Luin pitkästä aikaa viestejä edellisistä ketjuista. Huomasin että Itkupilliä oli kaivattu.Olen löytänyt ihanan vertaistuen eräästä ihmisestä, mutta en halua unohtaa teitäkään kohtalontoverit.Omassa tilanteessani edelleen on tuskaisaa. Asioita paljon selvittelemättä. Mieheni ei edelleenkään anna mulle vastauksia siihen miksi hän mulle sen "tempun" teki eli petti mua.Olen kokenut niin suurta kipua ja tuskaa ettei sitä voi sanoin kuvata. En saa vastauksia siihen miksi mies teki sen.Päivät kuluvat vaan ja toisina päivinä olen valmis heittämään rukkaset nurkkaan ja luovuttamaan koko liitosta ja toisina päivinä taas ajattelen että mun täytyy vaan jaksaa. Koen niin että mieheni kaipaa edelleen sitä toista naista ja ei edes halua tosissaan yrittää jatkaa liittoamme.Elämä tuntuu ihanasta kesästä huolimatta erittäin raskaalta.Lähetän teille voimia etenkin villiruusu ja lydia ja brokenman ja ketkä kaikki edellisessä ketjussa vastailitte.Tästä me vielä noustaan vaikka sisulla ja sillä että me olemme kuitenkin ihmisiä joita muutkin arvostaa. Emmehän anna pettureiden nujertaa meitä!!!
Hei kohtalontoverit
Itkupilli
1075046
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 107
Vanhimmat
mieltä, että se mies ei ehkä itsekkään tiedä tekonsa motiiveja. Minun mieheni ei analysoi ja pohdi tunteitaan ja ajatuksiaan kovinkaan paljon. Tätä kuvaa täysi-ikäisen tyttäreni toteanmus ettei isän kanssa voi pohtia syvällisiä. Ei hän katso itseään peiliin.
Ehkä hän ei tule koskaan täysin itsekkään tajumaan tekonsa syitä (tässä pelaa alitajuntakin) mutta se ei kaiketi ole se tärkein asia ,jos rakkautta, lämpöä,hellyyttä ja kumppanuutta löytyy.
Ylätys , yllätys mieheni puhui pari päivää sitten peiliinkatsomisesta ja omien tunteiden tutkiskelusta. En tiedä onko tämä vielä pinnallista , mutta toivon sen syvenevän. Luulen hänen huomanneen valtavan muutoksen minussa(terapeuttini käsitys) ja saaneen hänet hereille.
Ihanaa, että olet sanut vertaistukea , moni tuttava luulee kaiken olevan ohi ja ovat ällistyneitä kun huomaavat ,että vielä koskee. Niinhän se tahtoo olla , että niillä onnellisilla on naistenlehtikäsitys näistä asioista (onhan niissä hyviäkin artikkeleita ,mutta useimmiten sitä hömppää).
Samaistun kohtalotoverin kirjoitukseen.On oltu aviossa jo 31 vuotta. Vastauksia ei mieheltä tule. Toisena hetkenä on kuin "normaalit" ihmiset, toisena hetkenä mikään ei huvita, ollaan "herra tympeys". Tälläkerralla hän on löytänyt 8 vuotta nuoremman elämänsä naisen. Näitä juttuja on ollut liiton aikan vakavampia jo kaksikertaa ennemminkin. Aina minä olen antanut anteeksi ja hänellä on paikka täällä kotona. Kai se on sitä rakkautta myötä ja vastoinkäymysissä. Tämänhetkinen tapaus on ollut tidossani pari viikkoa, juttu on jatkunut toki koko talven. Minä vain olin taas niin tyhmän sinisilmäinen ja uskoin ne kaikki jutut.... Yritän eheyttää tätä liittoa, kunpa tietäisi mikä on se oikea keino millä hänet saisin taas omakseni! Elämä on välillä vain niin raskasta ja masentavaa. Sitä kysyy itseltään, miksi minua rangaistaan tällaisella tuskalla....
