Sivullisten voi olla vaikeaa ymmärtää, mikä pitää avioliittoa kasassa - liitossa voi paljonkin olla pielessä - mutta jos sitä on kestänyt about 40 vuotta - ajattelee kyllä toisenkin kerran ennen kuin pistetään kantapäät lopullisesti vastakkain.
Meillä tilanne, että vaimo ei jaksaisi elää kuollutta avioliittoa - mies rukoilee ja pyytää ettei kotia rikottaisi yms.
Lisäksi hän vetoaa terveyteensä joka ei ole hyvä.
Mutta entä se vaimo ja vaimo elämä?
Mies reilusti vaimoa vanhempi.
Kuriositeettina maininta ettei ns avioelämää ole ollut yli 15 vuoteen siksi ettei mies ole pystynyt.
Jahas, siinä sitä katsotaan että mihin helv se elämä katosi / tarkoitus/ joo`o tiedän, että luvattu on " kunnes kuolema erottaa" ja pah.
Meillä tilanne, että vaimo ei jaksaisi elää kuollutta avioliittoa - mies rukoilee ja pyytää ettei kotia rikottaisi yms.
Lisäksi hän vetoaa terveyteensä joka ei ole hyvä.
Mutta entä se vaimo ja vaimo elämä?
Mies reilusti vaimoa vanhempi.
Kuriositeettina maininta ettei ns avioelämää ole ollut yli 15 vuoteen siksi ettei mies ole pystynyt.
Jahas, siinä sitä katsotaan että mihin helv se elämä katosi / tarkoitus/ joo`o tiedän, että luvattu on " kunnes kuolema erottaa" ja pah.
Vastaukset 22
Vanhimmat
...............jaksettava on...............
kun on luvattu.................tsemppiä vaan ja lippu korkealle,vai??????????????
realiteetintaju päässä avioliittoa solmiessasi reilusti vanhemman miehen kanssa. Onko sinulla rakkaus yhdistetty tiukasti seksielämään? Jos kuitenkin rakastat vielä miestäsi, niin mikset hanki rakastajaa ja näinollen molemmat ovat tyytyväisiä. Onko pakko lopettaa avioliittoa tuon takia?
ah ei niin! ei ollut seksi pääasia, eikä ole koskaan ollut - sattuneesta syystä / enkä minä ole lopettamassa avioliittoa seksin takia sillä silloinhan se olisi pitänyt lopettaa kun äijällä alkoi lurpahdella about 15-16 vuotta sitten...ei, se on se kokonaisuus joka mättää,
toinen ei osaa puhua, murahtelee vain ja tahtoo että mikään ei muutu - " et koskaan muuttua saa"..
hän pelkää omaisuutensa puolesta, niin pal realisti kuitenkin olen - jos lähtisin ja jättäisin hyvällä kaiken hänelle se kaiketi sopisikin mutta kun meillä ei ole avioehtoa niin puolet kaikesta on minun - enkä ymmärrä, että 40 vuoden jälkeen lähtisin kävelemään Siwan kassi kädessäni..mutta katsotaan nyt, eihän sitä koskaan tiedä.
ja rakastajasta sen vertaa että olen kuitenkin niin vanhanaikainen täti-ihminen etten sitä voisi tehdä.
jos kaikki muu olisi kunnossa, ei seksikään niin tärkeätä olisi mutta mutta..
toivon et kaiken se kestää,minullakkii mut kyllä se päähän ottaa jos ukko vaan murisee ja kotona vaan halluu olla,kaveriksi ei saa mihinkään kun ois mukavaa kun"mikään"ei oo esteenä menolle ku laiskuus tai periaate.vaimolle pitää periaatteesta sanoo ei ennenkun aattelee asiaa.
Minä teinkii niin et aikain pyytelin ja kun ei käyny niin läksin yksin tai paremminkii ystävien kanss.
jopas huomas ja motkottikkii mut,,,
Nyt kelpaa seurakii ,hänelle ja yhessä kuljetaan....
kohta 39vuotta.
Jatkosta en tiijä miten sit..
