Paljon puhutaan yksinäisyydestä ja se on varmasti vaihtoehtona jota ei saa valita todella kuluttavaa. Hieman erilainen näkökanta tähän taas minulta, jolla tuntuu olevan liikaakin ystäviä ja kaipaisin välillä jopa rauhaa. Ystäviä ei voi olla liikaa, kuuluu iänikuinen sanonta, mutta minun mielestäni voi. Hädintuskin selviän näistäkään.
Olen ainoa lapsi ja tottunut yksinäisyyteen. Yksinäisyydessä on jotain luovaa rauhalisuutta, mahdollisuutta olla juuri niinkuin haluaa, suunnitella, ajatella, toteuttaa ja toimia ilman käskyjä ja vaatimuksia ulkopuolelta sopeutua jonkun toisen tapaan toimia. Nautin yksinäisyydestä, mutta myös siitä että illalla ovi käy ja avomieheni astuu kotiin jakamaan asioita kanssani.
Tutustun helposti ihmisiin, puhun paljon ja olen melko avoin ihminen. Yleisesti minusta pidetään tai kadehsitaan katkerasti ja vihataan. Juuri tuon vihan takia olen alkanut pitää entistä enemmän yksinäisyydestä. Puhelin soi paljon, enkä välillä jaksa edes vastata kun kaverit soittelee, en jaksa löpistä turhia asioita puhelimessa päiviä pitkiä. Tapaamisetkin ovat alkaneet tuntua rasitteilta, lähteä kulkemaan hirveää välimatkaa toiselle puolelle kaupunkia kun voisi olla ihan rauhassa kotonakin. En tiedä miksi olen alkanut nauttia enemmän ja enemmän ajatuksesta omasta rauhasta, vapaaehtoisesta yksinäisyydestä. En saa olla hetkeäkään rauhassa, toisinsanoen en saa itse valita milloin haluaisin ottaa yhteyttä ystäviini vaan he ovat koko ajan vaatimassa kahvittelua, kävelyä, biletystä.. eikä minua huvittaisi. Tai olen sitten vain niin huono sanomaan ei, pelkään pahoittavani toisen mielen kieltäytymällä. Toki toivon että he kävisivät luonani, mutta en jaksaisi itse tuhrata pieniä vapaita hetkiä stresssaamiseen ajalla kerkiänkö kahville sinne ja tänne.
Työni on luovaa työtä ja yksinäiset hetket kuluvat kuin siivillä työn parissa, jota todella rakastan. Siksi välillä toivonkin ettei kukaan ottaisi yhteyttä, että saisin rauhassa tehdä töitäni ja suunnitella asioita ilman löpinöitä siitä kuka ryyppäsi ja millon on missäkin kenkäkaupassa alennusmyynti. Viime aikoina olenkin alkanut ihan vakaasti harkita ja toivoa, että tulisin raskaaksi. Saisin hyvän syyn olla kotona ilman että ihmiset vaativat SAADA TIETÄÄ miksi en halua lähteä bilettämään. Mitä minä siellä muutenkaan tekisin? En etsi miestä, en oikein pysty enää juomaankaan kovin paljoa.. Musiikki on kovalla ja ilma huonoa.. Mielummin olen kotona ja syön jotain hyvää ruokaa ja pelleilen mieheni kanssa jotain tyhmää. Oikeasti, onko tämä kaikki kuvailtavissa sanalla: Vanhuus 25-vuotiaana. :)
Viimeisimmässä työpaikassakin jouduin torjumaan yhden ystävän, joka halusi välttämättä puhelinnumeroni ja selvästi olisi halunnut ystävystyä kanssani. Edellisestä työpaikasta mukaan tarttui yksi, joka vieläkin soittelee. Tuntui pahalta, mutta pakko on alkaa rajata ihmisiä keneen pystyy olemaan yhteydessä. Voimat ei riitä ylläpitämään hillitöntä verkostoa jatkuvasti. En tiedä miksi,mutta ihmiset tuntuvat sitä enemmän haluavan seuraani, mitä enemmän siitä kieltäydyn.
