Tämä nyt on taas yhden ihmisen pieni valitus. Ei ole pakko lukea, jos ei kiinnosta.
Olen pohtinut melkoisesti rakastumista ja "sitä oikeaa". Voiko olla niin, että elämässä on vain yksi rakkaus ylitse muiden, tai että vaikka törmäisi "siihen oikeaan" ei tämä välttämättä ole kiinnostunut sinusta?
Useat ympärilläni pyörivistä ihmisistä ihastuvat jatkuvasti, seurustelevat ja kyllästyvät. Heidän parisuhteen ainoa vaatimus tuntuu olevan se, että on hauskaa, vaikka vain vähän aikaa. En tiedä, kenties minulla on liian suuret kuvitelmat rakastumisesta ja suhteista yleensä, mutta minulle ei riitä se, että toinen on "ok", vaan haluan että päässäni soi niitä hemmetin kelloja ja polvet menevät veteliksi. Ensimmäinen tunne on minulla yleensä se joka pysyy, jos tyyppi ei kiinnosta puolen tunnin jutustelun jälkeen, ei hän yleensä kiinnosta pitkän tuntemisenkaan jälkeen. Koska en ole pitkään aikaan "kuullut kelloja" olen alkanut pelossani ajattelemaan, että kenties minun tilaisuuteni rakastaa on jo mennyttä.
Voin rehellisesti sanoa olleeni rakastunut vain yhden ainoan kerran. Se oli todellakin rakkautta ensisilmäyksellä, vaikka en sellaiseen aikaisemmin ollut uskonutkaan. Näin jälkikäteen en osaa sanoa mikä siinä miehessä oli sen erillaisempaa kuin lukuisissa muissa, mutta hullaannuin häneen hetkessä ja pakoon oli turha pyristellä. Asiassa oli vain yksi mutta; tämä kyseinen mies oli kiinnostunut minusta vain kaverimielessä. Hänellä oli muutama suhde sinä aikana kun tunsimme, aina sellaisten naisten kanssa jotka olivat minun täydellisiä vastakohtiani. Tajusin melko pian että minun mahdollisuuteni häneet olivat mahdottomat, mutta mitenkäs sen sydämelle kerrot. Kiemurtelin muutaman vuoden tämän kyseisen rakkauden kourissa, tyytyen siihen ystävyyteen jota mieheltä sain. Toki hän ties mitä tunsin, varmaan jokainen joka näki meidät yhdessä tiesi mitä tunsin, mutta hän ei koskaan suoraan maininnut asiasta, ja oli aina minulle hyvin ystävällinen. Sitten hän muutti pois kaupungista, katosi elämästäni lähes yhtä nopeasti kuin siihen ilmestyikin. Hiljalleen rakkaus laimeni ja elämääni ilmestyi uusia ihastuksia. Mutta sellaisina he aina pysyvät, ihastuksina. En millään pysty tuntemaan heitä kohtaan samaa, mitä tunsin tuota ihanaa miestä kohtaan. Onko siis mahdollista, että en enää koskaan rakastu yhtä palavasti ja kiihkeästi, koska olen jo kohdannut elämäni miehen, ja kokenut sen suuren rakkauden? Edelleen, vaikka viime tapaamisestamme on jo melkein kaksi vuotta, huomaan joskus ajattelevani tuota miestä ja millainen elämäni olisi jos hän olisi huomannut rakastavansa minua. Mistä voin tietää, oliko hän Se oikea minulle, vai onko sielunkumppanini tuolla jossain odottamassa minua? Kuka on sanonut että Suuri rakkaus on yhteinen molemmille?
Olen pohtinut melkoisesti rakastumista ja "sitä oikeaa". Voiko olla niin, että elämässä on vain yksi rakkaus ylitse muiden, tai että vaikka törmäisi "siihen oikeaan" ei tämä välttämättä ole kiinnostunut sinusta?
