Tässä yhtenä päivänä ollessamme pitkästä aikaa ulkona syömässä, naapuripöytään ilmestyi pariskunta pienen lapsensa kanssa. Ei siinä mitään, lapsirakkaana ja suht inhimillisenä ihmisenä käsitän, että lapsenkin kanssa voi lähteä ulos ilman sen suurempaa numeroa!
Huomioni ei kiinnittynytkään sen enempää väsyneenä tai nälkäisenä kitisseeseen lapseen, vaan pariskunnan toimintaan. Oikeastaan koko syömingin ajan nainen häsläsi ja sössötti lapsen ympärillä: milloin oli väsy tai nälkä, milloin syliin tai rattaisiin, milloin lapsi heitti ruokalistan (2-3-vuotiaalla??) syrjään, milloin syötiin sitä ja tätä...
En kuullut miehen ja naisen puhuvan koko aikana keskenään juuri mitään, kun koko ruokahetki meni naisen ja lapsen vuoropuhelussa. Mies siis istui tuppisuuna melko ulkopuolisen näköisenä lähes koko ajan.
No, ehkä kokemus tuntuu sen takia oudolta, koska lähipiirissäni olevat lapsiperheet ovat tyystin erilaisia: huomio ei kiinnity kokonaan lapsiin, vaan he ovat osa porukkaa, eivät keskipisteenä. Aikuiset puhuvat välillä aikuisten juttuja ja lapsien kanssa jutellaan omia juttuja siinä samalla ilman suurta numeroa.
Kokemukseni pointti olikin se, että kuinkahan moni suhde rakoileekaan (ihan turhaan?) sen takia, että lapsi ottaa perheessä korkeimman paikan ja parisuhde jää jonnekkin usvaan leijumaan..?
Tällaisia tässä vaan mietiskelen vielä lapsettomana. Ja kirjoitukseni kriittisestä sävystä huolimatta kaikki kunnia äideille ja isille! :)
Huomioni ei kiinnittynytkään sen enempää väsyneenä tai nälkäisenä kitisseeseen lapseen, vaan pariskunnan toimintaan. Oikeastaan koko syömingin ajan nainen häsläsi ja sössötti lapsen ympärillä: milloin oli väsy tai nälkä, milloin syliin tai rattaisiin, milloin lapsi heitti ruokalistan (2-3-vuotiaalla??) syrjään, milloin syötiin sitä ja tätä...
En kuullut miehen ja naisen puhuvan koko aikana keskenään juuri mitään, kun koko ruokahetki meni naisen ja lapsen vuoropuhelussa. Mies siis istui tuppisuuna melko ulkopuolisen näköisenä lähes koko ajan.
No, ehkä kokemus tuntuu sen takia oudolta, koska lähipiirissäni olevat lapsiperheet ovat tyystin erilaisia: huomio ei kiinnity kokonaan lapsiin, vaan he ovat osa porukkaa, eivät keskipisteenä. Aikuiset puhuvat välillä aikuisten juttuja ja lapsien kanssa jutellaan omia juttuja siinä samalla ilman suurta numeroa.
Kokemukseni pointti olikin se, että kuinkahan moni suhde rakoileekaan (ihan turhaan?) sen takia, että lapsi ottaa perheessä korkeimman paikan ja parisuhde jää jonnekkin usvaan leijumaan..?
Tällaisia tässä vaan mietiskelen vielä lapsettomana. Ja kirjoitukseni kriittisestä sävystä huolimatta kaikki kunnia äideille ja isille! :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Toisaalta tuota parisuhteen hoitamista toitotetaan hirveästi. Ei kaikilla ole siihen tarvetta. Meitä ainakin huvittaa että tätä suhdetta pitäisi jotenkin hoitamalla hoitaa, mukavinta on tavallinen yhdessäolo ja kun yhteiselo synkkaa, ei siihen mitään hoitotoimenpiteitä tartte ;)
Tuosta ruokailutilanteesta tuli vaan mieleen, että vaikka meillä ei vielä lastakaan ole, niin usein syömässä käydessä ei välttämättä sen enempää keskustella. Etenkin jos on tosi nälkä, niin ruokalistan katsomisen jälkeen korkeintaan höpistään siitä, että millonkahan ruoka tulee ja aiai kun on nälkä, sitten syödään se ruoka kun tulee ja sen jälkeen todetaan että kylläpäa oli hyvää ja tulipa täysi olo. Miksi pitäs erityisesti keskustella sen aterian ääressä, ainakin me pälätetään keskenämme pitkin päivää jo niin paljon ettei sitä juttua jokaiselle aterioinnille riitä, riippuu ihan päivästä :D
Minusta yksi parhaimpia piirteitä meidän suhteessa onkin että toisen kanssa voi vaan "olla", ei tartte aina joka tilanteessa puhua (treffivaiheessa tuskin istuskellaan hissukseen ruokapöydässä) vaan toisen kanssa viihtyy vaikka välillä olisikin vaan ihan hiljaa. Esim. automatkoilla joskus ollaan vaan ihan hiljaa, joskus kuunnellaan keskittyneenä musiikkia, joskus pälätetään koko matka tai sitten apukuski lukee kuskille parhaita paloja mahdollisesta lukemastaan lehdestä.
