En olisi tätä ikinä uskonut, mutta totuus on ruma ja synkkä. Näyttelen päälle päin vahvaa, rennosti ottavaa miehekästä kaveria. Todellisuudessa mulla on edelleen kova ikävä entistä naistani, ajattelen häntä usein enkä ole kunnolla päässyt hänestä yli.
Erosta on nyt puolitoista vuotta. Yhdessä me oltiin parisen vuotta. Jep, tiedän miten surkealta tämän täytyy kuulostaa. Aikuinen mies ja tässä sitä kaipaillaan naisen perään. Kipeästi. Asiaa ei tippaakaan helpota että mun on hyvin vaikea puhua tunteistani kenellekään. Yhdessä ollessakin oli vaikeaa. Saatettaisiin vieläkin olla yhdessä jos olisin osannut silloin puhua tunteistani hänelle. Vasta rankan itsetutkiskelun jälkeen - mietin asiat toden teolla kunnolla selviksi vasta melkein vuosi erosta - olen tajunnut että asioista voi ja kannattaa puhua.
Oltiin yhdessä se pari vuotta, asuttiin silloin opiskelujen takia aika kaukana toisistamme. Eikä se tosiaan ollut helppoa, kaukosuhde. Oli siinä sydän koetuksella monet kerrat kun erossa oleminen sattui. Eikä aina sitten yhdessäkään ollut niin helppoa. Se erossa oleminen ja monet muut seikat tekivät asioista vaikeita. Ei ne koskaan ole helppoja, mulla ainakaan.
Lopulta suhde lähinnä kuihtui. Suhde loppui harvinaisen koruttomasti saamaani tekstiviestiin. "Tämä meidän juttu on yhtä tyhjän kanssa, musta ainakin olisi parempi että lopetettaisiin." Ei kiva tapa tulla jätetyksi, mutta silloin ei oikeasti ollut väliä. Ne loppuajat ei ollut kovinkaan hyviä. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut että ne mitä luulin syyksi olikin oireita. Elettiin vaan kuin ei mitään olisi eikä kunnolla selvitetty niitä juttuja. Ja minä kärsin vitutuksesta vaikka olisi pitänyt tajuta että tämä suhde menee karikolle ja kovaa.
Eropäätöksen jälkeen nähtiin pari kertaa. Tavarat pois toisen luota ja sitä rataa. Toista miestä ei kuvioissa olla, mun kanssani oli kiva ja mukava olla mutta rakkaus puuttui. Silloin tunsin itsekin samalla tavalla, joten se ero ei tuntunut kovin raskaalta. Käyttäydyin muutenkin tyhmästi siinä kun vikaa kertaa nähtiin. Todellisuudessa olin kaikkea muuta kuin karski, pää oli aika sekaisin.
Erosta meni pari kuukautta. Tuntui että tämähän on helppoa, mielessä oli ne huonot loppuajat ja tuntui vaan ihan hyvältä. Sitten yksi yö näin unta - unessa oli kaunis nainen. Exäni. Juteltiin, mutta hän ei unessakaan ollut enää naiseni. Herätys oli aamulla raskas, helpot ajat oli takana. Sen jälkeen olen miettinyt häntä usein. Paljon.