Joo, ihan hyvä idea sulla. en minä ymmärrä, miksi on niin vaikeata EDES puhua asioista.
puhuminen ei maksa mitään ja kun ne äijät kuitenkin protkottaa koko ajan - mutta ei oikeasta asiasta...
tuossa iässä (oletan, että olet itsekin vähintään 60-vuotias)jo mietitäänkin, kannattaako erota vai jatkaako samaan malliin. Ja ei silloin 40 vuotta sitten paljonkaan mitään avioehtoja edes tehty. Ja tottakai, jos eroatte kuitenkin, niin sinulle kuuluu puolet yhteisesti hankitusta omaisuudesta. Siitä en sitten tiedä, jos miehelläsi on ollut aikaisemmin jotain saatuja perintöjä tms. niin onko niistä korrektia ottaa osaansa.
et miehellä on niin paha olo ja puhuminen vaikeeta
mut kun pienenä on "piiskattu" kaikesta .
Avautuminen ja omien puutteiden näyttäminen on heikkous joita ei voi näyttää.aatella jos vaikka
joku nauraa sille,vastaan on väitettävä vaikk ois väärässä.
en oo itekkään ollu mikään ruudinkeksijä ja omat heikkoudet oli kova juttu,mutt kun kerran myöntää ja toisenkii niin johan tuntuu hyvälle olla ihan tavallinen ihminen....
VOI KUN OSATTAS NAUTTII JA PUHUUUU JA PUHUUU....
MAAILMA OIS IHANAA ELÄÄ,,,VANHANAKII
se on vähän miten sen korrektin haluaa ymmärtää, esimerkiksi minä, jolla ei ole koskaan ollut ajokorttia eikä tietenkään autoa - olen maksanut suuren osan hänen autoistaan aina -ja ne ovat aina olleet hänen nimissään. mutta ei pelkoa että ryöstäisin häneltä perintöä koska sellaista hänellä ei ole ollut.
hän on lähtöisin köyhästä maapaikasta jossa oli aikanaan tehty kakaroita kuin suokuokalla eli monta eikä siitä sitten sen kummempaa.
en ole ihan vielä 60 mutta lähellä. vähän tuntuu että miettii asioita toiselta kantilta kuin nuori vaimo joka ottaisi ja lähtisi sen kummempaa miettimättä - ennen ei saanut pal apua yhteiskunnalta ei asumistukia eikä mitään.
tässä menee ny puurot ja vellit sekaisin, mutta elämä on oikeasti kummallista - kun ajattelen, että minun isoisäni ja mieheni isä olivat vastakkain vuoden 1918 sodassa - minun isoisäni oli varakkaan perheen poika.
mutta niitä näitä nyt mietitään, katsellaan, kuulostellaan - on mukavaa kun voi vaihtaa ajatuksia toisten samanikäisten naisten kanssa.
empatiat on silti puolellasi :).
Niin, ei varakkuudella ole mitään merkityksellisyyttä. Rakkaudella on. Itsekin olen lähtöisin porvarikodista, jotka taasen ovat olleet porvariperheiden vesoja. Itse en koskaan ole luokitellut ketään varakkuuden mukaan, ainoastaan henkisesti kypsymätön ihminen tekee niin, saadakseen huonon omanarvontuntonsa nousemaan korkeammalle polkemalla huono-osaisempia jalkoihinsa.
Koulussa sitä ei aikoinaan opetettu, mutta omasta mielestäni kansalaissodassa oli yksinkertaisesti kyse ihmisarvosta, ei mistään muusta.
Tarinasi sai minut kuitenkin miettimään asioita, vaikka olen ollut aina sellainen jalat maassa tyyppi, jolla on realiteetit hallussa. Ainakin omasta mielestään :). Itse olen naimisissa itseäni tasan 30 vuotta vanhemman miehen kanssa. Olen nyt reilu kolmikymppinen. Toisaalta ei saa murehtia kauas tulevaisuuteenkaan, elämää pitää elää myös tässä ja nyt ... olla tietoisesti läsnä joka hetkessä, ja tarttua hetkeen!
Kirjoitat hyvin fiksusti ystävä hyvä.