Kyllä sinäkin olet paljon joutunut anteeksi antamaan. Miten kauan aiot vielä antaa anteeksi ja unohtaa et voi koskaan??? Olen todella surullinen puolestasi. Ja surullinen siitä miten nuo petturit voivatkaan leikkiä meidän tunteillamme. Meidän elävien tuntevien ihmisten tunteilla.Miten he voivatkaan leikkiä mielenterveydellämme, meidän itsetunnollamme, meidän elämällämme. Miten he voivatkaan rikkoa meidän unelmamme, uskomme paremmasta, uskomme avioliitosta, rakkaudesta, mistä nyt jokainen omalla kohdallaan unelmoi.Kysyn vaan että ovatko he edes ihmisiä? Yritä jaksaa ja mieti mitä todella elämältä haluat. En voi muuta kuin toivoa sinulle hyvää. En uskalla jakaa neuvoja siksi koska jokaisella on oikeus toimia tilanteissa niinkuin hän itse parhaaksi katsoo. Sinä teet omat valintasi ja anteeksi annat sen minkä pystyt. Itsekkin olen anteeksi antanut yhden kerran mutta en varmaan pystyisi anteeksi antamaan toista kertaa. Tai niin luulen nyt. Niin luulin aiemmin etten anna anteeksi edes yhtäkään kertaa...Elämä on nyt vaikeaa, mutta yritä jaksaa ja miettiä asioita omaltakin kannalta.
miten empatiakyvyttömiä petturit usein ovat. Jotkut katuvat ja pyytävät anteeksi. Mutta minun mieheltäni empatia puuttuu totaalisesti. Tilanne jatkuu ja alan uskoa, että hän saa kiusaamisestani jonkinlaista tyydytystä, sillä ei hän lähde toisen kanssa, vaan "on nyt toistaiseksi aviomieheni".
Kun kstson hänen hailakansinisiä silmiään, en enää näe niissä minkäänlaista inhimillistä katsetta.
Erottelit kirjoituksessasi melko rankasti hyvät, tunteelliset ihmiset sekä pahat petturit, jotka vain leikkivät noiden hyvien ihmisten tunteilla. Eihän se nyt noin mene ollenkaan... Ei parisuhteessa voi elää sillä periaatteella, että toinen on hyvä ja toinen paha. Parisuhteessa pitäisi olla ja elää molemmat omaa elämäänsä rinnakkain, tasaveroisina, myös kipeissä asioissa.
"Miten he voivatkaan rikkoa meidän unelmamme, uskomme paremmasta, uskomme avioliitosta, rakkaudesta, mistä nyt jokainen omalla kohdallaan unelmoi.Kysyn vaan että ovatko he edes ihmisiä?"
Erityisesti tuo "ovatko he edes ihmisiä" hämmästyttää minua suuresti. Tottakai he ovat ihmisiä, kuten sinä ja minäkin. Ihmiset elävät jokainen omalla tavallaan, toteuttaen omia unelmiaan. Lienee hyvin vaikeaa tai peräti mahdotonta elää elämäänsä, jos odottaa kokoajan kumppanin elävän juuri sillätavoin kuin minä itse haluan. Siinä tulee helposti vain pettymyksiä pettymysten perään, syyttelyä siitä, että kumppani toiminnallaan pilaa minun elämäni. Tuosta tulikin mieleen Happoradion biisin osuvat sanat "älä huuda,
että pilasin elämäsi,
kyllä se sinä olit,
joka lähdit minun matkaani"
Avioliitto kestää kaikennäköistä paitsi sitä, että toinen on paha syntipukki.
Vastauksesi kielii, että et itse todellakaan ole kokenut petetyksi tulemista. Lienet jopa se pettänyt osapuoli, kun noin ymmärtäväisesti suhtaudut asiaan.
Eihän avioliitto tietenkään saa mikään inkvisitiolaitos olla, muttei myöskään epärehellisyyden ja pettämisen tyyssija. Mieti sitä!
käynyt mielessä, että ymmärrys voi juuri kehittyä kokemuksesta??..
