Lapsena luin paljon tyttökirjoja. Niissä sankarittarella oli aina sydänystävä, kaikkein paras ystävä, jolle voi kertoa kaiken ja joka auttoi ja tuki ja lohdutti ja ajatteli asioista samalla tavoin. Niistäköhän minulle jäi ajatus, että kaikillä pitää olla tuollainen paras ystävä, joka on ihan muuta kuin hyvänpäiväntuttu tai työkaveri?
Tunsin itseni epäonnistuneeksi, kun minulla ei sellaista ollut, ja etsin epätoivoisesti tuollaista ihanneystävää. Vanhemmiten olen alkanut miettiä, onko sellaisia ystäviä olemassakaan? Onko kaikilla muilla sellainen? Onko tuollainen ystävä "pakollinen", olenko outo kun en ole sellaista löytänyt? Riittävätkö ihan tavalliset kaverit ja sukulaiset?
Tunsin itseni epäonnistuneeksi, kun minulla ei sellaista ollut, ja etsin epätoivoisesti tuollaista ihanneystävää. Vanhemmiten olen alkanut miettiä, onko sellaisia ystäviä olemassakaan? Onko kaikilla muilla sellainen? Onko tuollainen ystävä "pakollinen", olenko outo kun en ole sellaista löytänyt? Riittävätkö ihan tavalliset kaverit ja sukulaiset?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ei se toki välttämätöntä ole, mutta antaa kummasti voimia. Bestis on yleensä se, joka ymmärtää sinua joka tapauksessa ja kuten usein nähdään, asettuu lähtökohtaisesti sinun puolellesi kaikessa. Bestis ymmärtää ja haluaa ymmärtää juuri sinua.
Toisaalta se johtuu siitäkin, että samankaltaisista ihmisistä tulee bestiksiä. Kaikista ei ole tarjoamaan toisilleen ystävyyttä ja luottamusta.
Minusta ei ole mitenkään tavatonta, että elämässä olisi jaksoja ilman sydänystävää. Ajan kuluminen ja ihmisten muuttuminen vaikuttavat, samoin fyysiset muuttamiset johtavat siihen, että yhtäkkiä aiemmat sydänystävät asuvat eri puolella maata/maailmaa uusissa elämäntilanteissa. Voikin olla mahdollista, että lähipiiristä löytyy jossakin vaiheessa uusi sydänystävä jakamaan sitä arkista, jokapäiväistä todellisuutta.
Kohtaamisissa on kyse myös sattumasta ja siitä, että elämä tiputtaa yhtäkkiä oikean henkilön eteesi. Väkisin ei voi vääntää.
Bestis on sellainen, johon voi luottaa, jonka ajatukset kohtaavat omasi, joka pitää ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet ja ennen kaikkea, jonka seurassa molemmilla on hyvä olla.
Jokaisesta bestiksestä, jonka elämä on tarjonnut, sopii olla kiitollinen.
kirjat ovat tosiaan vain kirjoja. Kirja jossa sankarittaren olisi ystävä olisi kusipää-ämmä joka puhuu seläntakana paskaa, käy varastamassa poikaystävän tms ei olisi elää klassikkokirja vaan yksi jakso Salattuihin Elämiin..
Tosielämässä menee vähän eritavalla - tosielämässä menee todella paljon huonompaan suuntaan kuin vielä 10 tai 15 vuotta sitten meni. Ihmiset ovat niin huonosti sinut itsensä kanssa että kateus, viha, katkeruus ja pahan puhuminen valtaavat alaa.
Huonosti itsensä tunteva ja huonoa itsetuntoa potevien ihmisten määrä on lisääntynyt hurjasti sitten "entisaikojen". Ei 90-luvulla ollut vielä näin paljon pahoinvoivia ihmisiä.
Nyt kun vertaa - 90-luvulla ainoastaan yksi ystäväpiiristä oli ns. huonoitsetuntoinen ja toimi sen mukaan: puhui pahaa kaikista, kertoi puolitotuuksia, oli täysin itsekeskeinen..
Nykyisin 4/5 "ystävästäni" on tällaisia. Niistä 3 suhdetta on jo menossa pahasti katkolle..
Itse en usko että tuollaisia todellisia ystäviä, kunnollisia ihmisiä löytyy montakaan, koska tämä nykymaailma on niin vinksallaan.
Aitoon ystävyyteen vaaditaan monia asioita. Tulisi olla sinut itsensä kanssa, kyetä iloitsemaan toisen menestyksestä, tukea toista, olla empaattinen, pitää suu kiinni asioista jotka on luottamuksella sinulle kerrottu, kertoa SILLOIN KUN AIHEELLISTA ON totuus ystävälle..