Tämän soperruksen pointtina oli muistuttaa siitä, että pariskunta voi olla erittäin onnellinen keskenään, vaikka ravintolassa eivät sen suurempaa vuoropuhelua aina kävisikäään :)
tilanteesta tulee kyllä väistämättä mieleen,että onko isä kotonakin yhtä sivussa. Joillakin naisilla valitettavasti käy niin,että kun lapsi syntyy,jää mies sivuseikaksi. Se jo ihan on suhteen hoitamista,että edes tavalliseen ja totuttuun malliin huomioidaan puolisoakin.
Minä ymmärsin hyvin mitä alkuperäinen ajoi takaa.
Jep, just tuota ajoin takaa, että mies oli tavallaan sivuseikka! Sitä ei varmaksi tiedä mitä heillä kotona on, mutta naisen hössötys vaikutti kyllä valitettavan krooniselta...
Tietysti meillä kaikilla on hiljaisia hetkiä, niin pitääkin, mutta tuo kokemus sai ajattelemaan tilannetta laajemmin. Nykyään aika moni pienen lapsen vanhempi eroaa, koska parisuhde ei kestäkään lapsiperhe-elämää, vaikka oltaisiin oltu kuinka pitkään yhdessä ennen lasta. Voi olla mahdollista, että useilla menee kiinnostus toiseen tai perheeseen muista syistä, mutta tuo hössötys-teoria voi pitää paikkaansa ainakin osassa tapauksista.
Tuo hoitamis-juttu olikin lähinnä heitto, että sekö onkin sitä kuuluisaa parisuhdehoitoa, että jätetään puoliso vallan ilman huomiota...
se on aika suhteellinen käsite tuo hoitaminen..
Jotkut tarvitsevat todella kahdenkeskistä aikaa jopa viikon loman pitääkseen välinsä kunnossa ja asiat siinä samalla. Toisille riittää vähempi. Joskus aikanaan naureskelin myös tuolle hoitamiselle kun meillä oltiin ja mentiin ja touhuttiin useimmiten koko porukalla ja jos henkireikää otti niin silloin tahtoi olla yksin eikä totisesti sitä ukkoa mukaan halunnut!
Myöhemmin sitä vasta ymmärsi, että se hoitaminen on parhaimmillaan juuri sitä kun ollaan yhdessä jossakin ja kaikki on hyvin, riittää kun vaan ollaan!
Jos on paljon setvittävää niin kyllä niitä asioita pitäisi pystyä puhumaan siinä arjessakin eikä vaan sovittuna aikana sovitussa paikassa. Taitaa tulla kinaakin jos ollaan eri mieltä ja siinä se yhteinen ateria onkin väärässä kurkussa ja kasvikset gratinoituna nenässä!
On myös liitossa sellainen vaihe jolloin ei ole enää mitään puhuttavaa.. Ei ole mukavaa kerrottavaa eikä edes mitään tapeltavaa! Silloin asiat ovat jo lopullisesti pielessä. Monelle naiselle vaan tahtoo käydä niin kun huomio todella menee lapsiin ja mies jää ihan statistiksi omassa perheessä.
Meillä on yksi yhteinen tv-ohjelma josta kumpikin pidämme tosin eri syistä. Lapset ovat nukkumassa tai ainakin huoneissaan kun se alkaa ja salaa saatetaan syödä vaikka suklaapatukka puoliksi.. Sekin on sitä parisuhteen hoitoa vaikka ei siinä kummempaa tapahdu ja siitä torkkupeitosta tulee tappelua ja tyynyistä yms asioista liki joka kerta, mutta sen tunnin kaikki on hyvin sen toisen kanssa siinä sohvalla! Jostain syystä lieneekö se sattumaa vai jotain muuta, mutta me ilta- ja aamu-uniset kohtaamme aina jonkin tv-ohjelman takia toisemme ihan kaksin ja vuodesta toiseen..
Eräällä monilapsiselal perheellä hoidetaan parisuhdetta sillä että kun lapset haluavat noutoruokaa niin vanhemmat hakevat sen yhdessä. Joskus se kestää ja joskus toimitus on nopea.. Konstit on monet, mutta termi säilyy?
Kyllähän mekin noilta osin hoidetaan suhdettamme paljonkin. Se "vaan oleminen" toisen kanssa on just ihaninta :)
Arvojärjestyksen tulisi olla kunnossa..
1. Jumala ja suhteen hoitaminen Häneen
2. Puoliso ja suhteen hoitaminen
3. Lapset
4. Työ
5. Harrastukset
Järjestyksen pitäminen vaatii tahtoa ja sitoutumista myös lapsuuden aikaiset tunteisiin kohdistuneet loukkaukset vaikuttavat arvojärjestykseen kielteisesti.
sinun arvojärjestyksesi.. Minulle ainakin mies ja lapsi ovat ykkösijalla. Molemmat ovat eri tavalla tärkeitä, joten heitä ei voi eri asteelle arvojärjestyksessä laittaa. Minulle mies ja lapsi ovat eri kategorioissa ykkösiä molemmat..!