Mulla vaimo otti ja petti ja sitten heitti ulos ja sitä kai hävettää kun ei pysty jutteleen edes? Oltiin 16 vuotta naimisissa ja nyt ois tulossa seuraava hääpäivä. Sattu viel silleen, että yllätin sen rysän päältä sillon hääpäivän yönä. ja silleenkin että oli mun vanhan kaverin kanssa. Nyt ne seurustelee ja lapset ihmettelee. Pikkusen kirvelee ja jo vuosi mennyt. Viinan voimalla eteenpäin. Töissä kyllä käyn.
olemme eläneet erillämme. Tavanneet toki aika usein ja kaikki on menny aika mukavasti. Kaikista hänen puheistaan olen ymrtänyt, että olemme menoss perempan suuntan että kaikesta huolimatta meitä oli odotamassa rauhallinen ja mukava loppuaika. Olemme jo lähellä kuutakymentä ja kaiken laiset fyysiset krempat jo ilmoitteevat itsesään.
kohtalotoveri. Meillä miehen pettämisestä aikaa n 2 vuotta. Kovin minäkin halusin saada selviä ja järkeviä vastauksia mieheltäni, olisi ollut jotenkinhelpompi ymmärtää ja käsitellä asiaa, jos olisi tietänyt MIKSI. Aluksi mieheni ei osannut kertoa tai selittää, taisi olla itsekin niin sekavassa mielentilassa kun jäi kiinni. Mutta ainoa selitys jonka olen häneltä saanut on se, että hän ei osannut kertoa tunteistaan minulle, siksi meni ja haki toiselta naiselta jotakin sellaista mitä koki ettei saanut minulta. Kuinka olisin voinut tietää, kun hän ei minulle mitään puhunut. Kun joskus kysyin, niin aina sain saman vastauksen, "kaikki on hyvin". Luulen kyllä, että siinä pettämisessä oli myös kyse siitä, että mieheni haki jotakin jännitystä ja pönkitystä itsetunnolleen, joku muukin nainen halusi häntä ja sitäpaitsi tuo nainen oli 6 vuotta nuorempi. Keski-iän kynnyksellä miehet voivat joskus olla älyttömän lapsellisia...
No, pitkään olin sekaisin ja surullinen. En tietänyt miten jatkaa eteenpäin, en halunnut nähdä miestäni, en kestänyt hänen läheisyyttään. Tappelimme ja minun itsetuntoni sai pahan kolauksen. Tilannetta ei helpottanut se, että tuo kakkonen haukkui minua ja kertoi kaikenlaisia "totuuksia", katsoi asiakseen neuvoa minua liittoni hoitamisessa yms.
Nyt kun aikaa on kulunut olen saanut koottua itseäni kasaan ja samalla olemme voineet aloittaa liittomme kokoon kasaamisen. Vieläkin on hetkiä, jolloin mietin voinko elää elämäni niin, että takaraivossani on koko ajan se tieto, että mieheni on pettänyt minua. Voin yrittää ja haluankin antaa anteeksi, mutta en tiedä voinko koskaan unohtaa. Luottamus ei varmasti koskaan palaudu entiselleen. Rakkautta kuitenkin riittää ja olemme keskustellee varmasti enemmän kuin koskaan liittomme aikana. Molemmilla on halu yrittää. Huomisesta ei koskaan tiedä, mutta niinä päivinä kun olen onnellinen, yritän myös nauttia siitä olotilasta.
Kaikkea hyvää teille muille samassa tilanteessa eläville.
Miehellä on ollut vuoden kestävä suhde, joka paljastui sattumien kautta. Onhan meillä ollut jo pidempään nihkeää, ei olla osattu osoittaa tunteita toisillemme. Minua hänen kosketuksensa alkoi inhottaa jossain vaiheessa. Ja tämän vuoden ajan olen alitajunnassani tiennyt, että näin se tulee menemään. Olin jopa etukäteen miettinyt, että kun olen tällainen, kun olen, enkä halua tehdä asioiden eteen mitään, niin mies hakee lohtua muualta.
