisi ollut kunnossa, kummallakin mielenkiintoiset työt ja raha on suurin piirtein riittänyt. Joskus opiskellessani oli hieman tiukempaa. Siitäkös mieheni osaa muistuttaa elättäneensä minut sen ajan. Mutta sitähän se yhteiselämä on ja jos on vielä todella kauan yhdessä. Entinen mieheni on minua noin kuutisen vuotta vanhempi, ihan siksi että halusin jo nuorena kokeneen kypsän miehen, kaikkea muuta.
Valitettavaa että olet itse kokenut samaa kuin minunkin lapseni. Kyllä itketti kun lapsi kohtauksen jälkeen tyhmä iti, tyhmä iti ja pelkää nukahtaa uudelleen tilanteen rauhoituttua ja hokee että eihän iti tule enään. Eikä mieheni muista tästä mitään. Eipä tietenkään, kun niin viinoissaan oli.
Et sinä lopulta ole heikko, tuntuu vain siltä. Itse olen todella herkkä ja otan ja analysoin kaiken itseeni, mutta tästä ei enään muuta voi kuin nousta ja luulen että menestyn elämässäni paremmin tulevaisuudessa kuin entinen mieheni, pahaa hänelle en toki toivo, mutta jos hän ei koskaan kykene huomaamaan vikojaan ja huonoa käytöstään toisia ihmisiä kohtaan hän ei voi mitenkään pärjätä normaalissa elämässä ja suhteessa. Todella harmi, mutta enään tyttäreni ei tarvitse joka viikonloppu olla sitä näkemässä eikä minun kokemassa.
Pärjäile ja tee ratkaisusi pian. Itse hyväksyn tämän eron, vaikka kipeää tekee, mutta tärkeintä etten alistunut siihen loppuelämäkseni. Äläkä alistu sinäkään, et voi häntä muuttaa, valitettavasti.
Tuota voi jatkua seuraavat parikymmentä vuotta, miksi hän luopuisi mukavasta elämästään, se on hänelle tärkeää. Jos vielä on kysymys alkoholisoitumisesta, niin sanoisin toivottomaksi tapaukseksi. Ilmeisesti hän on vastuuntunnoton, lapsellinen, egoisti ja hyvä lupaamaan.
Voi olla, että olet läheisriippuvainen, mutta tuollainen ihminen myös edesauttaa sitä. Itsetunto ja kyky nähdä itsensä selviytyjänä heikkenee jatkuvissa pettymyksissä.
Kun lähdin melkein vastaavanlaisesta suhteesta, tosin meillä oli myös hirvittävää mustasukkaisuutta miehen puolelta, en ollut elänyt päivääkään yksin, pelkäsin varmasti enemmän kuin jos karhu olisi tullut vastaan metsässä. Jotenkin vain tajusin, että jos jään odottamaan "ihmettä", saan odottaa sitä koko loppuikäni. Muistan kuinka ajattelin, että vuoden katson pärjäänkö ja jos elämä on yhtä kurjuutta, voin lopettaa sen. Vuokrasin pienen yksiön, ei edes suihkua, opiskelijana ei ollut varaa kummosempaan. Lähdin ystävän avustuksella, kun tämä exäni oli töissä, ottaen mukaani vain omat vaatteet, pari lakanaa ja jotain astioita, rahaa oli ehkä 40€. Tämä ystäväni mobilisoi kavereitaan ja jo muuttoiltana minulla oli patja, tyyny, mustavalkoinen matkatv, kahvia ja sokeria kaapissa ja yksi paksua samenttia oleva verho, jonka sitten palastelin ja ompelin pieneen ikkunaan sopivaksi. Vanhempanikin (köyhiä) ymmärsivät tilanteen ja tulivat autolla käymään muutaman sadan kilometrin päästä, mukanaan marjoja, sieniä ja liinavaatteita, pyyhkeitä.
Elin siinä yksiössä 3 vuotta, vaikka olin jo valmistunut ja työelämässä ja vieläkin aika usein rehellisen, kunnioittavan miehen rinnalla ajattelen, minkähänlainen zombi olisin, jos en olisi lähtenyt. Tämä oli kertomus läheisriippuvaisesta, yksinäisyyttä pelkäävästä, itsetunnon menettäneestä ihmisestä, mieti tarkkaan mitä haluat, luultavasti selviytyisit niinkuin minäkin, vaikka lakanat pesin keittiön altaissa.
jaahas.
Totta on että olette nuoria vielä ja ihminen ei varmasti(ainakaan mies)ole vielä kypsässä ajattelu iässä.
Tuossa iässä 18-27 miehille on hirveän tärkeää pysyä kaveri piirissä esillä,yksikin sauna-illasta pois jäänti tuntuu kuin jäisi jostain suuresta paitsi.
Mutta miehesi käytös ei ole oikeutettua sinua kohtaan silti.
Uskon että miehesi rakastaa sinua tavallaan mutta pitää muita menoja tärkeämpänä asiana tällä hetkellä.