Outoa. Valitan varmaan monen mielestä turhasta, mutta rasite se on tämäkin että 11 ihmistä jonottaa linjalla pitkin päivää ehdotellen eri päiville tapaamisia.. Ihan hirveää sanoa, mutta pidän puhelinta päivisin äänettömällä tämän takia ja vastaan aina viestillä että nyt ei sovi. Inhottaa olla tällainen.
Miten löytäisi tasapainon?
Olen ainoa lapsi ja tottunut yksinäisyyteen. Yksinäisyydessä on jotain luovaa rauhalisuutta, mahdollisuutta olla juuri niinkuin haluaa, suunnitella, ajatella, toteuttaa ja toimia ilman käskyjä ja vaatimuksia ulkopuolelta sopeutua jonkun toisen tapaan toimia. Nautin yksinäisyydestä, mutta myös siitä että illalla ovi käy ja avomieheni astuu kotiin jakamaan asioita kanssani.
Tutustun helposti ihmisiin, puhun paljon ja olen melko avoin ihminen. Yleisesti minusta pidetään tai kadehsitaan katkerasti ja vihataan. Juuri tuon vihan takia olen alkanut pitää entistä enemmän yksinäisyydestä. Puhelin soi paljon, enkä välillä jaksa edes vastata kun kaverit soittelee, en jaksa löpistä turhia asioita puhelimessa päiviä pitkiä. Tapaamisetkin ovat alkaneet tuntua rasitteilta, lähteä kulkemaan hirveää välimatkaa toiselle puolelle kaupunkia kun voisi olla ihan rauhassa kotonakin. En tiedä miksi olen alkanut nauttia enemmän ja enemmän ajatuksesta omasta rauhasta, vapaaehtoisesta yksinäisyydestä. En saa olla hetkeäkään rauhassa, toisinsanoen en saa itse valita milloin haluaisin ottaa yhteyttä ystäviini vaan he ovat koko ajan vaatimassa kahvittelua, kävelyä, biletystä.. eikä minua huvittaisi. Tai olen sitten vain niin huono sanomaan ei, pelkään pahoittavani toisen mielen kieltäytymällä. Toki toivon että he kävisivät luonani, mutta en jaksaisi itse tuhrata pieniä vapaita hetkiä stresssaamiseen ajalla kerkiänkö kahville sinne ja tänne.
Työni on luovaa työtä ja yksinäiset hetket kuluvat kuin siivillä työn parissa, jota todella rakastan. Siksi välillä toivonkin ettei kukaan ottaisi yhteyttä, että saisin rauhassa tehdä töitäni ja suunnitella asioita ilman löpinöitä siitä kuka ryyppäsi ja millon on missäkin kenkäkaupassa alennusmyynti. Viime aikoina olenkin alkanut ihan vakaasti harkita ja toivoa, että tulisin raskaaksi. Saisin hyvän syyn olla kotona ilman että ihmiset vaativat SAADA TIETÄÄ miksi en halua lähteä bilettämään. Mitä minä siellä muutenkaan tekisin? En etsi miestä, en oikein pysty enää juomaankaan kovin paljoa.. Musiikki on kovalla ja ilma huonoa.. Mielummin olen kotona ja syön jotain hyvää ruokaa ja pelleilen mieheni kanssa jotain tyhmää. Oikeasti, onko tämä kaikki kuvailtavissa sanalla: Vanhuus 25-vuotiaana. :)
Viimeisimmässä työpaikassakin jouduin torjumaan yhden ystävän, joka halusi välttämättä puhelinnumeroni ja selvästi olisi halunnut ystävystyä kanssani. Edellisestä työpaikasta mukaan tarttui yksi, joka vieläkin soittelee. Tuntui pahalta, mutta pakko on alkaa rajata ihmisiä keneen pystyy olemaan yhteydessä. Voimat ei riitä ylläpitämään hillitöntä verkostoa jatkuvasti. En tiedä miksi,mutta ihmiset tuntuvat sitä enemmän haluavan seuraani, mitä enemmän siitä kieltäydyn.