Ajattelin vain tuota ikäeroa - 30 vuotta -senhän ei koskaan tarvitse merkitä mitään negatiivistä - ei meilläkään pelkkä ikäero ole se hallitseva tekijä vaan se, ettei osata ilmaista tunteita - joo`o tiedän, pääsisin helpommalla kun en vaatisi niin paljon eli että asioista pitää puhua jos se riittäisi, että jahas, mitäs me tänään marketista haetaan ja onko se ja se lasku maksettu.
kansalaissota on jättänyt syviä jälkiä, olen ajatellut että vasta minun lapseni eivät siitä mitenkään ole kärsineet - eli minä olen lapsuuteni ja nuoruuteni kuullut vanhempien sukulaisten kertovan miten raakoja esimerkiksi punaisten naisen olivat - kulkivat kiväärit olalla ja pistimet myös.
mutta sehän on mennyttä aikaa, toivotaan että nykypäivän itsekäs elämäntyyli ei enää toisi mitään sen kaltaista takaisin - kaikkia pitää kohdella arvokkaina ihmisinä - jokaisella on ihmisarvo.
kiitos sinulle ystävä hyvä, kirjoitat tosiaan hyvin - minä olen tällainen lähemmäs 60 käyvä tanttarainen joka miettii paljon asioita - ehkä liian paljon....
opi ajattelemaan itseään ja omaa elämäänsä tai edes laittaa asioita suurempaan kokonaisuuteen? Onko elämän tarkoitus todella vielä nykypäivänä ihmisten mielestä olla hyvä puoliso, noudattaa kaavaa ja lupaustaan yms!?
Avioliitto on ihmisten kehittämä luonnoton instituutio, eikä sillä ole todellisuuspohjaa. Ei papin aamenista muutu arkitodellisuus, ei tuo röyhelöt ja lahjat onnea ei. Onni löytyy ihan jokaisesta itsestään ja omista ratkaisuista. Osuuko ratkaisut ja kemiat yhteen onkin vaikeampi asia.
On ikävää, että todellisuudessa vain kourallinen avioliitoista on onnellisia, mutta sekin selittynee sillä luonnollisella tosiasialla, että ihmiset ovat luonnostaan erilaisia. Tausta, kasvatus, geenit yms muovaavat ihmiset erilaisiksi eikä todennäköisesti ole kahta samanlaista ihmistä. Avioliiton kaltainen vangitseva häkki pyrkii yhtenäistämään. Tosiasia on, että ihminen tarvitsee toista/toisia ihmisiä, muttei todellakaan välttämättä samaa ihmistä koko loppelämänsä. Ihmiset muuttuvat ja eri aikakausina meillä on eri tarpeet.
Saamattomuus hankkia ero ja oman elämän tukahduttaminen avioliitossa on vankeutta. Moni on myös kirkon harhaoppien tukahduttama ja pitää täten sokaistuneena epäonnistunutta avioliittoa henkilökohtaisena epäonnistumisena tai ainakin epäonnistumisena muiden silmissä. Mistä se muusta kertoo, kuin kaikinpuoleisesta huonosta itsetunnosta? Onko lapsellisiin häihin ja seremonioihin rahojen tuhlaaminen useimmiten mitään muuta kuin tarvetta näyttää muille ja ehkä todistella itselleen että "katsokaa nyt miten minustakin välitetään!"
Itse olen nähnyt tälläisiä kulissiliittoja ikäni. Isovanhempani ovat olleet ensi vuonna 60 vuotta naimisissa ja tuskin puhuvat toisilleen tiuskimatta. Avioliitto, joka on ollut täynnä isoisän uskottomuutta, väkivaltaa, petoksia ja kärsimystä. Nyt mummo hoitaa tekopyhänä sairasta vaaria, ja päästelee ajoittain katkeria kommentteja. Vanhempani taas erosivat isän uskottomuuden takia 33 vuoden avioliiton jälkeen, mutta palasivat yhteen kun äiti ei osannut elää ilman isää vaan masentui. Ja sitten isäukolle tuli kyllä huono omatunto, eihän hän olisi ilman äitiä saanut käyttää edes sukumme kesäpaikkaakaan ja nyt kelpaa sitten viettää eläkepäiviä etelässä mutta samalla joka toisessa lauseessa moittia äitiä milloin mistäkin. Sisareni pysyttelee avioliitossaan ainakin toistaiseksi lapsiensa takia, vaikka mies on työnarkomaani ja siskollani on toinen mies avoimesti. Lapset kuulemma tyytyväisiä, jos vanhemmat virallisesti saman katon alla, vaikkeivät joka päivä näekään molempia.
