Nyt pystyn ensimmäistä kertaa kertomaan osan tarinastani.
Olimme yhdessä 6 vuotta joista asuimme yhdessä 2 v.
Meillä oli uskomaton suhde, alku oli hankalaa mutta kasvoimme toisiimme kiinni ja rakkaus syveni joksikin niin suureksi että en uskonut sen olevan mahdollista. Tunsin niin epäitsekästä rakkautta häntä kohtaan etten tiennyt sellaista löytyvän minusta. Koiemme kaiken yhdessä, niin surut kuin nautinnon ja ilot. Opimme toisiltamme niin paljon!
Hankimme vuosi sitten koiran ja sekin lähensi meitä entisestään. Tämän vuoden alussa aloin huomata miehessä jotain masentuneisuutta ja sulkeutuneisuutta. Eräs yö hän teki katoamistempun. Itkin ja soitin sairaalat ja poliisit läpi. Silloin tajusin miten hirveää voi olla kun pelkää että toinen on kuollut.
Sama aamuna kun hän ilmestyi kotiin väsyneenä, hän ilmoitti että ei halua että jatkamme enää. Maailmani pysähtyi sillä hetkellä. Nyt siitä on arviolta 3 viikkoa. Muutin pois miltei heti. Pidimme tiiviisti yhteyttä mutta mies liukui kauemmas ja kauemmas. Eräänä iltana kun hän oli luonani tuli se soitto. Toinen nainen. Pyörryin tuskasta lattialle ja sen jälkeen en muista tähän hetkeen asti muuta kuin tuskaa, nukkumista, pahoja unia, ikävää, itsemurha-ajatuksia.. Siskojeni kanssa menimme hakemaan tavaroitani yhteisestä kodistamme. Mies istui siellä penkomassa papereitani joita halusi pois kotoaan. Naisen paita roikkui pyykkinarulla. Kysyin asioita joita en halunnut kuulla. Kyllä, he olivat olleet sängyssä ja hän sanoi olevansa rakastunut. Tuli uusi romahdus, olen siitä asti syönyt rauhottavia. Kirjoitin hänelle 7 sivua pitkän kirjeen ja sain hänet ainakin osittain ymmärtämään mitä on minulle tehnyt vaikka olin hänen sylissään maannut ja karjunut tuskaa ulos monta kertaa. Hän on luonnollisesti tuskissaan ja pahoillaan. Mutta mikään ei helpota. Olen vanhemmillani levossa, en ole syönyt 5 päivään muuta kuin sitä mitä äiti on pakottanut. Herään keskellä yötä huutamaan hänen nimeään ja tunnen hänet jonkun toisen sylissä. Rintaani särkee, en saa happea. Uskomaton tuska pyyhkii ylitseni ja huomaan että taas on lääkkeen aika. Aika kuluu hitaasti eteenpäin enkä pysty elämään. Rakastimme toisiamme niin paljon kuin vain voi. Kaikkemme teimme toistemme puolesta. Kuka nyt pitää minua sylissä kun sairastan pahaa angiinaa ja hoitaa? Kuka pyyhkii kyyneleet silmistäni kun olen surullinen ja suutelee silmäluomiani? Kenen kanssa puhumme sitä meidän omaa kieltä? Rakastelin hänen kanssaan kaikella sielullani ja olimme kuuden vuoden ajan liimattuina toisiimme öisin. Emme ole olleet päivääkään niin että emme olisi kuulleet toisistamme vaikka olin ulkomailla. Ihmettelimme aina muita pareja kun olivat niin vakavia, me nauroimme ruokakaupassakin ja leikimme kuin lapset. Me saimme toisemme nauramaan vedet silmissä. Jopa raskas arki tuntui hyvältä yhdessä.
Sanotaan että aika parantaa, varmasti helpottaa mutta en ikinä pääse hänestä yli. Minun rakkaastani, omasta lämpimästä mussukasta.
En voi ymmärtää miten elämä voi olla näin julmaa. En olisi ikinä uskonut sillä tunteita näytettiin jatkuvasti koko yhdessäolomme aikana.
