Jaahas, en ole näköjään ainoa yksinäisyyden tunnetta poteva Suomessa! Nyt tuntui siltä, että on pakko kirjoittaa! Aikaisemmin olen deletoinut tekstini enkä saanut lähetetyksi. Vaikea vain jäsennellä ajatukset yhtenäisiksi. Tällä hetkellä on tosi surullinen olo. Ennen kaikki oli hyvin. Ennen oli kavereita joka lähtöön. Nyt lähes kukaan ei enää soita.... :(
Olen niin tuohtunut etten tiedä mistä aloittaa. Noh, olen nuori nainen ja tuntuu että olen maailman yksinäisin. Vaikuttaa itsetuntoon kun hyvät ystävät unohtavat. Nyt ajattelen, oliko minulla oikeus sanoa noin. Seurustelen, olen ollut jo 5 vuotta mieheni kanssa yhdessä. Olen nyt 21. Mies on päivät ja joskus illat töissä. Minulla on ollut 5 hyvää kaveria, mielestäni olen aina kuunnellut ja auttanut heitä kriiseisssä, mutta kuka kuuntelee minua nyt? Ja he aina kehuivat minua ilopilleriksi, jonka kanssa on mukava juhlia. Miksi he eivät sitten enää pyydä mua mihinkään? Miksi entinen paras kaverini ei enää soita minulle?Miksi hän uskottelee minulle, että kuulun heidän piiriin eivätkä he ikinä pyydä minua tekemään mitään heidän kanssaan!? On loukattu ja ei-haluttu olo!
Tuntuu että olen vain varakaveri, minuun otetaan
yhteyttä silloin kun "omasta piiristä" ei ole seuraa vailla kukaan. Miksi kukaan ei ole seuraani vailla arkisin?!
Yksi kaveri on joka soittelee lähes joka päivä, mutta hänkin selittää enimmäkseen omia asioitaan eikä kuuntele minua välillä. Siitä pitää välillä "huomauttaa" että kuules nyt välillä...huoh..Mutta kyllä hän kumminkin välittää minusta..
Yksi toinen kaveri,kenen kanssa käyn samaa koulua, on töissä koko kesän aamut illat.. ja hänellä on oma piiri jossa on insidejutut.. ja minä olen viikonloput töissä..välillä hän sentään pyytää minua ulos juhlimaan ja soittelee mitä kuuluu.. Kumpikaan heistä ei ole vain niin luotettava, että heille voisi kertoa esim. lapsuudestani. Parhaalle kaverille olen kertonut mutta enää hän ei tue minua..siltä tuntuu.. Kerroin hänelle pari viikkoa sitten oloni yksinäiseksi ja erilaiseksi kun en tunne ketään ketä on hyväksikäytetty..
tuntuu että sen jälkeen, kun aloitin vuosi sitten nämä työt, kaverit ovat kaikonneet. Kaikilla muilla on normaali kesätyö ja omat piirinsä. Minulla ei. V*tuttaa!
Mieheni on taas niin suosittu. Hänelle soitellaan koko ajan ja hän saa ihan karsia seuraa. Hänellä on niin raskas työkin. Inhottaa olla omalle miehelle kateellinen. Silti hän jaksaa rakastaa minua. Tunnen vain luuseriksi itseni hänen silmien edessä.
Olen huono lähestymään ihmisiä. Tiedän että se johtuu lapsuuden hyväksikäytöstäni (isäni hyväksikäytti minua seksuaalisesti pienenä). ;( Varmasti se vaikuttaa ihmissuhteisiini. Olen miettinytkin, että kannattaisi varmaan hakea apua, käydä juttelemassa asiantuntijalle mutta pelkään alkaa käymään tätä prosessia läpi. Toivottavasti joku päivä asiat paranisivat ja saisin nauttiakin elämästä.
Hyvää kesää kaikille tasapuolisesti. Ja me yksinäiset, mikä meissä on vikana? Onko meissä jokin puute? ;(
Olen niin tuohtunut etten tiedä mistä aloittaa. Noh, olen nuori nainen ja tuntuu että olen maailman yksinäisin. Vaikuttaa itsetuntoon kun hyvät ystävät unohtavat. Nyt ajattelen, oliko minulla oikeus sanoa noin. Seurustelen, olen ollut jo 5 vuotta mieheni kanssa yhdessä. Olen nyt 21. Mies on päivät ja joskus illat töissä. Minulla on ollut 5 hyvää kaveria, mielestäni olen aina kuunnellut ja auttanut heitä kriiseisssä, mutta kuka kuuntelee minua nyt? Ja he aina kehuivat minua ilopilleriksi, jonka kanssa on mukava juhlia. Miksi he eivät sitten enää pyydä mua mihinkään? Miksi entinen paras kaverini ei enää soita minulle?Miksi hän uskottelee minulle, että kuulun heidän piiriin eivätkä he ikinä pyydä minua tekemään mitään heidän kanssaan!? On loukattu ja ei-haluttu olo!