Mitä ihmeen marttyyrejä ja masokisteja ihmisten pitää olla? Mutta jokainen tekee itse ratkaisunsa ja kantaa taakkansa. Itse nautin elämästä ja nuoruudesta, ja kieltäydyn kauniisti jokaisesta hääkutsusta ja tekopyhistä onnentoivotuksista!¨
Tästä tuli mieleen ystäväni, joka ollessamme nuoria etsimällä etsi aviomiestä, ja oli koko ajan ahdistunut ajatuksesta, ettei löydä 'sitä oikeaa'. Kun se sitten löytyi, hän sanoi haltioissaan: "Ajatella, että joku rakastaa minua niin paljon, että haluaa naimisiin." Hän on yhä naimisissa ja mitä muuta voisi ollakaan, kun on henkisesti täysin riippuvainen avioliitosta ja miehen tuomasta 'statuksesta'; hän ahdistuu jo siitä, että joutuu tulemaan juhliin ilman miestänsä.
Minäkään en ymmärrä sitä marttyyrinä olon määrää, joka avioliittoihin sisältyy. Ihminen on varmaankin pohjimmiltaan masokisti, se on ainoa järkevä selitys. Minusta ihminen on vapaa (tämänhän tiesi Sartrekin). Ja toden totta: Onni on meissä itsessämme.
Näinhän se on! Kymmenestä avioliitosta, joiden tilan tiedän hyvin, vain kaksi on suht onnellisia, mutta niissä parit ovatkin olleet yhdessä vasta pikkasen alle kymmenen vuotta. Itselläni alkoi rakoilla kymmenen vuoden jälkeen, nyt on 13-vuotta täynnä, joista 5 naimisissa. Terapeutin mukaan tapahtui "kasvaminen" ja irtautuminen omien vanhempieni parisuhdekaavasta. Nyt vasta, 38-vuotiaana, tiedän mitä haluaisin ja ymmärrän mitä sain.
Miehessäni on samaa vikaa kuin alkuperäisellä kirjoittajalla (tosin värkki vielä toimii, mutta sen käyttöhalut ovat vähäiset). Seksi kuoli pois sitä myötä kun kriisini alkoi. Nykyisin puhumme toisillemme vain ja ainoastaan lapsiin liittyvistä asioista.
Itse olen tullut siihen tulokseen, että avioliittoa pitävät kasassa:
1) rakkaus
2) talous
3) muutoksen pelko
ja nämä kaikki kohdat voivat liittyä joko puolisoon tai lapsiin.
Minua pitää kiinni tässä avioliitossa mieheni muutoksen pelko ja rakkaus lapsiin. Hän on hyvä isä, enkä tietenkään itsekään häntä vihaa. En vaan saa hänestä mitään irti. Hän ei ole ystävä, eikä edes kaveri. Mutta jos eroaisin, niin menisi varmaan ainakin viisi vuotta, ennenkuin hän siitä tokenisi ja nousisi jaloilleen. Sen ajan lapset kärsisivät isänsä kautta. Lapsemme ovat vielä niin pieniä, että olen katsonut tarpeelliseksi elää tässä vielä jonkin aikaa. Ei tätä kuitenkaan ihan kärsimykseksi voi sanoa, joten tässähän tämä menettelee.
On se outoa miten elämä heittelee. Ja jossain vaiheessa kun luulee olevansa aivan varma jostain, niin kas, onko taas uudessa tilanteessa! Mutta ehkä se on se elämän juju!
Onneksi itselläni on ystävät ja harrastukset, jotka pitävät kiinni "syvällisemmässä" elämässä!
Koita sinäkin ap löytää itsellesi jotain muuta kodin ulkopuolelta ja katsoa miltä elämä näyttäisi sellaisena kuin haluaisit sen olevan. Itse olen ajatellut niin, että kärvistelen tässä omilla ehdoillani niin kauan kun jaksan, ellei sitten mieheni mitta tule täyteen. Menen ja teen mitä haluan, ja vaikka mieheni mukisee, niin ei hän asialle mitään voi!