Hän sanoi joka päivä rakastavansa minua ja osoitti sen hellyydellä ja kaikin tavoin. Nyt hän hellii jotain toista ja laskee lämpimän vartalonsa jonkun toisen päälle. Haluaisin vain vaipua ikiuneen. Haluaisin että joku hellä mies puristaisi minua sylissä kuin pientä lasta että saisin itkeä turvassa ja en tuntisi vain kylmää ilmaa ympärilläni. En tiedä miten selviän. Yritin kaikkeni.
Olimme yhdessä 6 vuotta joista asuimme yhdessä 2 v.
Meillä oli uskomaton suhde, alku oli hankalaa mutta kasvoimme toisiimme kiinni ja rakkaus syveni joksikin niin suureksi että en uskonut sen olevan mahdollista. Tunsin niin epäitsekästä rakkautta häntä kohtaan etten tiennyt sellaista löytyvän minusta. Koiemme kaiken yhdessä, niin surut kuin nautinnon ja ilot. Opimme toisiltamme niin paljon!
Hankimme vuosi sitten koiran ja sekin lähensi meitä entisestään. Tämän vuoden alussa aloin huomata miehessä jotain masentuneisuutta ja sulkeutuneisuutta. Eräs yö hän teki katoamistempun. Itkin ja soitin sairaalat ja poliisit läpi. Silloin tajusin miten hirveää voi olla kun pelkää että toinen on kuollut.
Sama aamuna kun hän ilmestyi kotiin väsyneenä, hän ilmoitti että ei halua että jatkamme enää. Maailmani pysähtyi sillä hetkellä. Nyt siitä on arviolta 3 viikkoa. Muutin pois miltei heti. Pidimme tiiviisti yhteyttä mutta mies liukui kauemmas ja kauemmas. Eräänä iltana kun hän oli luonani tuli se soitto. Toinen nainen. Pyörryin tuskasta lattialle ja sen jälkeen en muista tähän hetkeen asti muuta kuin tuskaa, nukkumista, pahoja unia, ikävää, itsemurha-ajatuksia.. Siskojeni kanssa menimme hakemaan tavaroitani yhteisestä kodistamme. Mies istui siellä penkomassa papereitani joita halusi pois kotoaan. Naisen paita roikkui pyykkinarulla. Kysyin asioita joita en halunnut kuulla. Kyllä, he olivat olleet sängyssä ja hän sanoi olevansa rakastunut. Tuli uusi romahdus, olen siitä asti syönyt rauhottavia. Kirjoitin hänelle 7 sivua pitkän kirjeen ja sain hänet ainakin osittain ymmärtämään mitä on minulle tehnyt vaikka olin hänen sylissään maannut ja karjunut tuskaa ulos monta kertaa. Hän on luonnollisesti tuskissaan ja pahoillaan. Mutta mikään ei helpota. Olen vanhemmillani levossa, en ole syönyt 5 päivään muuta kuin sitä mitä äiti on pakottanut. Herään keskellä yötä huutamaan hänen nimeään ja tunnen hänet jonkun toisen sylissä. Rintaani särkee, en saa happea. Uskomaton tuska pyyhkii ylitseni ja huomaan että taas on lääkkeen aika. Aika kuluu hitaasti eteenpäin enkä pysty elämään. Rakastimme toisiamme niin paljon kuin vain voi. Kaikkemme teimme toistemme puolesta. Kuka nyt pitää minua sylissä kun sairastan pahaa angiinaa ja hoitaa? Kuka pyyhkii kyyneleet silmistäni kun olen surullinen ja suutelee silmäluomiani? Kenen kanssa puhumme sitä meidän omaa kieltä? Rakastelin hänen kanssaan kaikella sielullani ja olimme kuuden vuoden ajan liimattuina toisiimme öisin. Emme ole olleet päivääkään niin että emme olisi kuulleet toisistamme vaikka olin ulkomailla. Ihmettelimme aina muita pareja kun olivat niin vakavia, me nauroimme ruokakaupassakin ja leikimme kuin lapset. Me saimme toisemme nauramaan vedet silmissä. Jopa raskas arki tuntui hyvältä yhdessä.
Sanotaan että aika parantaa, varmasti helpottaa mutta en ikinä pääse hänestä yli. Minun rakkaastani, omasta lämpimästä mussukasta.
En voi ymmärtää miten elämä voi olla näin julmaa. En olisi ikinä uskonut sillä tunteita näytettiin jatkuvasti koko yhdessäolomme aikana.