Tällä tarinalla on kuitenkin semmoinen juttu mikä on tehnyt siitä mulle niin erityisen raskaan. Enää emme asu kaukana toisistamme - ja meillä ei ole mitään yhteyksiä toisiimme. Tai no, mä olen laittanut parit synttärikortit, joulukortit, muutaman kirjeen kirjoittanut. Pyytänyt käymään moikkaamassa, katsomassa mun uutta asuntoa. Ei mitään. Vuodenvaihteen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Jotenkin aina toivoin että me vielä jonaine päivänä palattaisiin yhteen. Sen sijaan hän on kuin ne 2 vuotta ei olisi koskaan tapahtuneet. Eniten kai vain haluaisin tietää hiukan että mitä kuuluu. Eikö me voida pitää mitään yhteyttä kun kuvioissa on toinen mies (mitä en usko), vai onko vain niin että hän on kerta kaikkiaan täysin unohtanut mut? En mä enää odota mitään, joskus toivon, mutta sen voin sanoa että tämä ettei pidetä mitään yhteyttä se eniten sattuu. Kun erottiin ystävinä ja yhdessä tuntui hyvältä olla, kai sitä voitaisiin myös pitää yhteyttä? Mun on ainakin vaikea leikkiä että mitään ei koskaan ollut. Ne hyvät ajat mitä meillä oli ei ikinä katoa mihinkään. Ja on aika neuvoton olo. En halua väkisin tunkeilla. Toivoisin että meillä olisi edes joku yhteys. Tuntuu kuin hän haluaisi kieltää kokonaan mun olemassaoloni. Tai en minä tiedä mitä hän ajattelee. En vaan erotessamme tiennyt että enää ei koskaan nähtäisi, juteltaisi, toivotettu toisillemme hyvää syntymäpäivää. Jotekin tuntuu että itsellenikin olisi hyväksi kun voitaisiin jutella asioista, olla eronnut pari joka ei enää ole yhdessä mutta jolla joskus oli jotain hienoa. Onpahan kaikki selvittämättömät asiat jääneet kaivamaan mieltä. Surullisinta on että kun nyt tuntuu että voitaisiin puhua kaikesta rehelliesti, ei voida enää sanoa mitään. :(
Erosta on nyt puolitoista vuotta. Yhdessä me oltiin parisen vuotta. Jep, tiedän miten surkealta tämän täytyy kuulostaa. Aikuinen mies ja tässä sitä kaipaillaan naisen perään. Kipeästi. Asiaa ei tippaakaan helpota että mun on hyvin vaikea puhua tunteistani kenellekään. Yhdessä ollessakin oli vaikeaa. Saatettaisiin vieläkin olla yhdessä jos olisin osannut silloin puhua tunteistani hänelle. Vasta rankan itsetutkiskelun jälkeen - mietin asiat toden teolla kunnolla selviksi vasta melkein vuosi erosta - olen tajunnut että asioista voi ja kannattaa puhua.
Oltiin yhdessä se pari vuotta, asuttiin silloin opiskelujen takia aika kaukana toisistamme. Eikä se tosiaan ollut helppoa, kaukosuhde. Oli siinä sydän koetuksella monet kerrat kun erossa oleminen sattui. Eikä aina sitten yhdessäkään ollut niin helppoa. Se erossa oleminen ja monet muut seikat tekivät asioista vaikeita. Ei ne koskaan ole helppoja, mulla ainakaan.
Lopulta suhde lähinnä kuihtui. Suhde loppui harvinaisen koruttomasti saamaani tekstiviestiin. "Tämä meidän juttu on yhtä tyhjän kanssa, musta ainakin olisi parempi että lopetettaisiin." Ei kiva tapa tulla jätetyksi, mutta silloin ei oikeasti ollut väliä. Ne loppuajat ei ollut kovinkaan hyviä. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut että ne mitä luulin syyksi olikin oireita. Elettiin vaan kuin ei mitään olisi eikä kunnolla selvitetty niitä juttuja. Ja minä kärsin vitutuksesta vaikka olisi pitänyt tajuta että tämä suhde menee karikolle ja kovaa.
Eropäätöksen jälkeen nähtiin pari kertaa. Tavarat pois toisen luota ja sitä rataa. Toista miestä ei kuvioissa olla, mun kanssani oli kiva ja mukava olla mutta rakkaus puuttui. Silloin tunsin itsekin samalla tavalla, joten se ero ei tuntunut kovin raskaalta. Käyttäydyin muutenkin tyhmästi siinä kun vikaa kertaa nähtiin. Todellisuudessa olin kaikkea muuta kuin karski, pää oli aika sekaisin.
Erosta meni pari kuukautta. Tuntui että tämähän on helppoa, mielessä oli ne huonot loppuajat ja tuntui vaan ihan hyvältä. Sitten yksi yö näin unta - unessa oli kaunis nainen. Exäni. Juteltiin, mutta hän ei unessakaan ollut enää naiseni. Herätys oli aamulla raskas, helpot ajat oli takana. Sen jälkeen olen miettinyt häntä usein. Paljon.