Annan sulle pari neuvoa:
Pyydä miestäsi nyt miettimään tulevalla viikolla kumpiko on tärkeintä hänen elämässään nyt,sinä vai kaverit.
Kysy kummanko kanssa hän kenties haluaisi viettää eläke päiviään mieluiden?
Kerro että haluat vastauksen viikon sisällä.
Kerro myös että et tule enää hyväksymään tälläistä suhdetta,ja suhde ei anna sinulle sitä mitä siltä odotat.
Uskon että miehesi miettii kysymyksiäsi ja se saa hänet ajattelemaan tämän hetkistä tilannettanne oikeasti.
Jos kumminkin sama homma jatkuu edelleen kysymyksistäsi huolimatta voit olla varma ettei miehesi välitä sinusta puupennin vertaa,olet hänelle vain tilapäinen rakkaus.
Ja silloin sinun kannattaa lähteä lopullisesti.
Muistuttaa ikävän paljon entistä suhdettani. Aloitettiin kans (liian?) nuorina, ja mies koki lopulta, että häneltää jää nuoruus elämättä minun kanssani..."ei tässä iässä kuulu vielä kotia leikkiä". Jotkut eivät kasva ikinä...edelleen hänellä alkoholiongelma, jota pitää itse luonnollisena vaiheena nuoruudessa. Onhan se luonnollista ryypätä ja tuhlata 1500 euron palkka miltei kertalaakista muiden tuttavien pistäessä saman rahan perheen elättämiseen.
Mä pakotin itseni lähtemään ko. suhteesta. Se oli TODELLA vaikeaa, ja yhä kahden vuoden jälkeen olen jollain tavalla rikkinäinen ihminen. Ei ne tunteet kuolleet eron myötä...usein sitä miettii, miksi kyksenin tuntemaan niin suurta rakkautta vaikka sai paskaa niskaan. Ei koskaan kylläkään selvin päin, useinhan juopot ovat mitä ihanimpia ihmisiä silloin kuin eivät ole viinan vaikutuksen alaisina. Ehkä ne hyvät muistot ovat kultaantuneet tässä ajan mittaan, mutta silti tiedän, että ero oli tähänastisen elämäni paras ratkaisu. Rakastin suuresti, mutta elämäni olisi muuttunut helvetiksi jos olisin jatkanut hänen kanssaan. Lapset siihen vielä...huh!
Tiedät jo sisimmissäsi, että muutos on 99,9 prossan varmuudella mahdoton. Tuo viina/kaverit vai minä-asetelma on aivan turha. Tottakai hän vastaa sinä, on kuukauden kiltisti..ja siitä se taas lähtee. Oma exäni kyllä lopulta tajusi, ettei voi enää kohdella minua niin. Hän ajatteli minun parastani eron hetkellä, ja sanoi, ettei voi satuttaa minua enää antamalla katteettomia lupauksia. Kyllä hän joka kerta luvatessaan tarkoitti mitä sanoi, halusi pystyä...mutta ei kuitenkaan. Ei sellaista seuratessa pysy kukaan täysjärkisenä. Ei sellaista jaksa.
Maailma on täynnä hyviä miehiä, itsekin sellaisen löytäneenä voin sanoa. Mutta se yksinolo on tosiaan tarpeen. Olin vajaan vuoden yksin. Silloin tuntui, että se olisi tarpeeksi...mutta monet asiat tulevat pinnan alta tietoisuuteen vasta uudessa suhteessa. Nyt ajattelen, että olisi vaan pitänyt olla kauemmin yksin. En kuitenkaan sen takia päästä tästä miehestä irti, täytyy vaan antaa asioiden kulkea omalla painollaan. Suosittelen myös psykologilla käyntiä. Helpottaa kummasti, osaat punnita ratkaisujasi paremmin, ymmärrät itseäsi paremmin. Onnea elämääsi, kyllä kaikki muuttuu vielä hyväksi kun on sen aika.
niin onko sinulla vaihtoehtoja? Lähde, kun vielä voit, sillä ihmisen tulevia tekoja ennustavat parhaiten hänen menneet tekonsa. jos miehesi on jo vuosikaudet ollut samanlainen, se tuskin muuttuu ainakaan hetkissä. Lähde niin kauan kuin sinulla on edes hieman tervettä itsekunnioitusta jäljellä. Sinulla on jo ollut riittävän vaikea elämä, nyt olisi hyvä hetki muuttaa sen kurssia ja alkaa rakentaa omaa itseään ensin yksin ja vasta sitten kaksin jonkun sellaisen kumppanin kanssa, joka kunnioittaa ja rakastaa sinua sellaisena kuin olet. Kyllä sinä pärjäät yksin, sillä olet pärjännyt vieläkin vaikeampia tilanteita ja toisaalta on taatusti helpompaa elää yksin kuin sellaisen ihmisen kanssa, jota paha olosi ei kiinnosta.
mies ei ole tullut kotiin vieläkään, ei ole edes soittanut/tekstannut. Laitoin eilen viestin tyyliin; eiköhän tää suhde ole tässä, kumpikaan ei ole onnellinen ja muutetaan nyt ainakin eriteille? ei vastausta. Ounastetelen miehen asustelevan kotonaan, joka on tuossa suht lähellä, siellä hän aina on kun ollaan erillään. Tänä kesänä olen ollut jo kolme vko yksin, ihan vaan tämän takia. Nyt olisi tietysti ponnahduslauta hypätä pois suhteesta, jota ei hänkään tunnu enää haluavan, mutta kun katson yhteisiä tavaroita ja hänen vaatteitaan, tulee väkisin ikävä ja olo etten halua heittää kaikkea tätä menemään.. Kuitenkin monta vuotta takana.