Hän sanoi joka päivä rakastavansa minua ja osoitti sen hellyydellä ja kaikin tavoin. Nyt hän hellii jotain toista ja laskee lämpimän vartalonsa jonkun toisen päälle. Haluaisin vain vaipua ikiuneen. Haluaisin että joku hellä mies puristaisi minua sylissä kuin pientä lasta että saisin itkeä turvassa ja en tuntisi vain kylmää ilmaa ympärilläni. En tiedä miten selviän. Yritin kaikkeni.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Hei.
Jos haluat jutella tuossa sähköpostini
[email protected]
Kirjoituksestasi päätellen ero oli sinulle ensimmäinen pitkästä suhteesta?
Itse olen kokenut saman ja jouduin hakea apua silloin kriisiryhmästä psyk.polilta, koska minullekkin ero tuli yllättäin kuin salama kirkkaalta taivaalta, olin silloin 26vuotias.
Söin myös mielialalääkkeitä ja riuduin yllättävän kauan itsesäälissä muutettuani omaan asuntoon.itkin suihkussa itkin missä milloinkin ja erakoiduin, koska olin niin rakastunut silloin.
En tuntenut mitään iloa mistään.
Ero tilanne on suuri kriisi ja tuntuu, että silloin kohdistaa ne vihan tunteet itseensä, mitkä pitäisi kohdistaa siihen mieheen.
hauduin myös itsemurhaakin silloin...
Olisikohan netissä neuvoja eron kokeneille missään sivuilla?
Koitan katsoa...
Hienoa kuulla sydämen olevan paikallaan joillakin. Tylyyttä ja hiljaisuutta olen itse kokenut kaukorakkaudessani, jossa elän. Ei kirjeen kirjettä koskaan, vain epämääräisyyttä, ei suoran sanan puolikastakaan, ei minkää läpikäymistä, vain tyrmäävä mykkyys virheestä, jota kyllästymiseen asti on anteeksipyydetty
Yritä kestää päivä kerrallaan! Olen myös itse kokenut erittäin raskaan eron ja ensimmäiset viikot olivat aivan hirveitä! En edes halua ajatella, kuinka suurta tuskaa tunsin... mutta viikot kuluvat ja pikku hiljaa pahin tuska hellittää, vaikka sitä sinun on vielä vaikea uskoa, koska erostasi on niin vähän aikaa.
Itse luin alan kirjallisuutta, pidin päiväkirjaa ja itkin ystävilleni eron vuoksi monen monta kertaa. Suru kannattaa surra pois ja apua hakea! Erosta toipuminen ei ole nopeaa tai helppoa, mutta kyllä siitä selviytyy loppujen lopuksi. Voimia!
Kuvaamassasi kerronnassa käy ilmi miten masentunut olet, joka ko. tapauksessa voi syöstä raiteiltaan vahvankin ihmisen oli kyseessä sitten mies tahi nainen. Mutta ole huoleti siitä se pienikin ponnistaa entistä vahvempana ylös! Mahdollisen ns. uuden tilanteen kodatessa oletkin jo paljon vahvempi! Tiedä häntä sitten kuuluuko ihmisen kehitykseen eräänlaisia karikoita kehittyäkseen elämässä vahvemmaksi,mutta uskoa sopii kaikille tapahtuu kaikenlaista elämässä, ehkäpä se sitä oikeaa elämää sitten onkin? Et tiedä mitä tehdä? Nyt on vain noustava omille jaloille ja tehtävä niitä aikuisen päätöksiä! Onhan sinulla sentään sisarien tuki ja järki päässä!
Toivottavasti et pahastu, tarkoitukseni ei ole kiertää veistä haavassa, vaan katsoa asiaa sellaisesta kulmasta jota et nyt usko olevankaan..
Aika parantaa haavat, todella. Sitä kuinka pitkä aika tarvitaan, ei pysty etukäteen sanomaan, mutta se on varmaa ja selvää, että jokainen hetki eteenpäin syö tuota aikaa pienemmäksi. Joku päivä huomaat eläneesi hetken miettimättä tapahtunutta, häntä, itseäsi.. Pikkuhiljaa opit hengittämään uudelleen, syömään, nukkumaan, sitten alkaa olla kävelyn, näkemisen ja kuulemisen vuoro, joskus tulee aika oppia elämäänkin.