Tällaisia ihmisiä on enää hyvin harvassa. Eräs ystävistäni totesi minulle, heitettyäni erään paskanpuhujan ulos ystäväpiiristäni, että ei tiennyt tyttö mitä menetti minussa..
Minä siedän ystäviltäni hyvin paljon - mutta siinä vaiheessa kun ihminen alkaa valehdella pitkin kyliä, puhua asioista joista ei tiedä mitään ja joihin sepittää jatkon, ja katkeruus joka syntyy kun ei itse kykene samaan (onnellisuuteen?) kuin ystävä, tämä heitetään ulos lähipiiristäni. Valehtelijoita en siedä.
Kuulostaa surulliselta, mutta niin tutulta. Onneksi muunlaisiakin ihmisiä vielä on. Tai niin ainakin vielä luulen..
Nykyaika on paljolti kuvailemasi kaltaista. Usein vielä ihannoidaan kieroutta, valehtelua ja juoruilua - aitoon ystävyyteen luottavia pidetään sinisilmäisinä ja naiiveina.
Saamisen ja tilaamisen syy-seuraus-suhde ei ole kuitenkaan lakannut toimimasta !!!
Katkeran, ilkeän ja negatiivisen selkäänpuukottajan on turha ruikuttaa "aitojen" ihmisten petään, sillä sellaiset eivät voi kuin tulla selkäänpuukotetuiksi hänen läheisyydessään.
Sama koskee juoruilijoita ja valehtelijoita - sitä saa, mitä tilaa. Ihminen, jonka läheisyydessä aitous ja rehellisyys kostautuvat, saa lopulta juuri sitä mitä ansaitseekin - teennäisyyttä ja epäaitoutta.
... voi löytyä myöhemminkin kuin kouluiässä. Minä löysin omani 21-vuotiaana. No, nuorena ehkä, mutta melko myöhään kuitenkin. En kuitenkaan halua kutsua häntä enkä ketään muutakaan tietoisesti "parhaaksi ystäväksi", koska silloin ehkä tulee huomioitua muita läheisiä vähemmän ja jää ehkä myös vähemmän tilaa tutustua uusiin ihmisiin, ja vieläkin kaipaan lisää läheisiä ystäviä (nyt ne voi laskea yhden käden sormilla). Olen yksinäinen.
Sydänystävä on mukava olla olemassa, mutta ei ole kummallista, jos sellaista ei ole.
yksi uskottu ja valittu jonka kanssa jaetaan salaisuudet ja kiherretään kahdestaan,vietetään aikaa yhdessä.en sitten tiedä onko se niinkään terveellistä ripustautua yhteen ihmiseen,kannattaisi varmaan pitää yllä muitakin kaverisuhteita, aikaamyöten ne voivat osoittautua korvaamattomiksi ja kenties muuttaa muotoaankin.
Omalla kohdallani minulla oli sellainen bestis murkkuiässä, jopa kuusi vuotta. No,hautaan asti piti olla ikuisia ystäviä, mutta ystävyys valitettavasti loppui jo lukion kirjoituksiin, kun paras ja ainoa ystäväni löytyi samasta sängystä n****sta monivuotisen rakkauteni kohteen eli pojan kanssa jonka kanssa olimme deittailleet onn/off jo useamman vuoden.
Eipä varmasti tarvitse kertoa kuinka petetyksi itseni tunsin,he menivät kihloihin ja jättivät minut kuin nalli kalliolle.Ei selityksiä ei mitään.
Olin monta vuotta aivan shokissa enkä uskaltanut luottaa yhteenskään ihmiseen, jos tuosta jotain opin niin ainankin luomaan sosiaalisen verkoston ja ystävyys ja kaveruussuhteita, jotka eivät vaadi yhtä uskottua.
Nyt minua on siunattu monilla erilaisilla ihmisillä, osaan olen tutustunut samoissa harratuksissa, osaan opiskelujen ja osaan työpaikan kautta.Tuntuu hyvältä pitää yhteyttä, joskus harvemminkin ja huomata miten erilaisia ihmiset ovat. Arvostan ystävyyttä todella paljon.
Muutin hiljattain eri paikkakunnalle ja huomaan kuinka vaativaa se on aikuisiällä tutustua uusiin ihmisiin. Silti joskus mietin noita lukioaikoja ja miltä tuntui kun elämä pysähtyi paikalleen kun menetin ja minut petti kaksi sen aikaisen maailmani tärkeintä ihmistä.
ystävyys on vastavuoroisuutta ja toisten kunnioittamista sellaisena kuin on. olen iloinen, jos olen joskus voinut olla ystävilleni avuksi heidän vaikeissa elämäntilanteissaan,mukana onnistumisissa ja arjessa.Pidän todella ystävistäni ja kavereistani, en usko myöskään että se katastroofi mikä minut lamaannutti totaalisuuteen yksinäisyyteen 18- vuotiaana tulee koskaan tapahtumaan.