Tuntuu että olen vain varakaveri, minuun otetaan
yhteyttä silloin kun "omasta piiristä" ei ole seuraa vailla kukaan. Miksi kukaan ei ole seuraani vailla arkisin?!
Yksi kaveri on joka soittelee lähes joka päivä, mutta hänkin selittää enimmäkseen omia asioitaan eikä kuuntele minua välillä. Siitä pitää välillä "huomauttaa" että kuules nyt välillä...huoh..Mutta kyllä hän kumminkin välittää minusta..
Yksi toinen kaveri,kenen kanssa käyn samaa koulua, on töissä koko kesän aamut illat.. ja hänellä on oma piiri jossa on insidejutut.. ja minä olen viikonloput töissä..välillä hän sentään pyytää minua ulos juhlimaan ja soittelee mitä kuuluu.. Kumpikaan heistä ei ole vain niin luotettava, että heille voisi kertoa esim. lapsuudestani. Parhaalle kaverille olen kertonut mutta enää hän ei tue minua..siltä tuntuu.. Kerroin hänelle pari viikkoa sitten oloni yksinäiseksi ja erilaiseksi kun en tunne ketään ketä on hyväksikäytetty..
tuntuu että sen jälkeen, kun aloitin vuosi sitten nämä työt, kaverit ovat kaikonneet. Kaikilla muilla on normaali kesätyö ja omat piirinsä. Minulla ei. V*tuttaa!
Mieheni on taas niin suosittu. Hänelle soitellaan koko ajan ja hän saa ihan karsia seuraa. Hänellä on niin raskas työkin. Inhottaa olla omalle miehelle kateellinen. Silti hän jaksaa rakastaa minua. Tunnen vain luuseriksi itseni hänen silmien edessä.
Olen huono lähestymään ihmisiä. Tiedän että se johtuu lapsuuden hyväksikäytöstäni (isäni hyväksikäytti minua seksuaalisesti pienenä). ;( Varmasti se vaikuttaa ihmissuhteisiini. Olen miettinytkin, että kannattaisi varmaan hakea apua, käydä juttelemassa asiantuntijalle mutta pelkään alkaa käymään tätä prosessia läpi. Toivottavasti joku päivä asiat paranisivat ja saisin nauttiakin elämästä.
Hyvää kesää kaikille tasapuolisesti. Ja me yksinäiset, mikä meissä on vikana? Onko meissä jokin puute? ;(
Vastaukset 10
Vanhimmat
mutta muuten kadehdin koko tekstiä läpikotaisin.
OMA mies...wau. Kavereita... wau. Taitava kirjoittamaan.. oikein hienoa. :)
Kaverisi eivät näköjään huomioi sinua yhtä paljoa kuin ennen? Se tarkoittaa ymmärtääkseni sitä, että sellaisen ihmissuhteen on loputtava. Jos ihmisestä oikeasti todella välittää, huomioi häntä vaikka itsellä olisikin rankkaa. Niin ainakin minä olen tehnyt aikaisemmille kavereilleni.
Siis tarkoitin tuossa toisiksi viimeisessä lauseessani sitä, että kavereidesi kuuluisi huomioida sinua. Siitä huolimatta, vaikka heillä onkin oma elämänsä ja myös miesystävät. Eihän se ole muussa tapauksessa mitään toveruutta, jos ei ota toista huomioon!
Olen samaa mieltä kanssasi. Jos on itse osoittanut hyvää ystävyyttä ja jos sitä ei saa toiselta osapuolelta, se ei ole aitoa. Enköhän ole jo tarpeeksi kärsinyt hyväksikäytöstä elämässäni.
Tämä päivä tuntui erityisen raskaalta ja synkältä miettiessäni asioita, vaikka yleensä katson asioita positiivisesta näkökulmasta.
Onko itselläsi ollut sitten vastaavanlaisia tilanteita? Onhan se raskas tuo menneisyys, mutta ei minua sääliä tarvitse vaikka hyvää varmaan tarkoitikin. Elämä etenee, mutta joskus vanhat arvet aukenevat kriisien aikana. Ei auta kuin jaksaa ja katsoa tulevaisuuteen.