Tällä tarinalla on kuitenkin semmoinen juttu mikä on tehnyt siitä mulle niin erityisen raskaan. Enää emme asu kaukana toisistamme - ja meillä ei ole mitään yhteyksiä toisiimme. Tai no, mä olen laittanut parit synttärikortit, joulukortit, muutaman kirjeen kirjoittanut. Pyytänyt käymään moikkaamassa, katsomassa mun uutta asuntoa. Ei mitään. Vuodenvaihteen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Jotenkin aina toivoin että me vielä jonaine päivänä palattaisiin yhteen. Sen sijaan hän on kuin ne 2 vuotta ei olisi koskaan tapahtuneet. Eniten kai vain haluaisin tietää hiukan että mitä kuuluu. Eikö me voida pitää mitään yhteyttä kun kuvioissa on toinen mies (mitä en usko), vai onko vain niin että hän on kerta kaikkiaan täysin unohtanut mut? En mä enää odota mitään, joskus toivon, mutta sen voin sanoa että tämä ettei pidetä mitään yhteyttä se eniten sattuu. Kun erottiin ystävinä ja yhdessä tuntui hyvältä olla, kai sitä voitaisiin myös pitää yhteyttä? Mun on ainakin vaikea leikkiä että mitään ei koskaan ollut. Ne hyvät ajat mitä meillä oli ei ikinä katoa mihinkään. Ja on aika neuvoton olo. En halua väkisin tunkeilla. Toivoisin että meillä olisi edes joku yhteys. Tuntuu kuin hän haluaisi kieltää kokonaan mun olemassaoloni. Tai en minä tiedä mitä hän ajattelee. En vaan erotessamme tiennyt että enää ei koskaan nähtäisi, juteltaisi, toivotettu toisillemme hyvää syntymäpäivää. Jotekin tuntuu että itsellenikin olisi hyväksi kun voitaisiin jutella asioista, olla eronnut pari joka ei enää ole yhdessä mutta jolla joskus oli jotain hienoa. Onpahan kaikki selvittämättömät asiat jääneet kaivamaan mieltä. Surullisinta on että kun nyt tuntuu että voitaisiin puhua kaikesta rehelliesti, ei voida enää sanoa mitään. :(
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tämä koko homma on mun mielestä jotenkin outo. Ja surullinen mulle. Vuosi sitten keväällä ajattelin että no niin, nyt mä voin hankkia itselleni uuden upean naisen. Näitä sinkkuilu-haaveita. Sittenpä sitä on saanut havaita että taisin rakastaa sitä naista aika paljon enemmän kuin ikinä tajusin, myönsin itselleni - hänestä nyt puhumattakaan. Silloin harmitti pienet asiat, naurettavat. Nyt näen kyllä kauniita tyttöjä, mutta ei niillä ole sitä jotain. Sitä mahtavaa persoonaa, sitä viehätysvoimaa. Sitä jotain mitä ei voi määritellä mutta joka on jotain suurta.
Kuten sanottu, pahinta on se kun ei tiedä yhtään mitä toinen ajattelee. Olenko hänelle ihan 100% historiaa, ikuisiksi ajoiksi? Suuttuuko hän jos vaikka kirjoitan hänelle? Tuntuu vain niin oudolta. Molemmat ollaan fiksuja aikuisia ihmisiä, kun me erottiin niin se sopi molemmille, ja loppuun asti tuntui hyvältä ihan vain olla yhdessä. Tuntui hyvältä kun joku kaipasi vahvaa käsivartta mistä ottaa tukea talvisäässä.
Ja aina tosiaan mulla on elänyt haave että jonain päivänä nähtäisiin, juteltaisiin, katsottaisiin toisiamme silmiin että tietäisi onko se vanha juttu vielä tallella, vai onko kaikki todella ohi. Kemiaa ei valehdella eikä väärennetä. Sen sijaan ollaankin kuin ventovieraat. Tuntuu suorastaan että hän kieltäytyisi myöntämästä koskaan olleensakaan mun kanssani. Hänellä menee elämässä hyvin, harrastuksia on tullut lisää ... ja jotenkin mulle ajatus että tässä olisi kyse jostain kieltämisestä. Meidän suhde ei päättynyt mihinkään riitaan tai fiaskoon, enkä mä voi ymmärtää miksi ollaan aivan täydellisesti erottu, vailla yhteyttä. Kun ei enää edes asuta kaukana toisistamme, naapurikaupungeissa. Ja jonain päivänä törmätään. Jos hän tulee käsi kädessä toisen miehen kanssa, en tiedä miten sen jaksan ottaa. Miten pitäisi suhtautua? Sanotaan että ei se satu jos sen tietää. Mieluummin sitten kävelisin kadulla onnellista pariskuntaa vastaan varautuneena, valmistautuneena. Tai vaikka hän tulisi yksin vastaan, mitenköhän sitä pitäisi suhtautua? Se kun ei tiedä tuntuu harvinaisen paskalta, suoraan sanottuna. Ehkä nämä asiat on kokemattomalle turhan vaikeita. Ei ole kauheasti kokemusta tämmöisistä vakavista ihmissuhteista, eikä sitä ollut hänelläkään. Ehkä hän todella ei välitä ja jatkaa elämäänsä täysillä. Tai sitten hänelläkin on raskasta. Kuten sanottu, se kun ei tiedä on pahinta.