Kysyit kuka sinun kyyneleet kuivaa, kuka hoitaa, hellii..Ilmeisesti vastaus on tällä hetkellä, ettei kukaan,paitsi kyyneleet, ne sinun on itse kuivattava, mutta entä tulevaisuudessa, sitä ei voi tietää.
Mielikuvat piinaa,ne pitävät otteessaan,mutta ne on pyöritettävä läpi, ja kenties ne kulkevat mukanasi niin kauan kuin olet olemassa, mutta lientyvät aina hieman helpommiksi käydä läpi.
Jotenkin voisin uskoa, ettei kertomasi kaltaisesta suhteesta voi kukaan hypätä seuraavaan ilman tuskia.Todennäköistä, vaikkakaan ei varmaa, että mies kasaa samankaltaisen tuskan tietämättään hamaan tulevaisuuteensa.
Elämä on julmaa, julmempaa mitä osaa kuvitella. Käsittääkseni jokaiselle on varattuna oma annoksensa katkeraa kalkkia juotavaksi, ennemmin tai myöhemmin.
Voisit olla tyttäreni, tai siskoni.. siksi laitan tähän vielä lämpimän halauksen.
Niin ymmärrän varmasti miltä susta tuntuu...
Muistan kun oma eroni tuli niin ne ensimmäiset viikot oli aivan helvetistä. Sitä oltiin vetäisty matto jalkojen alta. Mun ja exän suhde oli kuin avioliitto.
Asuttiin 5 vuotta yhdessä, yli 4 kihloissa, tarkoituksena mennä naimisiin ja perustaa perhe.
Asiat ei vaan mennyt niin kuin oltiin suunniteltu.
Eron jälkeen... sen voit lukea miten mulle meni tuosta pari viestiä tuoreemmasta päästä. mun nimimerkillä kirjoitettuna. Edelleen siis särkee, muttei niin paljon. Mut silti helvetisti! :(
Voimia sulle.
Rakas Särjetty,
Kirjoitit niin sydänverellä ja elävästi tunteistasi, että alkoi itseänikin itkettää.
Miehesi on tehnyt kohtaasi todella ikävästi, ja toivoisinkin, että pystyisit jollakin tavalla kääntämään rakkautesi ja kaipuusi ainakin osittain suuttumukseksi häntä kohtaan. Voit olla itsestäsi ylpeä monestakin syystä: olet osannut ja uskaltanut rakastaa, etkä ole itse tehnyt mitään väärää. Voit pahimmasta surustasi selvittyäsi siis jatkaa ylpeänä elämääsi ilman syyllisyydentunteita ja katumusta läheisen ihmisen satuttamisesta - toisin kuin ex- miehesi.
Läheisen suhteen menettämistä voisi kuvata pienenä kuolemana. Lisäksi sain mielikuvan, että olette eläneet todella läheisessä suhteessa miehesi kanssa, jolloin oma minuutesi on ehkä joutunut hiukan taka-alalle "me-eilyn" takia. Joudut nyt löytämään sen uudestaan, ja käymään läpi itsesi kanssa kaikki tuhannet kysymykset,hylätyksi tulemisen tunteet, ikävän, raivon ... ja, vaikkei nyt siltä todella tuntuisikaan ... niin ajan kanssa huomaat, että nämä asiat alkavat pikkuhiljaa menettää merkitystään, ja pystyt taas katsomaan eteenpäin tulevaisuuteen.
Mielestäni voisi nyt tässä tilanteessa olla viisasta, ettet pitäisi enää ollenkaan yhteyttä ex- mieheesi. Suosittelen myös lämpimästi ajan varaamista joko yksityiselle psykologille (ajan saisit nopeasti) tai mielenterveystoimistoon. Ei ole mikään ihme, että voit todella huonosti nyt, joten ulkopuolisen ammatti-ihmisen kanssa keskustelu voisi avata itsellesi uusia näkökulmia tilanteeseen ja tuoda lisäapua sinulle. Periaattella "Kaikki mahdolliset apukeinot enemmän kuin sallittuja" siis !