Tänään hieman helpotti, sillä ymmärsin, että on oltava kiitollinen siitä mitä on. Olen kiitollinen nykyisestä hyvästä kaveristani (jonka kanssa uimme ja rentouduimme tänään)ja hyvästä miehestä (jonka kanssa oli syvä keskustelu aiheesta) ja hyvästä perheestäni (äiti,ukki,veli)ja hyvästä koulukaveristani.
Kiitos myös niille, jotka jaksoivat lukea lorujani
Sinun täytyy olla iloinen että sinulla on mies ja ystäviä.
Olen hieman samankaltaisessa tilanteessa ystävieni suhteen.
Olen joukon ilopilleri ja olkapää,mutta kukaan ei sitten halua kuunnella jos minulla on kerrottavaa .
Se vain on hyväksyttävä niin,kaverit ovat tottuneet tuntemaan minut tälläisenä ja minua ei haluta oppia tuntemaan alakuloisena,tai se yhtälö on heille outo.
Olen sitä mieltä ettei aviopuolisoakaan saisi kuormittaa liikaa kuuntelemaan vuodatuksia,mutta sopivassa suhteessa kyllä.
Jokaisella täytyy olla myös omia kavereita koska koskaan ei saa liikaa elää puolisonsa kautta.
Varmasti löydät jonkun uuden ystävän jolle saatat puhua heti alusta asti myös tunteistasi.
Kavereita kun on kahdenlaisia,toiset puhuvat vain itsestään ja toiset taas on luotu kuuntelemaan ja olemaan tukena,roolien vaihto ei yleensä onnistu enää myöhemmin.
En jaksanut ajatella otsikkoa loppuun asti, kunhan vain jotakin siihen pistin.
Ehkä olisi ollut parempi kirjoittaa "Hyväksikäyttöä harmittelen" tai "Hyväksikäyttöä en kadehdi". En tietenkään voi sanoa, että sinua säälisin, koska en ole kertaakaan tavannut sinua ja nähnyt, minkälainen olet! Ainakin sinusta löytyy paljon kiitollisuutta ja myönteistä elämänasennetta, joten en usko, että olisit ihmisenä lähimainkaan säälittävä.
Olet oikeassa ja olenkin kiitollinen siitä mitä minulla jo on ja jaksan uskoa, että elämässäni tulee useampia sydänystäviä, jotka ymmärtävät minua, eivätkä hyväksikäytä minua. Hyväksikäytetyillä kun (ei kaikilla) tahtoo jossain määrin olla taipumus alistua ja "hakeutua" ns. hyväksikäyttäjien pariin,esim. juuri sellaisten, jotka haluavat nähdä vain silloin kun he itse hyötyvät siitä.
Tuol oli hyvin sanottu näkemys
"Se vain on hyväksyttävä niin,kaverit ovat tottuneet tuntemaan minut tälläisenä ja minua ei haluta oppia tuntemaan alakuloisena,tai se yhtälö on heille outo. "
Monesti ensivaikutelma jättää ihmisiin mielikuvan joka säilyy. Harvoinpa se muuttuu.
Se harmittaa, että tämä ex bestis aina kuunteli ja oli hyvä, mutta sille ei voi mitään, jos ihmiset kasvavat erilleen. On vain jaksettava uskoa parempaan huomiseen. Tuntuu vain, että minussa on jokin vika, kun minun seuraa ei haluta enää, se jotenkin loukkaa mutta pikkuhiljaa yritän vuosi vuodelta rakentaa itseäni vahvemmaksi ja nostaa itsetuntoa.
Sanoinkin avomiehelleni eilen, että tuntuu etten koskaan ole tyytyväinen ja tuntuu siltä, että itse kehitän ongelmani. Valitan vain tästä ex-bestiksestä enkä hoksannut ollenkaan eilen, mitä minulla jo on. Heh, itsekeskeistä.
Oletko muutes maininnut tilanteesta ystävillesi? Täytyyhän jokaisella olla jokin kuuntelija, toiv. sinullakin on!
Aivan, muistan pitää aina sen rajan, etten liikaa "paasaa" miehelleni mutta on hyvä, että kumppanit voivat puhua ihan kaikesta. Ja on juuri hyvä muistaa ja pitää huolta siitä, että kummallakin on sekä oma että yhteinen elämä.