Useat ympärilläni pyörivistä ihmisistä ihastuvat jatkuvasti, seurustelevat ja kyllästyvät. Heidän parisuhteen ainoa vaatimus tuntuu olevan se, että on hauskaa, vaikka vain vähän aikaa. En tiedä, kenties minulla on liian suuret kuvitelmat rakastumisesta ja suhteista yleensä, mutta minulle ei riitä se, että toinen on "ok", vaan haluan että päässäni soi niitä hemmetin kelloja ja polvet menevät veteliksi. Ensimmäinen tunne on minulla yleensä se joka pysyy, jos tyyppi ei kiinnosta puolen tunnin jutustelun jälkeen, ei hän yleensä kiinnosta pitkän tuntemisenkaan jälkeen. Koska en ole pitkään aikaan "kuullut kelloja" olen alkanut pelossani ajattelemaan, että kenties minun tilaisuuteni rakastaa on jo mennyttä.
Voin rehellisesti sanoa olleeni rakastunut vain yhden ainoan kerran. Se oli todellakin rakkautta ensisilmäyksellä, vaikka en sellaiseen aikaisemmin ollut uskonutkaan. Näin jälkikäteen en osaa sanoa mikä siinä miehessä oli sen erillaisempaa kuin lukuisissa muissa, mutta hullaannuin häneen hetkessä ja pakoon oli turha pyristellä. Asiassa oli vain yksi mutta; tämä kyseinen mies oli kiinnostunut minusta vain kaverimielessä. Hänellä oli muutama suhde sinä aikana kun tunsimme, aina sellaisten naisten kanssa jotka olivat minun täydellisiä vastakohtiani. Tajusin melko pian että minun mahdollisuuteni häneet olivat mahdottomat, mutta mitenkäs sen sydämelle kerrot. Kiemurtelin muutaman vuoden tämän kyseisen rakkauden kourissa, tyytyen siihen ystävyyteen jota mieheltä sain. Toki hän ties mitä tunsin, varmaan jokainen joka näki meidät yhdessä tiesi mitä tunsin, mutta hän ei koskaan suoraan maininnut asiasta, ja oli aina minulle hyvin ystävällinen. Sitten hän muutti pois kaupungista, katosi elämästäni lähes yhtä nopeasti kuin siihen ilmestyikin. Hiljalleen rakkaus laimeni ja elämääni ilmestyi uusia ihastuksia. Mutta sellaisina he aina pysyvät, ihastuksina. En millään pysty tuntemaan heitä kohtaan samaa, mitä tunsin tuota ihanaa miestä kohtaan. Onko siis mahdollista, että en enää koskaan rakastu yhtä palavasti ja kiihkeästi, koska olen jo kohdannut elämäni miehen, ja kokenut sen suuren rakkauden? Edelleen, vaikka viime tapaamisestamme on jo melkein kaksi vuotta, huomaan joskus ajattelevani tuota miestä ja millainen elämäni olisi jos hän olisi huomannut rakastavansa minua. Mistä voin tietää, oliko hän Se oikea minulle, vai onko sielunkumppanini tuolla jossain odottamassa minua? Kuka on sanonut että Suuri rakkaus on yhteinen molemmille?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ihmisen pitäisi uskoa, että jos tuhlaa aikaa johonkin rakkausjuttuihin, niin se on faktaa, että rakastuminen ja rakkauden jatkuminen läpi elämän on ehdottomasti molemminpuolista, On turha tuhlata aikaa haihatteluun. Jos sinua ei ole rakastettu miehen puolelta, niin arvosta nyt edes hieman itseäsi ja unohda sellainen asia, jossa et ole ollut rakkauden kohde eikä sinua ole siinä mielessä arvostettu.
Siihen osaan ainakin sanoa, että on mahdollista rakastua palavasti useamman kerran elämässään. Itse olen ollut rakastunut 2 kertaa pienen ja lyhyen elämäni aikana. Onhan näitä "ihastuksia" ynnä muita ok-tyyppejä ollut, mutta kukaan muu kuin nämä 2 eivät ole saaneet sydäntäni pomppoilemaan.
Siihen en osaa sanoa, että onko jompikumpi heistä ollut "Se Oikea". Olen itsekin miettinyt samaa..
Toivottavasti ei.
"Mistä voin tietää, oliko hän Se oikea minulle, vai onko sielunkumppanini tuolla jossain odottamassa minua? Kuka on sanonut että Suuri rakkaus on yhteinen molemmille?"