Outoa. Valitan varmaan monen mielestä turhasta, mutta rasite se on tämäkin että 11 ihmistä jonottaa linjalla pitkin päivää ehdotellen eri päiville tapaamisia.. Ihan hirveää sanoa, mutta pidän puhelinta päivisin äänettömällä tämän takia ja vastaan aina viestillä että nyt ei sovi. Inhottaa olla tällainen.
Miten löytäisi tasapainon?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minulla on tasan yksi ystävä, jonka kanssa jutellaan tai tavataan ehkä muutaman kuukauden välein. Puhelimeni ei soi juuri koskaan, eniten siihen soittavat puhelinmyyjät.
Olen ihmisten seurassa ystävällinen, mutta hiljainen. Alan jutella enemmän vasta sitten, kun tutustun paremmin. En käy juuri missään, paitsi metsässä lenkkeilemässä.
En osaa unissanikaan kuvitella, miltä tuntuisi omistaa liikaa ystäviä.
Sinun tilanteessasi näkisin positiivisena asiana ainakin sen, että sinusta selvästikin pidetään. Jos kaipaat seuraa, saat sitä varmasti. Olen itse ollut monesti se, joka on ylimääräinen, ja joka pitää karsia, kun on muutenkin liikaa ystäviä. Mutta ei se mitään, tyydyn osaani.
Asioita, joita ei halua, niitä elämä suorastaan tyrkyttää ihmiselle. Aina se, jolla on kaikkein vähiten tarvetta, se saa... Ja vastaavasti se, joka on kovassa tarpeessa (esim. noiden ystävien), se ei tunnu saavan hädintuskin yhtä ainuttakaan.
Selitys on luultavasti käytöksessäsi. Sinulla on jo oma ystäväpiiri ja näin ollen pystyt olemaan rennosti ihan kaikkialla, missä kuljetkin. Tiedät, että jos jotain ikävää tai "noloa" tapahtuisi, voisit aina kertoa siitä jollekin läheisellesi ja käsittellä asian. Niinpä sinulle ei tule mitään paineita epäonnistumisesta ihmisten seurassa. Olet täysin vapautunut ja parhaimmillasi. Ja eipä ihmekään, kun ihmiset janoavat sellaisen hyvinvoivan, itsevarman ihmisen seuraa. Ei se ole mikään ihme, heh. Teikäläisiä on ihme kyllä nykyisin melko harvassa! Nykyään melkein kaikilla on vakuuttelemisen tarve ja hyväksynnän haku jatkuvasti päällä, nykyisin melkein kaikki muotoutuvat toisten asettamien ehtojen mukaisiksi. Mutta sinä sen sijaan et, vaan näytät oman yksilöllisyytesi ja se, jos mikä, hurmaa ihmisiä. Ja nyt sinua sitten revitään joka suuntaan... Niinpä niin. Mitä voisi sanoa? Elämässä ei ole olemassa kultaista keskitietä. Aina jokin este on raivaamatta. Hyvin harvinaista olisi, ettei mikään asia häiritsisi. Sinua häiritsee nyt tämä..liiallinen suosio. Mutta ihan vain lohdutukseksi sanon, että muista: "toisen roska on jonkun toisen aarre". Tule imarrelluksi siitä, että sinun painajaisesi olisi monelle muulle unelma! Vaikken nyt ihan itsestäni voi kuitenkaan puhua, niin uskon silti että monelle muulle se olisi..
Ajatusvirhe
"Niinpä sinulle ei tule mitään paineita epäonnistumisesta ihmisten seurassa"
Piti kirjoittaa "onnistumisesta" :D
Tekstistäsi tuli mieleen eräs ystäväni. Hän on vasta 18-vuotias ja jo "vanhus". Hän kehittyi jo varhain ja on aina ollut ikäistään vanhempi ja ehtiny nähdä jo maailmaa. Ennen juhlimme ja pidimme hauskaa ja meitä oli suuri jengi -nykyisin kaikki on toisin. Kaikki on muuttunut muutaman vuoden aikana.