Positiivista lukea näin realistinen näkemys elävästä elämästä (- ja avioliitosta) (- niitä tekopyhiä ylistystarinoita saa sitten halutessaan lukea naistenlehdistä). Minusta onnellisena oleminen onnistuu nimenomaan ihmiseltä, joka on realisti.
En minäkään juuri tunne 'onnellisessa' liitossa eläviä, en edes omasta lapsuudestani. Riippuvuutta ja kulisseja sitäkin enemmän. Tunnen myös ihmisiä, jotka tietoisesti karttavat kahlitsevaa liittoa.
Tuokin on jännä juttu kun lukee näitä 'ruikutuksia', että jos menee huonosti ja sen myöntää, on realisti, mutta jos menee hyvin ja sen myöntää, on tekopyhä. Ei se, että itsellä ja omalla suvulla menee avioliitot päin persettä, tarkoita, että kaikki avioliitot ovat onnettomia. Monesti parisuhdekaava opitaan omilta vanhemmiltä ja siten myös ongelmat periytyvät.
Toinen asia, mikä myös aiheuttaa ongelmaa, on se että ihmiset ovat nykyisin peittelemättömän narsistisia. Toisen ihmisen kanssa voidaan olla niin kauan kuin siitä on itselle hyötyä ja kun hyödyt on imetty, hylätään ja etsitään uusi. On tietysti aina kahden ihmisen välinen asia, miten ja millä perusteilla suhteita aloitetaan ja päätetään, mutta toivoisin, että näille surffaajille sattuisi itsensä kaltaisia narsisteja myös kumppaneiksi.
Ei tarvitse olla minkään sortin 'kirkon valheiden' kannattaja, mutta mustan kirjan ohje siitä että 'tehkää toisille niin kuin toivoisitte itsellenne tehtävän' on mielestäni sellainen eettinen perusohje kaikkeen inhimilliseen kanssakäymiseen, jota olisi syytä vakavasti välillä pohtia.
Realisti on ihminen, joka näkee ongelmat ja niiden ratkaisut. Realisti ottaa siksi vastuun itsestään.
Se, että olet nähnyt avioliittojen onnistuvan, ei tarkoita sitä, että kaikki olisivat nähneet. Tunnen ihmisiä, jotka ovat myöntäneet, että heidän avioliittonsa ei ole ollut onnellinen, ja silti he ovbat jatkaneet liittoaan; he ovat todenneet, että parempi jatkaa tässä liitossa, kun ei uusi liitto välttämättä parempaa elämää tuo. Näin ajatteleva ihminen on realisti; hän saattaa elää 'onnettomassa' liitossa, mutta ei sysää asiasta vastuuta kumppaninsa niskaan (kuten useimmat ihmiset tekevat).
Mitä tulee naistenlehtiin: muistan yhden otsikon kannessa vuosien takaa: "Emme eroa koskaan" - ja ero tuli. Tämä on naistenlehtien 'realismia', jonkinlaista päiväunelmaa meille.
Onnellinen avioliitto olisi mielestäni sellainen, jossa molemmat seisovat tukevasti OMILLA jaloillaan. Sekä henkisesti, että taloudellisesti. Kaikessa muussa liitto päätyy siihen, että toinen on toisesta riippuvainen ja tällöin vahvempi joutuu kantamaan toista. Hetkittäisesti se on ok ja ehkä myös vanhuuden koittaessa sitten loppusuoralla, mutta ei silloin kun eletään parhaita vuosia. Nuorena mekin olimme onnellisia, vaikka nyt jälkeenpäin huomaan, että nykyiset ongelmat olivat jo olemassa aikaisemminkin, niitä ei vaan tunnistanut kasvaviksi ja suureneviksi piirteiksi.
Ihmiset muuttuvat ja kasvavat vuosien varrella. Onnellisia ovat he, jotka kasvavat uudelleen yhteen. Itse odottelen sitä hetkeä vielä vuoden pari ja jos se ei koita, niin jatkan eteenpäin.