Yritä helliä itseäsi kaikin mahdollisin tavoin tekemällä jotakin sellaista, josta olet aina aikaisemmin nauttinut. Vaikkei mikään tuntuisi nyt miltään, niin jonkin yleensä mieluisan asian tekeminen voi edes sekunnin ajaksi kääntää ajatuksesi muualle. Anna itsellesi myös mahdollisuus itkeä, surra ja olla masentunut (tämä kaikki kuuluu suruprosessiin), mutta, ole kiltti ja puhu, puhu ja puhu ... pois pahaa oloasi vanhempiesi, siskojesi, ystävien ja mieluiten myös psykologin kanssa.
Jos jaksat, niin osoitteesta www.tukiasema.net -> parisuhteet löytyy myös monien muiden samassa tilanteessa olevien kirjoituksia ja tunnelmia asiallisia tukiviestejä muilta ihmisiltä.
Jos jaksat, niin aloita siellä uusi viestiketju tai jatka täällä - kerro kuulumisiasi, tunnelmiasi tai mitä tahansa suhteeseesi/itseesi liittyvää. Joskus jo pelkkä asioiden kirjoittaminen voi auttaa edes hetkeksi.
Toivotan sinulle paljon voimia ja lähetän virtuaalihalauksia!
Luin kaikki lähettämänne viestit ja sain taas itkettyä vaikka luulin tulleeni turraksi. Tuntuu niin uskomattomalta että aivan vieraat ihmiset välittävät näin paljon.
En nukkunut viime yönä olenkaan. Aina kun suljin silmäni, näin meidät suutelemassa jouluyönä lumisateessa katulampun alla pieni koiranpentu jaloissa. Tunsin miten kylmät nenämme osuivat toisiinsa ja rinnassa lämmön jonka sain toisen kosketuksesta. Näin itseni laittamassa ruokaa ja odottamassa rakasta kotiin. Silloin juoksin hänen syliinsä, minä ja koiranpentu. Suutelimme aina hänen tullessaan kotiin. Näen meidät kolme siinä eteisen vihreällä matolla tervehtimässä toisiamme rakkaudella. Koiran hännän joka heiluu vimmatusti ja mieheni naurun ja lempeän katseen.
Kuulen kysymyksen "kuka on mun kulta?" niin hän aina kysyi tullessaan ja sen jälkeen osoitin häntä ja halasimme. Hän myös kysyi aina kun katsoimme telkkaria tai olimme sängyssä "missä on mun kullan paikka?" silloin tajusin heti käpertyä lämpimään kainaloon ja hän silitti minut uneen. Joskus heräsin niin että huomasin hänen vain katselevan minua kauniisti ja suutelevan minua heti kun heräsin.
Samalla kauniiden muistojen väliin tunki rumia ahdistavia kuvia hänestä rakastelemassa jotain toista naista joka ei edes tiedä että täällä on joku joka on antanut elämänsä hänen puolestaan. Rakasta koiraani katsomassa kun "isi" pelehtii toisen naisen kanssa ja oma "mamma" on poissa.
Itken nyt lohduttomasti. Kaipaan häntä niin paljon! Tekstini kuulostaa varmasti naurettavalta mutta kaikki tuo tulvii mieleen. Tekeekö hän nyt tuota jollekin toiselle? Hänen kätensä kuuluvat minun ympärilleni, hänen suudelmansa minun suulleni, hänen katseensa minun silmilleni. En kestä. En halua olla ilman häntä enää.
Yritän juuri saada yhteyttä tuttuuni New Yorkissa, lähden sinne jos hän huolii minut. Minun on pakko päästä pois kaikesta.
Jopa me tuntemattomat täällä välitämme sinusta. Ota iisisti ja anna ajan parantaa. Yleensä aina paranee vaikka ei sitä tahtoisi uskoakaan silloin kun sattuu.
Olen niin kiitollinen vastauksistanne. Tällainen saa uskomaan ihmisen hyvyyteen. Eivät kaikki halua pahaa toisille. En usko että hänkään halusi, ei vain ymmärrä ehkä vielä mitä teki.
Mutta alan tästä nousta. Sellainen pieni kutkuttava tunne on mahanpohjassa joka enteilee ehkäpä uusia kokemuksia ja avoimia ovia minulle? Olen jopa haaveillut jostain uusista asioista.. Mutta silloin äkkiä tulee syyllisyys, eihän minulla ole oikeutta olla surematta kokoajan..