Ei exäsi sinua ole unohtanut. Luultavasti hänelle on vaan helpompaa olla täysin hiljaa ja pitämättä mitään yhteyttä. Juttelu kanssasi sattuisi liikaa ja nostaisi kaikki unohdetut tunteet pintaan... Voi myös olla että käyttäydyit loppuaikoina, etenkin sillä viimeisellä kerralla, niin typerästi, ettei minkäänlainen yhteydenpito enää kiinnosta.
Tämä juuri minua on mietityttänyt. Totta kai ne viimeiset ajat kun oltiin pariskuntana yhdessä oli aika heikkoja. Vietettiin kyllä aikaa yhdessä mutta ei siinä ollut tunteita, ei ainakaan niitä mitä kuuluisi olla.
Kuitenkin tuon jälkeen nähtiin vielä kerran. Ensimmäisellä kerralla hän haki tavaransa pois, toisella kerralla hän tarvitsi majapaikan kaupungistani joten hän oli luonani yötä. Ei kylläkään sängyssäni, mutta kumminkin mun kanssa. Ja vielä silloinkin tehtiin asioita yhdessä. En ole unohtanut sitä että vielä silloinkin hän kaipasi seuraani, sitä mun kättä tukemassa.
En mä osannut paljoa sanoa, hänen aloitteestaan erottiin. Hän jätti mut. Hän sanoi ettei enää rakasta mua vaikka mun kanssa on kiva ja hyvä olla, mutta että se ei riitä. Kyllä mulla siinä vaiheessa oli sen verran pää pyörällä etten mä paljon muuta osannut sanoa kuin että parempihan se sitten on niin molemmille. En halunnut järjestää mitään elämää suurempaa show'ta, kun ymmärsin että hän todella haluaa lopettaa, ja silloin tuntui se minustakin sopivalta.
Jonkin verran tuon jälkeen vielä vaihdettiin pari tekstiviestiä. En kestänyt tätä kysyä kasvotusten, halusin tietää että onko hänellä toinen. Ei ollut toista miestä. Ja kuitenkin se viesti oli ihan positiivinen. Ero ei todellakaan loppunut mihinkään riitaan, huutamiseen, haukkumiseen vaan ihan sopuisasti.
Tämä on se syy miksi luulin että voitaisiin olla väleissä. Kun ei ikinä ollut mitään katastrofaalista riitaa, paljon oltiin jaettu ja aina kuitenkin tykättiin toisistamme. Kun viimeistä kertaa nähtiin oltiin ystäviä, sovittiin että jos hän joskus tarvitsee paikkaa, hän on aina tervetullut mun luokseni, mä autan jos tarvitaan. En luullut että sen jälkeen ei enää ikinä juteltaisi, kirjoitettu, pidetty mitään yhteyttä. Mutta niin kävi. :(
ei vastaa, kirjoita hänelle kirje ja kerro avoimesti tunteistasi.
Hei,
Luin tarinasi ja tuntuu niin tutulle että tekee kipeää. Erona se että minä en olisi halunnut suhdetta lopettaa vaikkei asiat olleet kovin hyvin. Mutta luotin siihen että kestäisimme yhdessä vaikeatkin ajat, koska rakastimme toisiamme. Totuus kuitenkin oli se että minä rakastin, hän ei...Uskoin tosissaan niihin sanoihin ettei "sua parempaa ei olekaan, enkä vaihtaisi sinua mihinkään" jne. No, vaihduin äkkiä kuitenkin ja vielä sain kuulla että hän välittää edelleen todella paljon minusta. Kuinka paljon ihminen silloin voi toisesta välittää jos ei voi edes totuutta kertoa?
Eniten satutti se että exäni tuli välillä visiitille ja oli niinkuin välillämme ei olisi koskaan mitään ollutkaan. Vaikkei ero häneen sattunutkaan niin toivoin että olisi voinut ajatella sitä minun kannaltani. Ei rakkauttaa voi vääntää päälle ja sammuttaa noin vain.
Rakastan häntä edelleen ja tulen varmasti aina rakastamaan, se vain tekee asian hankalaksi koska haluaisin olla edelleen osa hänen elämäänsä jota hän itsekkin toivoo, mutta kuinka olla hyvä ystävä kun toivoo tahtomatakkin paljon enemmän? Ei vain pysty...
Toivon sinulle onnea ja menestystä tuossa asiassa, olisi kiva jos vaikka sinä saisit uuden mahdollisuuden =)