En tiedä tekeekö se minusta narsistin, että en roiku ja raahaudu mieheni matkassa häntä palvellen elämäni loppuun asti? Asia erikseen on tietysti ihmiset, jotka vaihtavat siippaa kuin sukkaa, mutta todella harvat naiset niin tekevät. Se on enemmänkin miesten harrastus. Naiset harkitsevat tosi tarkkaan, jos yhdestä pääsevät, että kenet ottavat uudestaan riesakseen.
Realistin määritelmääsi voisin vielä lisätä, että realisti on myös ihminen, joka ei kaiva ongelmia turhaan, vaan on tyytyväinen silloin kun menee hyvin.
On erittäin surullista jos löytyy ihmisiä, jotka eivät ole nähneet yhtään onnistunutta avioliittoa. Voihan se tosiaan mahdollista olla. Kyllä onnistunut liitto edellyttää molemminpuolista tahtoa, ja jos sitä ei ole eikä tule, niin sittenhän se ei voi onnistua. Jokainen katselee asioita omasta kokemusmaailmastaan käsin, niin minäkin. Olen ehkä siinä suhteessa onnellisessa asemassa, että olen nähnyt onnellisia liittoja paljonkin, toki myös toisenlaisia, ja luulen tietäväni onnellisen liiton salaisuuksia. Eriasia on sitten saanko niitä omassa liitossanikaan toteutettua käytännössä, mutta molemminpuolista halua meillä ainakin on ja se on onnistumisen lähtökohta. Näitä palstoja vaan kun lueskelee, vaikuttaa siltä, että monet eivät ole valmiita yrittämäänkään. Jokaisesta ihmisestä löytyy niin hyvää kuin huonoakin ja meistä itsestämme on paljolti kiinni, mikä ominaisuus toisessa nousee häiritseväksi, siis mihin ärsyynnymme (en tarkoita nyt mitään perheväkivaltaa).
Ei kait kukaan vähääkään omillaan ajatteleva ihminen ota ns. naistenlehdistä mallia omaan elämäänsä. En usko(nut) että kukaan olisi niin tyhmä että kuvittelee itseään myyvien turhien julkkisten puheissa olevan mitään perää varsinkin kun ne on muokattu siirappiseen muotoon ammattinsa osaavien roskatoimittajien toimesta.
On tärkeää, että seistään omilla jaloillaan, eikä ns. sairaalloista riippuvuutta ole, mutta kyllä hyvässä mielessä mielestäni voi ja tuleekin olla toisesta riippuvainen. Terve riippuvuushan lujittaa parisuhdetta. tämä on kuitenkin varmasti hyvin subjektiivinen asia. Jotakuta rassaa jokin riippuvuus joka toiselle on ihan ok.
Taloudellinen riippuvuus on monesti pelkkä työnjaollinen kysymys. Meillä minä käyn töissä ja vaimo hoitaa kotia, ja se toimii molempien mielestä hyvin, vaikka hän on periaatteessa siis taloudellisesti riippuvainen minusta. Minä en jakasaisi hoitaa kotiamme ja lapsiamme täyspäiväisesti, joten olen riippuvainen vaimostani. Lisäksi on monia muita pienempiä tilanteita, missä joudun tunnustamaan vaimolleni että ilman sinua en jaksaisi. Ehkä jollain lailla selviäisinkin, mutta miksi pitäisi ? Kahdestaan on paljon mukavampaa jakaa elämän ilot, surut, vastuut ja velvollisuudet kuin yksin puurtaen.
Tärkeää on se, että joka päivä on tekemisissä puolisonsa kanssa myös henkisellä tasolla eikä vain työ- asuin- tai seksikumppanina. Voi olla hyvinkin tiiviisti tekemisissä keskenään ilman että sitoo toista tiettyyn muottiin. Toiselle pitää antaa tilaa kasvaa ja muuttua. Kun ollaan tiiviisti tekemisissä, ei pääse vieraantumaan siten, että yhtäkkiä huomaisikin, että kukas tuo toinen on, ei ainakaan se, jonka kanssa menin naimisiin.