Ja toinen ongelma on raha. Minulla ei olisi vara muuttaa mihinkään, eikä jäädä edes tähän. Yksiön voisin saada, mutta kiva eläinten kanssa sinne muuttaa. Toisaalta on hyvä että minulla on edes ne, lohduttaa kummasti. Olen vaan niin heikko lähtemään, ja vähän on vaikeeta kun ei toinen ota edes yhteyttä, että miten nämä asiat nyt oikein hoitaisi..
Kuule; usko tädin, 47 v kokemusta; et lähde etkä pysty irrottautumaan miehestäsi (tai jos pystyt, ajaudut samanlaiseen suhteeseen), ennenkuin olet
oppinut rakastamaan ja arvostamaan itseäsi ja
hyväksymään ITSESI. Kun oma käsityksesi/kokemuksesi itsestäsi muuttuu, löydät suhteen jossa sinua kohdellaan "arvosi" mukaisesti.
Nyt toistat tässä suhteessa lapsuutesi ratkaisematonta traumaa, uudelleen ja uudelleen.
Mutta et ole yksin, meitä tunnevammaisia on tuhansia, jotka näin teemme tai teimme. Puhun omasta kokemuksestani, olen itse sekä toipunut alkoholisti (ja epäilen miehesi olevan alkoholismiin saiastunut), 17v raittiina nyt ollut, sekä tunnevammainen (EI ole haukkumasana
vaan kertoo lapsena koetusta väärinkohtelusta)
ja olin 20v suhteessa jossa olin, kuten sinä nyt,
läheisriippuvuuteni vuoksi.
Läheisriippuvuus= ei osaa lakata "rakastamasta",
vaikka suhde selvästi vahingoittaa enemmän kuin antaa tukea ja elämänrohkeutta, vaikkapa.
Hae siis itsellesi apua, tutustu Al-Anonin toimintaan, lue, oikeasti, aiemmin tässä ketjussa jonkun antama
hyvä linkki, etsi tietoa läheisriippuvuudesta ja
AAL- toiminnasta (alkoholisten aikuiset lapset)
Aika ratkaisuihin on kypsä vasta sitten kun näet itsesi uusin silmin, silloin kohtelet itseäsi juuri niinkuin kohtelisit parhainta ystävääsi tai omaa tytärtäsi; jos olisit ikäisesi tyttären äiti, kaiketi haluaisit hänelle ihan toisenlaisen elämän ??? :)
Lämmöllä
Tupu
Mies käyttää sua hyväkseen. Osaa vetää oikeista naruista ja käyttää sun "rakkautta" hyväkseen. Se tietää että sä annat melkein aina anteeksi sille, ne sen ryyppäämiset, pettämiset ja katoamistemput. Älä ole säälittävä rakastunut rääpäle. Kunnioita vähän itseäsikin välillä. Ei hän meinaan ole ainoa mies tässä maassa. Oikeesti, yritä nyt irrottautua kokonaan siitä luuserista.
Olen samaa mieltä noiden muidenkin kanssa. Nyt kannattaa vielä lähteä kun ei ole lapsia. Itse olen myös elänyt samanlaisessa suhteessa kuin sinä ja tänään tein vihdoin ja viimein päätöksen etten enää jaksa elää alkoholisti miehen elämää vaan että onhan minulla omakin elämä. Olen sairastanut syövän tämän suhteen aikana, silloinkaan mieheni ei ollut tukena vaan joi, olin jossakin vaiheessa hieman masentunutkin tämän vaikean suhteen takia. Ei juominen ollut ainoa paha asia suhteessamme vaan kun sanoin hänen alkoholin käytöstä silloin ku hän oli selvinpäin hän suuttui. Kännissä hän kävi usein käsiksi ja haukkui milloin miksikin. Elätin alkuvuosina häntä, kävin kahdessa työssä että pystytään maksamaan elämisen ja tämä toinen vain joi ne rahat joita elämisen kustannuksiin olisi tarvittu. Olen oikeasti onnellinen päätöksestäni. Meillä ei viimeisinä aikoina ollut enää edes kunnollista parisuhdetta pettämisten takia. En pystynyt suutelemaan enkä harrastamaan seksiä hänen kanssaan. Olin niin sokea ja hyvä uskoinen että kaikki muuttuu. EI MUUTU