Mieheni on minun sydänystäväni.
Hyvänä ystävänäni pidän myös ystävää, jonka olen tuntenut lapsesta saakka, ja joka on tyttäreni kummitäti. Tapaamme tosi harvoin, vain pari kertaa vuodessa, meilaamme aika usein, harvemmin puhumme puhelimessa.
Hyvän Ystävän kanssa voi olla pitkäkin tauko tapaamisessa, mutta aina kaikki ikäänkuin jatkuu siitä mihin se viimeksi jäi. Eikä ole tarvetta olla kuin paita ja peppu.
taitaa olla tyypillisintä ystävyyden alkuvaiheessa. Kun joku on kerran ollut sydänystävä, se ei myöhemmin katkea vaikka asuttaisi miten kaukana ja tavattaisi kerran vuodessa. Kaikki tosiaankin jatkuu aina siitä, mihin edelliskerralla jäi.
Yleinen käsitys on että jokaisella täytyy olla ns.sydänystävä,luotettava ilojen ja surujen kantaja.
Olen jo keski-ikäinen ja hieman maailmaa nähnyt ja voin sanoa ettei sellaisia valitettavasti ole kovinkaan monella ja kenellä sellainen on kannattaa olla onnellinen.
Alta 30vuotiailla on monellakkin sellainen bestis johon luottaa ,mutta sellaiset karisevat ajan saatossa luottamus pulaan ja niistä muodustuu vain tavallisia kavereita joille ei arkoja asioitaan uskalla enää paljastaa..
Kun tätä olen pohtinut olen havainnut syyksi sellaisen oston/myynnin lain.
Tarkoitan siis,
Kuinka moni kaveri osaa olla hiljaa ja pitää lupauksensa olla hiljaa toiselle arkaluontoisista asioista jos niillä saa huomiota toisaalla olevilta kavereilta.
Mietippä sitä.
Ja kun oikein tarkkaan miettii asiaa tältä kannalta niin nekin nuorempana bestiksenä pitämäsi kaverit ovat juorunneet ihan samalla tavalla mutteivat ole siitä kärynneet silloin.
Itselläni on ollut kaveruus suhde jo kohta 40vuotta,vanhaan lapsuuden kaveriini.
Olemme kertoilleet ilot ja surut toisillimme ja tiennyt aina voivani luottaa häneen.
Se kaikki pitää edelleen paikkaansa mutta tiettyjä asioita en silti hänelle kertoisi,koska tiedän aivan varmasti niiden kulkevan eteenpäin ,osin tahattomasti.
Pahin virhe on pettää antamansa lupaus uskoutua toiselle kaverille tyyliin,ethän sitten kerro kellekkään kun olen luvannut pitää asian omana tietonani..
Silloin lupauksen pettäminen on tahatonta,mutta pettämistä silti ja usein tämä kolmas osapuoli ei osaakkaan pitää suutansa kiinni ja soppa onkin valmis.
Herkullisilla uutisilla kun on tapansa aina kuitenkin levitä.
Siispä paraskaan kaveri suhde ei takaa salaisuuden pysymistä kahden välisenä,ja aina kannattaa harkita mitä haluaa kertoa koska hyvä kaveri suhde saattaakin katketa juuri tuollaiseen asiaan vaikka se olisi muutoin ihan hyvällä pohjalla.
Mikään ei ole niin pahaa kuultavaa kuin oma paras kaveri on pettänyt sanansa ja laskenut jutun liikkeelle.
Hyviä kavereita on monella,mutta todella luottamuksen arvoisia ei kovinkaan monella.
Ei ole. Minulla ei ainakaan ole.
omani petti joku kuukausi sitten. 4 vuotta tuli oltua toisille kuin paita ja peppu. tiedettiin kaikki. hengailtiin aina kun huvitti, eli paljon. sitä ihmistä rakasti niinku luonnostaan. saattoi jakaa kaikki asiat.
vaan 4 vuoden jälkeen lyötiin totuus silmille. kaikki oli kulissia. ihan totaalista kulissia. kaveri eli kaksoiselämää josta en tiennyt mitään. oli vaan asumassa opiskeluaikaa toisessa kaupungissa, ja kun paluun aika koitti, olikin jokainen lause minulle ollut valhetta ja satua. toinen elämä oli kokoajan olemassa ja se vei hänet.
olen todella katkera, toisaalta nyt jo tunnen että onneksi tiedän nyt enkä myöhemmin. en vain käsitä miten pystyi pitämään salassa kaiken paitsi henkilöllisyytensä. ihan kaiken muun.
en usko vieläkään aamuisin kun herään, että miten oli edes mahdollista. mutta niin se vain on.
ei taida minun sydämeen kukaan enää tulla ystäväksi niin että 100% luottaisin.