Se on elämää kuules. Me miehet osataan nämä jutut niin hyvin. Lirkuttelu ja valehtelu onnistuu. Sun mies ei vaan saanut susta ja teidän jutusta enää mitään irti. Häntä ahdisti ajatus olla yhden ja saman naisen kanssa niin hirveän kauan. Jos on vielä suht nuorikin, niin halusi vaan jatkaa eteenpäin. Tällä kertaa vaan jonkun toisen kanssa. Näitä juttuja nyt taitaa sattua harvase päivä. Suhteet ei vaan ole nykyaikana mitään kestotavaraa.
Elämäähän se, mutta ei ihan noin mustavalkoista, kuin annat ymmärtää. Kyllä vielä suurimmalla osalla miehistäkin on tunteet. Sun kirjoituksesta huokuu sellainen kylmyys.... hui... pelottavaa...
Ja sinulle tunteikas tyttö... mä uskon sinuun ja häneen edelleen:)
Odotinkin jo jotain tuollaista. Hän ei vaan ollut koskaan sen tyylinen että halusi mistään mitään erityistä "irti" edes silloin kuin minua aikoinaan jahtasi ja vihdoin onnistui. Ymmärrän asian todellakin monelta kantilta. Olemme nuoria, hänellä ei ole ennen minua ollut kuin yksi "vakava" suhde. Siihen päälle vielä kauhea työstressi, opiskelu, rahahuolet, jonkinlainen ikäkriisi ja varmasti juuri se tunne että onko tämä nyt tässä.
Tiedän että hän varmasti on pahoillaan ja toivoisi että olisi vielä halunnut olla kanssani. Ei tunteita voi pakottaa mutta asiat voi hoitaa kauniisti ja kunnioittaen. Häneltä puuttui selkärankaa siinä asiassa. Onneksi ei alkanut pettämään vaan jätti ensin.
Ja ystäväni ovat suurin osa miespuolisia, siksi tiedän että miehet eivät "vain ole sellaisia" Se ei ole selitys eikä oikeutus naiselle tai miehelle. Joskus omat halut voi laittaa syrjään ja yrittää tehdä niin kuin on oikein, ei niin kuin haluaa. Olen itsekin ollut ihastunut suhteemme aikana, mutta laittanut vaakaan sen mitä minulla on ja kemiallisen reaktion merkittävyyden. Siitä taas en ole oikea ihminen sanomaan onko sekään oikea tapa. Sellaisen opin olen vain saanut ja sitä elän perheessäni. Kunnioitus ja välittäminen avioliitossa ja perheessä on saamani malli.
Niitä löytyy naisista ja miehistä yhtälailla. En jaa sitä mihinkään sukupuoleen, se on ihmisestä kiinni mitä toiselle tekee, ei sukupuolesta.
Odotan mielenkiinnolla mitä hän saa "irti" tästä toisesta. Uskoisin että harva nainen yrittää niin paljon pitää asiat tuoreina. Ehkä meidän aika vain on ohi. Toivottavasti meillä on enemmän annettavaa toisillemme myöhemmin ystävinä. Niinhän suhteemme alkoikin ja hyvään sellaiseen se pohjautui. En halua enkä jaksa syytellä ketään. Ihminen on ihminen ja aina ei voi toimia oikein.
Nyt kerään kokemuksia ja teen kaikkea mitä en ole saanut tehtyä itsenäisenä ihmisenä. Jatkuva kipu on rinnassa tietysti kuin hiljalleen toinen irtoaa, mutta ajan myötä lakkaan kiduttamasta itseäni ja olen kiitollinen kaikesta kauniista mitä koimme. Ainakin olen saanut tuntea miltä tuntuu kun joku rakastaa ja välittää. Kaikki eivät saa edes sitä. Olen kiitollinen kaikesta huolimatta.
Rakkaus on ruma sana.Kaipuu soi kauniimpana.
En hirveästi jaksa kirjoitella,mutta tiedän sinun selviävän.
