ollut aina hyvin vahva persoona. Hän on aina ollut se joka sanoo viimeisen sanan asioihini. Huutaminen on aina ollut äitini tyyli reagoida asioihin, jotka eivät ole menneet niin kuin hän olisi halunnut. Muistan alaluokilta, kuinka pelkäsin mennä koulusta kotiin, jos olin saanut huonon koenumeron tai jos koulussa muuten oli sattunu jotain mistä opettaja oli minulle joutunut huomauttamaan. Tätä tapahtui äärimmäisen harvoin kuitenkin, koska olin kiltti oppilas ja muutenkin pyrin toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Lisäksi olin kuitenkin niin kiltti, että kerroin aina äidille kaiken enkä uskaltanut pitää mitään sisälläni, vaikka tiesin saavani huudot niskaani. Aina äidin huutaessa itkin.
Olen aina ollut hyvin herkkä ja haavottuvainen ja ehkä sen vuoksi äidin sanat, huudot, ovat jääneet liian hyvin mieleen. Kehuja olen harvoin häneltä saanut. En vieläkään osaa tehdä omia päätöksiä ilman että kysyisin äidiltä neuvoa, vaikka tiedän hänen olevan yleensä eri mieltä kuin minä. Pelkään vaan että hän on kuitenkin oikeassa ja taas saan huudot jos teen jotain "typerää", vaikka periaatteessa elämäni ei pitäisi kuulua äidilleni enää tippaakaan, koska olen jo 25 vuotias.
Nykyään saan äidiltäni jo hieman kannustusta eri asioihin, mutta nuorempana sitä en ole saanut. Joskus kun olimme tuttavaperheen kanssa jossakin yhdessä, äitini kuunteli mielellään sen perheen lapsia ja oli hyvin kannustava heitä kohtaan ja minä kuuntelin vieressä ja toivoin että äitini olisi joskus puhunut yhtä ymmärtäväisesti minulle eikä aina vain huutanut. Lisäksi hän hyvin usein vertasi minua kavereihini niin että siinä samalla alensi minua.
Äidin asenne on aina ollut sellainen, että muut ovat aina oikeassa ja muita pitää kuunnella ja uskoa, mutta itsellä ei niin väljä ole. Pienenä kun käytiin kylässä äiti muistutti aina että olette sitten kunnolla ja hiljaa. Luulen, että siitä johtuu se, etten vieläkään osaa puhua ihmisten seurassa ja kärsin siitä.
Lisäksi, jos nykyään epäonnistun jossain, itku tulee heti ja tuntuu että maailma kaatuu siihen. Mieleen tulee heti, että mitäköhän äiti mahtaa tästä ajatella ja miten hän reagoi. Pyrin lähes täydelliseen työntekoon, vaikka toistaalta tiedän ettei se ole kuitenkaan mahdollista, mutta pelkään yli kaiken mokaavani.
Kärsin huonosta itsetunnosta. En seurustele. En uskalla aloittaa seurustelua, koska pelkään olevani huono kumppani ja lisäksi pelkään etten löydä tarpeeksi hyvää miestä, jonka äitini hyväksyisi. Kuitenkin hänen mielipiteensä tässäkin asiassa on tärkeä. Muutaman kerran olen vakavissani seurustellut ja miehini hän on kyllä arvostellu minun kuulleni. (tämä tosin on varmaan monen muunkin ongelma..)
Luulen eläväni liikaa äitissäni kiinni. Meidän suhde ei ole järkevä. En uskalla tehdä omia päätöksiä ilman äitini neuvoja.
Onko kenelläkään ollut vastaavanlaista tilannetta ja miten asiat ovat ratkenneet? Auttaako siihen vain eläminen? Itsetuntokin luultavasti vahvistuu kun ikää tulee lisää. Saan kohta opiskeluni päätökseen ja pääsen vihdoin etsimään työpaikan ja alan tienaamaan omaa rahaa, enkä enää ole riippuvainen vanhempien rahoista. Olisiko muutto toiselle paikkakunnalle ratkaisu? Olisi ainakin pakko irtautua. Kuitenkin äitini on hyvin rakas minulle enkä halua menettää häntä. Haluaisin vain että meidän suhde olisi tasapainoinen ja että hän kunnioittaisi edes hieman minua ihmisenä.