En voi tietenkään sanoa sinun narsismistasi mitään kun en sinua tunne. Luulen kuitenkin että läheskään kaikki eivät ajattele asiaa niin perusteellisesti rakastumisen huumassa kuin sinä, vaan löyttäytyvät yksiin tyypin kanssa, johon vain ovat ihastuneet, ja naimisiinkin mennään prinsessasatujen hengessä vailla minkäänlaista realismia.
Kirjoitat, että "Naiset harkitsevat tosi tarkkaan, jos yhdestä pääsevät, että kenet ottavat uudestaan riesakseen. " Tuo kuulostaa kyllä siltä, että ei varmaan kannata ottaa ketään, jos puoliso on vain riesa. Vaikea sanoa, miten mulqvisteja ihmiset sitten yleensä ovat, mutta luulisin, että maailmasta löytyy myös miehistä sellaisia, joita ei tarvitse ottaa riesaksi vaan yhteen voi mennä ja siinä olla ihan oikeasti rakkaudesta toiseen ihmiseen.
Edelleenkin: "tehkää toisille se mitä toivoisitte itsellenne tehtävän". Molemmin puolin tähän pyrkiessä liitto ei voi mennä persiilleen.
toisen kunnioitus ja arvostaminen on kantava pohja pysyvään toisen ihailuun ja rakastamiseen ,on ihanata kun ollut yhdessä nuoresta saakka , olemme hioneet toisiamma ja nyt kolmen kymmenen yhteiseisen vuoden jälkeen tunnemme ihanaa yhteistä onnea ja toisista huoltakantavaa tunnetta mikä tässä vanheta yhdessä kun tietää että toinen kantaa vastuun ja huolehtii , pitää kädestä jos toiselle käy huonosti. Nyt saa nauttia ns. optiosta ja voin sanoa puhtaasta sydämmestäni että saa palkkion kaikesta mitä olemme panostaneet yhteiseen onneen.
Käsi kädessä menenne minne vain!
Harmi, kun nykyään niin monet avioliitot epäonnistuvat.Kirjoitan omastani, ehkä joku löytää siitä vinkkejä.
Menimme naimisiin parikymppisinä.Mieheni on minua muutaman vuoden nuorempi, mutta olen aina ajatellut se olevan ok, nyt varsinkin 30v myöhemmin, koska miehethän elävät tilastollisesti muutaman vuoden vähemmän.
Meille on ollut alusta saakka selvää, että osallistumme molemmat yhteisen kodin hyväksi.Lapsia hoidimme molemmat, nuorina jaksoimme hyvin.Itse naisena hoidin vauvaikäisiä lapsia, koska se tuntui minulle luontevalta.Tottakai miehenikin vaippoja joskus vaihtoi.Lasten ollessa leikki-ikäisiä, mieheni osuus korostui lasten hoidossa.Ei hän koskaan valittanut, vaan nautti lapsistaan.
Nyt olemme 60 vuotiaita ja odottelemme isovanhemmiksi "pääsyä":D.Ihanaa, että avioliittomme on koossa ja lastenlapsemmekin saavat nauttia meistä isovanhempina.
Matkamme ei aina ole ollut mutkatonta, mutta olemme molemmat itsetunnoltamme kunnossa, joten mitään suuria loukkauksia ei ole ollut tarvetta toiselle tuottaa.
Olemme ylpeitä siitä, että olemme voineet esimerkillämme luoda lapsillemme kestävän parisuhteen mallin.Sitä ei ole tarvinnut edes irvistellen tehdä.On tarvittu vaan rakkautta ja vastuuntuntoa molemmilta.
Onnea kaikille avioituville nuorille pareille!
Niinpä, on meitä vastaavia pareja yllättävän monia. olemme todella onnellisia ja iloitsemme suvumme jatkumisesta. Kunnioitamme toisiamme ja meitä odottaa onnellinen ns. vanhuus missä voimme tukea toisiamme ja nauttia yhteisestä vapaasta ajasta. Odotamme yhteisiä eläpäiviämme.
Olemme todella onnellisia yhteisistä 30 v , rakkaus on tosi asia. Säälittää mämä kertakäyttöihmiset! emme ole tarvinneet muita seksikummpaneita, on tämä niin hionoa ettei voi sanoilla kuvailla!