Moikka!Täällä kans tytön kans odotetaan et millonkahan se isi uskaltaa taas naamaansa näyttää vai uskaltaako enää??ehkä en annakkaan enää anteeksi niinkuin aikasemmin ryyppyputken jälkeen..ehkä vain lähden..ja aloitan uuden elämän jossain??lähteminen lapsen kans on vain niin vaikeaa,kun ei oikein ole paikkaa minne mennä..täytyy vissiin kestää ja alkaa etsimään asuntoa..en tiedä tunteet on niin sekaisin kun kusipää ei edes vaivaudu ilmottamaan onko edes hengissä??ja päässä vain pyörii onko sille sattunut jotain vai onko löytänyt uuden ja kenties aamulla tulee uuden muijansa kans hakemaan tavaroitaan..voisi edes viestin laittaa,et hengissä ollaan..mutta ei??saisi edes yöksi rauhan tältä miettimiseltä mutta ei,olo vain pahenee kun ilta koittaa..on niin paljon ihmisiä joilla sama tilanne kuten sinulla...onkohan ketään kenen mies olisi parantunut alkoholismista,ja vielä niin ettei tilalle ole tullut muuta pahaa?voimia kaikille
Mitä jos sinä olisitkin ollut se joka kyllästyy ja haluaa vaihtelua toisten miesten kanssa..jne? Ei se mikään poissuljettu juttu ole.
Älä mieti enää vaan toimi. Eiköhän sulla ole tukiverkkoa sen verran että sua voidaan auttaa rahallisesti ja muutenkin.
No, onhan mullakin ollut niitä ajatuksia uusista jutuista mutta en ole ikinä kuvitellutkaan että toimisin niiden mukaan. Kyllä mieheni varmasti oli tuntenut mussa myös samaa ahdistuneisuutta ja hän teki varmasti sen oikean päätöksen ja oli vahvempi siinä mielessä. Mä olisin saattanut silkasta lojaalisuudesta jäädä vaikka olisikin kaivannut muuta.
Ei sitä koskaan tiedä. Nyt eletään tätä päivää ja katsotaan eteenpäin.
Oon niin pahoillani sinun puolesta, ja todella toivon että jaksat surun yli huomiseen. Vaikka nyt tuntuu ihan kamalalta, niin kyllä sen on pakko joskus helpottaa. Itsellä oli lähes sama tilanne n 5 vuotta sitten, mutta yli ollaan päästy:) Nyt ollaan saman miehen kanssa oltu onnellisesti neljä vuotta yhdessä, siis uudelleen.Molemmat tajuttiin että meidän kuuluu olla yhdessä, ja meillä yhdessä on jotain mitä muiden kanssa ei voi saada. Eli älä menetä toivoasi kaikki on mahdollista, kuka tietää vaikka löytäisit vielä jonkun paremman!!
Itse kyllä muistan sen tuskan määrän mikä silloin oli. Itse pääsin sen yli toivon ja hyvien ystävien kera. Sinulle suosittelen todella sitä New Yorkkiin lähtöä, se takuulla helpottaa!!
Luota itseesi, ja anna mennä! Jos se mies ei tajua sinun arvoasi, joku muu vielä tajuaa. Olet luultavasti nuori, ja koko elämä on edessä. Älä näytä kaikkea epätoivoasi tälle miehelle, koita olla mahdollisimman reipas, vaikka se vaikeaa onkin. Kun mies huomaa että sinä et ruikuta hänen peräänsä, voi hän myös ryhtyä toisiin ajatuksiin. Anna hänen nähdä sinut upeana sinkkunaisena, jota ei paljon teidän ero harmita, vaikka oikeasti sinua sattuisikin.
*halauksia*
ihan lyhyesti sulle särkynyt:been there!
sun kirjotus herätti mulle mieleen omat kauhu muistot parin vuoden takaa,joka meni suurin piirtein samoin,ku sulla.tulin kuitenkin hyvälle mielelle,ku näin nää viestit.kiva,et osataan tukea kauniilla sanoilla vaikkei tunneta toisia.mua kiinnostais tietää,et miten sä nyt voit?alkaako helpottaa yhtään?omasta puolestani voin kertoa,et elämä voittaa.2 itsemurha yritystä takana yms..nyt suututtaa oma tyhmyys sillon.halusin vaan sanoo,et asiat järjestyy.voimia:)