Olen aina ollut hyvin herkkä ja haavottuvainen ja ehkä sen vuoksi äidin sanat, huudot, ovat jääneet liian hyvin mieleen. Kehuja olen harvoin häneltä saanut. En vieläkään osaa tehdä omia päätöksiä ilman että kysyisin äidiltä neuvoa, vaikka tiedän hänen olevan yleensä eri mieltä kuin minä. Pelkään vaan että hän on kuitenkin oikeassa ja taas saan huudot jos teen jotain "typerää", vaikka periaatteessa elämäni ei pitäisi kuulua äidilleni enää tippaakaan, koska olen jo 25 vuotias.
Nykyään saan äidiltäni jo hieman kannustusta eri asioihin, mutta nuorempana sitä en ole saanut. Joskus kun olimme tuttavaperheen kanssa jossakin yhdessä, äitini kuunteli mielellään sen perheen lapsia ja oli hyvin kannustava heitä kohtaan ja minä kuuntelin vieressä ja toivoin että äitini olisi joskus puhunut yhtä ymmärtäväisesti minulle eikä aina vain huutanut. Lisäksi hän hyvin usein vertasi minua kavereihini niin että siinä samalla alensi minua.
Äidin asenne on aina ollut sellainen, että muut ovat aina oikeassa ja muita pitää kuunnella ja uskoa, mutta itsellä ei niin väljä ole. Pienenä kun käytiin kylässä äiti muistutti aina että olette sitten kunnolla ja hiljaa. Luulen, että siitä johtuu se, etten vieläkään osaa puhua ihmisten seurassa ja kärsin siitä.
Lisäksi, jos nykyään epäonnistun jossain, itku tulee heti ja tuntuu että maailma kaatuu siihen. Mieleen tulee heti, että mitäköhän äiti mahtaa tästä ajatella ja miten hän reagoi. Pyrin lähes täydelliseen työntekoon, vaikka toistaalta tiedän ettei se ole kuitenkaan mahdollista, mutta pelkään yli kaiken mokaavani.
Kärsin huonosta itsetunnosta. En seurustele. En uskalla aloittaa seurustelua, koska pelkään olevani huono kumppani ja lisäksi pelkään etten löydä tarpeeksi hyvää miestä, jonka äitini hyväksyisi. Kuitenkin hänen mielipiteensä tässäkin asiassa on tärkeä. Muutaman kerran olen vakavissani seurustellut ja miehini hän on kyllä arvostellu minun kuulleni. (tämä tosin on varmaan monen muunkin ongelma..)
Luulen eläväni liikaa äitissäni kiinni. Meidän suhde ei ole järkevä. En uskalla tehdä omia päätöksiä ilman äitini neuvoja.
Onko kenelläkään ollut vastaavanlaista tilannetta ja miten asiat ovat ratkenneet? Auttaako siihen vain eläminen? Itsetuntokin luultavasti vahvistuu kun ikää tulee lisää. Saan kohta opiskeluni päätökseen ja pääsen vihdoin etsimään työpaikan ja alan tienaamaan omaa rahaa, enkä enää ole riippuvainen vanhempien rahoista. Olisiko muutto toiselle paikkakunnalle ratkaisu? Olisi ainakin pakko irtautua. Kuitenkin äitini on hyvin rakas minulle enkä halua menettää häntä. Haluaisin vain että meidän suhde olisi tasapainoinen ja että hän kunnioittaisi edes hieman minua ihmisenä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minä pääsin kertaheitolla irti sukulaisistani, kun muutin eri maahan. He ovat Suomessa pysyvää porukkaa, joten minä olen aina ollut se matkustava, jos ollaan tavattu.
25 on vielä nuori. Mutta sinulla on hyvät mahdollisuudet päästä eroon turhasta riippuvuudestasi.
Itse olen 45 ja valitettavasti täytyy kertoa, että äidin mollaus, huuto ja käsittämättömät raivokohtaukset ovat pysyneet mielessä. Mitään erityisen hyvää muistoa minulla ei ole hänestä, joten tuskin enää edes tapaamme. Hän mollaa minua vieläkin - en tiedä miksi.
Elämäni on hyvin reilassa ja löysin hyvän aviomiehen, vaikka itsetuntoni onkin aina ollut erittäin heikko.
Kyllä se siitä lutviutuu kuule.
Mutta mitä pikemmin muutat toiselle paikkakunnalle, sitä pikemmin huomaat pärjääväsi omillasi.