Sellaisia ihmisiä onkin varmaan harvassa. jotka ovat näiden kahden stereotypian väliltä :)
Kiitos sinulle kannustuksesta ja toiv. sinunkin tilanne helpottuu!
Juu, ymmärsin kyllä, väsymys saattaa tehdä tepposen eikä ajattele pidemmän päälle eikä sitä aina jaksa muotoilla ;).
Ajattelin vain että kukaan hyväksikäytetty ei varmaan halua että heitä säälitään, vaan ymmärretään, että sen kokeneilla on näkyvät arvet. Vähän huonosti minäkin muotoilin. :)
Kiitollisuutta tuntuu joskus olevan liikaakin, tuntuu joskus että on liian hyvä jos itse ei saa samanlaista kohtelua takaisin. Muttei minulla ole mitään syytä olla kiittämätön, ihmisiähän tässä kaikki ollaan.
Kysy niiltä kavereiltasi miksi näin on käynyt. Pistät tekstarilla viestin tai soitat että sua vaivaa tämä juttu.
1.ssä tekstissäni (joka oli aika pitkä) kerroinkin illasta, jossa olin sanonut kaverille asiasta ja kyllä hän ja porukka varmaan tietävät, ettei se tunnu kivalta, että unohdetaan.
Ex bestikseni kierteli ja kaarteli kun kysyin, vastasi: "helpompi kysyä sinkkukavereita mukaan, ovat aina lähtövalmiita ja sellainen tunne, ettet halua lähteä mukaan/ muuta tekemistä/halua minun seuraa". Selityksiä löytyy. Ja silloin vielä sanoin, että tuntuu yksinäiseltä, että voi mulle soittaa ja pyytää mukaan. Jos haluaisi, olisi pyytänyt, onhan tässä ollut pari viikkoa aikaa, mutta ilman minua on tehty kaikkea.
Ja yksi syy oli vielä hänellä: "Ei ole enää oikein saldoa puhelimessa" vaikka hän käy töissä ja on soitellut minunkin seurassa pitkiä puheluita, vaikka aiemmin saldo oli ollut mukamas kiinni. Mutta aina löytyy syy. Saatan tuntua heistä tylsältä tai olemme muuttuneet niin erilaisiksi.
==>> JOHTOPÄÄTÖS: ANTAA TEKOSYITÄ, SILLÄ EI HALUA LOUKATA MINUA SANOMALLA, ETTEI VÄLITÄ OLLA YSTÄVÄ EIVÄTKÄ HE OLE VAILLA SEURAANI.
Itse ainakin huomasin, että olen niin paljon joutunut traumani takia psyykkaamaan itseäni ja miettimään syvällisiä, että olen kasvanut ihmisenä paljon ja henkisesti olen muuttunut vanhemmaksi. Minun pitää vain vielä yrittää kasvattaa itseäni enemmän ja koittaa saada itseni tajuamaan, etten ole hirveä ja voi minusta tykätäkin. Tahtoo vain se lapsuuden haava saada tuntemaan itsensä ällöksi. Ja opittava ilmaisemaan itseäni enemmän myös sosiaalisella tasolla ja ei antaa enää hyväksikäyttää itseäni.
PAKKO SANOA VIELÄ TÄMÄ PIENI JUTTU: Tuli mieleen ystävyytemme alkuaikoina (kun olimme teinejä:) sain aina jälkeenpäin kuulla silloiselta miespuoliselta kaveriltani että se ja se oli kiinnostunut minusta ja kehunut minua kauniiksi "ex-bestikselleni", mutta tämä ei ikinä kertonut minulle mitään. Nykyäänkin olen kuullut, että tämän "ex-bestikseni" miespuolinen kaveri oli kiinnostunut minusta mutta tämä ns. ystäväni ei sitä kertonut, hän varmaan halusikin, että tunnen itseni noloksi ja rumaksi.
Tämä miespuolinen kaveri naureskeli miehelleni, että olinpas joskus ihastunut kunnolla naiseesi. Että näin. :(
Ja nyt mietittyäni olen huomannut (kiitos myös teidän) että ei kannata tuhlata aikaa sellaiseen ystävyyteen, mikä ei ole aitoa.
Jaksamisia muillekin samantyyppisen asian parissa painiville, toivottavasti saamme veroisemme ystävän ja että ystävyys olisi molemminpuolin kaunista.
Ne sun kaveris on kateellisia!!!!Se on sitä tyypillistä naispuolisten kateutta....täytyy sanoa, että häpeän kavereittesi puolesta, noloja tyyppejä...