Minusta ainakin tuntuu, että se ns. sielunkumppanuus on molemminpuoleista rakkautta. Ei tarvitse miettiä tunteeko toinen samoin vai ei.. Se on menoa sitten!
kyllä mä uskon vahvasti, että kaikille on olemassa Se oikea..itseasiassa niitä on useampia..mutta ei niihin törmää tuosta noin vain..ajoitus on kaikki kaikessa..itse olen rakastunut 3 kertaa elämäni aikana(29v), jokakerralla hämmästynyt miten se tunne voikin olla niin huhhuh ja hui..!Joka kerran jälkeen ajatellut, että tän enempää en vois koskaan enää rakastua..ja kas vain, mennyt vuosi jos toinenkin ja yhtäkkiä salama iskenyt kirkkaalta taivaalta ja taju mennyt hetkeksi..nyt sinkkuna taas elelen mutta en epätoivoissani vaan lähinnä odottavalla kannalla..en vain ole löytänyt sitä omaa Oikeaa vielä..mutta uskon, että polkumme tulevat kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin..sitä odotellessa!
eikä pelkästään odottaa, että matto vetäistään jalkojen alta pois ja huh huh ja muuta yhtä naivia. Rakkaussuhteessa todella on myös järjen käyttö todella suotavaa. Jokainen tajuaa tasan tarkkaan onko kyse oikeasta tunteesta vai vain naimishaluisista uroista. Siis, jos ei itse ole seinästä repäisty eikä auliisti jaa sitä alapäätään, niin myös järjen käytön ja siihen yhdistetyn tunneälyn yhdistelmällä tulee ehkä mahdollisesti jotain, jos itse on jonkun toisen ihmmisen arvoinen eikä vain seikkailija tai miehenkipeä.
Miten tajunnan räjäyttävä kemia sulkee pois järjen käytön? Ehkä kaikki eivät ole "Opin kyllä ajan kanssa rakastamaan häntä"-tyyppiä. Mä olen järkevä, koska olen mielummin sinkku kuin seurustelisin nyt jonkun "mukavan ja sympaattisen" kanssa..koska mun kohdalla se ei toimis, jos ilmassa ei ole jotain muutakin kuin hemmetin älykkäitä ja järkeviä keskusteluja elämästä. Sulla tuntui muutenkin olevan aika mustavalkoinen toi käsitys. Kerronpas, että vaikka matto lähtee alta ja huhhuhh, niin tunneälyn voi yhdistää myös tälläiseen tilanteeseen. Jos äly ja järki eivät kruunaa tätä kokonaisuutta, mennään takaisin maton päälle.Jos taas sähköisestä ilmapiiristä huolimatta järki juoksee ja syntyy keskustelua, niin Bingo! Sovitaan sitten, että me ollaan niitä "naiveja" hupakkoja, koska halutaan tunteakin jotain, eli elää siis. Mielummin se, kuin olla niin järkevä, että unohtaa elää tunteella.
kestää noin puolitoista vuotta, siis faktatieto,
Sitten astuu arki elämään. Jos haluaa, että elämä on vain maton vetämitä jalkojen alta, niin seurauksena on ilman muuta jatkuvat pätkäsuhteet ja mahdolliset pelkät huumat, jotka iän ja mahdollisen ajattelukyvyn lisääntyessä alkavat kuitenkin tuntua vanhan kertaukselta. Siis kokemuksesta tiedän, koska olen tämän "mattosuhteen" kokenut, että nämä ovat niitä pelimiehiä, joilla on omat päämääränsä usein naisen hyväksykäytöstä ja sitten siirrytään toiseen uuteen uhriin, Kannatta oman edun vuoksi panostaa sellaiseen mieheen, joka ei välttämättä vetele niitä mattoja ihan kasaan, vaan on rakastettava ja hyvä ja etenkin luotettava kumppani tälle elämän kivikkoiselle polulle. Tämän oppii kantapään kautta, moni liian myöhään, liian paljon uhranneena ja ei enää löydy sitä rakkauden täyttämää pitkää, elämänikäistä liittoa.
Tyttöystäväni sanoo, että olen se oikea. Itse en mihinkään oikeisiin edes usko. Monesti olen kysynyt, että entä jos se oikea ei usko olevansa oikea. Kuulemma ei haittaa..:)