Lähdin väkivaltaisesta suhteesta, jota kesti nelisen vuotta.
Väkivalta ei ollut pahimmasta päästä: yleensä vähän mustelmia, ei aina niitäkään. Pari kertaa meinasin joutua kuristetuksi, ja se pisti miettimään. Väkivalta ei myöskään ollut jatkuvaa, vaan sitä oli välillä enemmän, välillä vähemmän. Viimeisen vuoden aikana ei juuri nimeksikään, vain sen verran, että tiesin sen piilottelevan jossain miehen kiltin ulkokuoren kätköissä.
Muutama päivä sitten vain sain tarpeekseni. Ja lähdin. Vaikka mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Mies jäi kuin nalli kalliolle ihmettelemään, eikä yhtään käsittänyt missä mennään. Hän kun oli tosiaan viime aikoina petrannut käytöstään.
Jotenkin pelko vain oli jäänyt, eikä luottamus palannut ikinä, vaikka kuinka yritin unohtaa. Ei siinä auttanut psykiatri tai itsensä psyykkaaminen. Väkivalta pilasi vähitellen keskusteluyhteytemme, seksielämämme, kaiken. Tunteet miestä kohtaan viilenivät samaan tahtiin.
Ja nyt elämän pitäisi hymyillä, mutta olo on nyrjähtänyt ja mieli maassa. Miksi?? Tiedän, että ero oli järkiratkaisu, mutta jollakin tavalla silti kaduttaa. Jospa suhde olisikin alkanut toimimaan, kun jo näytti aika lupaavalta... Olihan meillä paljon hyviäkin hetkiä.
Väkivalta ei ollut pahimmasta päästä: yleensä vähän mustelmia, ei aina niitäkään. Pari kertaa meinasin joutua kuristetuksi, ja se pisti miettimään. Väkivalta ei myöskään ollut jatkuvaa, vaan sitä oli välillä enemmän, välillä vähemmän. Viimeisen vuoden aikana ei juuri nimeksikään, vain sen verran, että tiesin sen piilottelevan jossain miehen kiltin ulkokuoren kätköissä.
Muutama päivä sitten vain sain tarpeekseni. Ja lähdin. Vaikka mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Mies jäi kuin nalli kalliolle ihmettelemään, eikä yhtään käsittänyt missä mennään. Hän kun oli tosiaan viime aikoina petrannut käytöstään.
Jotenkin pelko vain oli jäänyt, eikä luottamus palannut ikinä, vaikka kuinka yritin unohtaa. Ei siinä auttanut psykiatri tai itsensä psyykkaaminen. Väkivalta pilasi vähitellen keskusteluyhteytemme, seksielämämme, kaiken. Tunteet miestä kohtaan viilenivät samaan tahtiin.
Ja nyt elämän pitäisi hymyillä, mutta olo on nyrjähtänyt ja mieli maassa. Miksi?? Tiedän, että ero oli järkiratkaisu, mutta jollakin tavalla silti kaduttaa. Jospa suhde olisikin alkanut toimimaan, kun jo näytti aika lupaavalta... Olihan meillä paljon hyviäkin hetkiä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
voin sanoa, että on täysin normaalia tuntea katumusta. Rakkaus on vahva tunne. Suru on käytävä läpi. Teit oikean ratkaisun joka tapauksessa. Itke pois, kyllä se joskus helpottaa. Ei pelon kanssa voi elää.
Minä erosin puoli vuotta sitten. Miehellä oli tapana vetää litsareita, ja huutaa. Sitä jatkui monta vuotta, vaikka lupasi ettei lyö. Meidän seksielämä kuihtui, keskustelut muuttuivat kireiksi ja minä olin koko ajan varuillani. Kotona ei koskaan ollut täysin rentoa sen jälkeen kun lyönnit astuivat kuvioon.
Aluksi minuakin epäilytti ja kadutti. Itsetuntokin oli aika alhaalla. Mutta nyt olen löytänyt itsekunnioitusta aloittamalla harrastuksia mistä todella pidän, ja sitä kautta löysin miehen jota olen tapaillut. Me nauramme yhdessä, ja se oli jotain mitä emme exän kanssa tehneet. Nauru ja ilo kuoli kun väkivalta astui kuvioihin.
Ansaitset parasta tässä elämässä. Jokaisen on voitava olla omassa kodissa turvallisesti ja rauhallisesti.
Mene ihmeessä juttelemaan Lähimmäisillesi, Puhu sukulaistesi ja ystäviesi kanssa, he auttavat sinua pääsemään yli vaikeina aikoina, ystävät ja muut lähimmäiset varmasti kannustavat sinua olemaan ilman sitä miestä. Maailmassa on niin paljon miehiä jotka oikeastikkin ovat kunnollisia siis herää kysymys, miksi jäädä tälläiseen suhteeseen? Se on monille suuri kysymys johon ei välttämättä koko elämän aikana löydy vastausta, silloin kannattaakin kysyä itseltään, että haluaako siihen kysymykseen jäädä sitä vastausta odottamaankaan. Mikään ei ole sen arvoista että sinne kannattaisi palata, ei mikään koskaan eikä milloinkaan. Kyllä kestät nämä eron tuskat, niin minäkin vaikkakaan en yksin, tukijoukko kannustaa ja kuuntelee. Älä missään nimessä kuitenkaan sulje itseltäsi tunteita sillä ne putkahtaisivat kuitenkin myöhemmin pintaan ja ikävä voisi tulla kahta kauhemapana myöhemmin. Itke itkusi nyt älä myöhemmin mustelmia.