ONNEA MATKAAN!
Hei!Olen pohtinut samoja asioita vuosikausia...Ainoastaan minun tapauksessani isäni on se terroristi. Koska minulla ei ole tällä hetkellä kesätöitä, joudun viettämään aikaani samalla paikkakunnalla vanhempieni kanssa. Opiskelen onneksi muualla, joten se helpottaa hieman elämääni. Olen ollut aina äärimmäisen herkkä ja vieläkin itken aivan turhistakin asioista. Olen vähän aikaa sitten eronnut pitkästä parisuhteesta ja se on tehnyt minusta entistäkin herkemmän. Haluasin saada itsetuntoni takaisin ja tutustua uusiin ihmisiin, sillä yksinäisyyteni vie minulta pian hengen. Tukea en kuitenkaan isältäni saa ja joudun jatkuvasti kuuntelemaan haukkumista ja huutamista. Pelkään jopa, että olen valinnut ammattini väärin ja että en pärjää tulevaisuudessa työelämässä. Minulla on mielettömästi erilaisia pelkoja ja ahdistusta isäni takia ja olen vasta 24-vuotias. Haluaisin myös irtioton tästä kamalasta tilanteesta, mutta en tiedä olisiko pakeneminen mikään ratkaisu. Haluaisin lähteä jonnekkin vaihto-oppilaaksi, mutta en ilman ystävää. Niitäkin minulla on eron jälkeen päivä päivältä vähemmän...mutta et ole todellakaan ainoa, jolla on tällainen tilanne. Jatkuvan haukkumisen tuloksena itsetunto pysyy valitettavasti huonona ja on mahdontonta elää elämää täysillä. Haluaisin itsekin pois tästä ahdingosta, mutta en ole vielä keksinyt ulospääsyä. Minun pitäisi tulevaisuudessa auttaa ihmisiä ja kohdata heidän kriisejään ja vaikeuksiaan. Se vain tuntuu mahdottomalta, kun on itsekin aivan hajalla. Mutta jaksamisia sinulle. Kyllä se ratkaisu on olemassa...
itsetuntosi ei kasva iän karttuessa,väärä kuvitelma.
Päinvastoin se vain heikkenee.
ainoa ratkaisu sinulle on itsenäistyminen,napanuoran katkaiseminen lopulta.
Muutto omaan asuntoon ja itsenäinen elämä ilman äitiäsi.
Vasta silloin alat saamaan pikkuhiljaa itseluottamusta lisää ..
Äidilläsi on sinusta vahva ote,ja vahvana hän sen haluaa pitääkkin.
Sinulle tulee olemaan kova henkinen paini ottelu äitisi kanssa siinä vaiheessa kun rupeat itsenäistymään.
Tulet huomaamaan paljon tunteisiin vetoavia lauseita,ja lopulta suoranaisesti äitisi loukkaantuu sinulle..mutta sen vaiheen jälkeen äitisi ymmärtää että tilanteeseen on vain tyydyttävä ja välinne paranevat jälleen hyviksi.
Voimia taistoon.
Sinun elämäsi puolesta.
Vasta sitten alat itsenäistyä, kun tienaat sen minkä tarvitset elämiseen.
Yritä päästä työhön käsiksi, hankkia asunto, ja muuta kyllin kauas lapsuudenkodista.
Muutama kilometri riittää.
Opi sanomaan, että sinulla on menoa. Piste.
Ei kenen kanssa, ei minne. Älä kerro raha-asioitasi vanhemmillesi. Maksat heille sen minkä olette sopineet. loput rahasi ovat sinun yksin. Älä ole taloudellisesti riippuvainen vanhemmistasi, sillä se antaa heille rajattoman vallan ylitsesi.
Aikuinen ihminen ei ole tilivelvollinen vanhemmilleen. Ei siinäkään tapauksessa, että asuu vanhempiensa kanssa samassa taloudessa.
Moni äiti helpottuu, kun lapset muuttavat pois, vaikka eron hetki häntä kauhistuttaisikin. Äidille pitää saada oma elämänsä ilman aikuisten lasten jatkuvaa seuraa.
Lopuksi lapset kuitenkin jäävät yksin maailmaan. Miksi äiti ei ajattele sitä aikaa? Lasten on kuitenkin selviydyttävä ennemmin tai myöhemmin.