Hän nyhjää kihlattunsa kanssa kotona eikä enää juhli. Mikä nunna. Se siitä sitten, halutuin ihminen seuraksi, jätti kaikki kylmäksi.
Oletko miettinyt, että voisit karsia itsellesi tästä suuresta laumasta luotettavimmat, tosiystävät? Oletko miettinyt, että saatat joskus tarvita kipeästikin seuraa? Oletko miettinyt, että joskus miehellesi ja sinulle saattaa tulla ero?
Varmasti sinua kadehditaankin, kukapa ei haluaisin seuraansa tervettä tasapainoista ja itsevarmaa ihmistä. Olet yhteiskunnan tukipilari!
Pystytkö lähtemään miehesi kanssa/ yksin matkalle? Siellä voisit koota ajatuksesi ja miettiä tilannetta rauhassa. Jos vanhempasi/isovanhempasi ovat vielä elävien kirjoissa, kysy heiltä viisaita neuvoja!
Tsemppiä!
Itselläni on hieman samankaltaisia kokemuksia, mutta ehkei ihan tuossa mittakaavassa. Tilanne on onneksi rauhoittunut hyvin.
Ja totta se on, että tuolla saa itsensä yhtälailla kulutettua loppuun kuin työllä tms. Ihminen joka ei ole kokenut vastaavaa, ei pysty sitä ymmärtämään.
Puhelimen äänettömälle laitto on ensimmäinen edistysaskeleesi! Hyvä! Eikä aina ole pakko soittaa takaisin. Jos jollakulla on hirmu tärkeää asiaa, hän soittaa uudestaan tai laittaa viestiä. Seuraavan kerran jutellessaan ko. ystävän kanssa voi sanoa puhelimen olleen äänettömällä ja että huomasit vasta myöhemmin. Ja täytyy oppia sanomaan Ei. Kyllä ne per*#*" muutkin ihmiset kieltäytyy =)
(ja puhelimen voi myös sulkea)
Ystävät on IHANIA, mutta tuosta ei tule mitään. Etenkin jos olet tottunut yksinäisyyteen, tarvitset sitä. Nyt vain tilannetta rauhoittelemaan..
voisit antaa tälle yksinäisellekin vähän
kavereistasi.
Jatkapa vain tuota linjaasi vielä pari kolme kuukautta. Kyllä rupeaa soitotkin harvenemaan. Vielä kun alat olemaan omissa oloissasi työpaikalla yms missä on tuttaviasi, niin kylläpä hekin löytävät sitten muuta seuraa. Pian huomaat että sinulta tullaan ehkä kysymään, miksi olet niin passiivinen, mutta älä anna sen häiritä. Odota vielä jonkin aikaa, niin kukaan ei enää kysy sinulta yhtään mitään, eikä puhelimesi soi kuin kerran viikossa. Sitäkö haluat? Jos vain jäät lepäämään laakereillesi, näin todella käy. Mieti mitä haluat.
Joo, arvaas vaan kuinka mua rassaa kun ollaan lähes samassa tilanteessa. Asutaan ok-talossa ja yleensä ollaan ulkona touhuilemassa..eiköhän pihalle pelmahtanu tässä eräänäkin päivänä kymmenkunta ihmistä. Viimeisen kolmen viikon aikana on porukkaa lappanu, että hermot meinaa mennä. Sukulaisia Ruotsista ja lähempää, kavereita, ystäviä ja puolituttuja. Ei siis mitään rauhaa. Miehellä soi jatkuvasti puhelin ja ihmiset soittelee työasioista jopa myöhään illalla. Oon sanonu, et yrittäis rajoittaa puhelimeen vastaamista.
Huomenna ollaan lomalle lähdössä ja tuntuu tosi ihanalta mennä vihdoinkin muiden passattavaksi!!!