Nyt olemme sitten viikon pohtineet asioita, olemme keskustelleet runsaasti, tiedämme mikä meni pieleen, ja olemme taas alkaneet viihtyä toistemme seurassa. Mutta. Voiko se tunne tulla takaisin, se rakkaus? Kahdeksantoista vuotta tässä ollaan yhdessä ihmetelty, kymmenen-kaksitoista meni suunnattoman rakkauden huumassa, sitten tulivat lapset. Tällä hetkellä minä en itke tätä suhdetta, joka miehelläni on ollut, vaan itken mennyttä aikaa. Kaipaan miestäni ja sitä aikaa, joka meillä on ollut. Itse haluaisin yrittää uudelleen, olemme menossa pariterapiaan.
"Kun joskus kysyin, niin aina sain saman vastauksen, "kaikki on hyvin"." & "Tappelimme ja minun itsetuntoni sai pahan kolauksen."
Niin tulin minäkin alas korkealta ja kovaa viime syksynä. Vaikka olin jo aavistellut pahinta pitemmän aikaa, oli se totuuden esiintulo kuitenkin mieletön kokemus. Minäkin kyselin aiemmin tasaisin väliajoin vaimolta meidän suhteen tilaa, vastaus tuli aina samanlaisena "tasaisesti menee". No niinhän se menee, kun yhteistä leipää on syöty liki 20-v, ei siitä mihinkään pääse. Mutta ei meidän asiat olleet mitenkään huonosti, ei millään parisuhteen osa-alueella. Mutta tasaisesti ne kait sitten oli... hänen sitten piti hakea sitä särmää elämäänsä toisesta miehestä. Ei ole enää ollut niin "tasaista" käryn käytyä...
Itsetunto meni minullakin nollille pitkäksi aikaa, järkyttäviä fiiliksiä ja itsesääliä tuli julmetusti koettua. Ihmeellisiä asioita tuli itsestäni esiin, mitä ei edes voinut kuvitellakaan olevan. En edes tiennyt olevani niin tunteellinen. Onneksi pahin tunnemyllerrys on takanapäin (?), mutta jälkipyykinpesu jatkuu varmaan vielä vuosia. Puntaroin itse elämäni asioita, kovasti mietin minkälaiseksi muodostuu loppuelämäni tämän kokemuksen jälkeen. Vaikka vaimo herättääkin vielä vahvoja tunteita, ei sitä p..skaa ja pettämistä voi unohtaa minkä hän minulle soi. Joka päivä se asia vain on mielessä, toisinaan enemmän toisinaan vähän vähemmän.
Ihmisen elämässä on vaiheita ja jaksoja. Tietty vaihe kestää sen tietyn ajan joka sille on määrätty. Sitten pitää uskaltaa siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Tässä olisi hyvä sauma alkaa totaalisesti uusi elämä, ja unohtaa kaikki vanha. On vain asioita, jotka jarruttaa elämänmuutosta, toistaiseksi. Mutta jotenkin tuntuu, ettei tämä projekti vielä ole loppuun saatettu, ei läheskään.
Itkupilli kertoi vertaistuesta ja sen merkityksestä. Sillä on todellakin suuri merkitys, että voi vaihtaa ajatuksia toisen kanssa, sellaisen kanssa joka oikeasti ymmärtää. Etenkin kun se pettäjäpuoliso ei ymmärrä. Mikä siinä on, että pettänyt usein ottaa sen tapahtuneen kovin kevyesti, haluaa unohtaa heti ikävän kokemuksen (siis sen kiinnijäämisen ja sitäkautta toisen syvän loukkauksen vaikutukset) ja mennä eteenpäin elämässä kuin mitään ei olisi tapahtunut? Ei kait sitä kiva ole läpikäydä, kun on syypää tekoihin, mutta ei sekään ole oikein että kipeät kohdat jätetään kytemään vaille vastauksia. Pettäneen pitäisi ymmärtää se, että eheytymisprosessi voi olla vuosikausien mittainen ja kaikkiin esiintuleviin kysymyksiin on annettava vastaus. Siis jos edes kuvittelee että särjetystä liitosta voisi tulla jotain ehjempää.
tuli myös esiin. Olen aina ollut kiltti, liiankin välillä. Kun pettäminen tuli julki löysin itsestäni myös sen toisen puolen, vihan ja ilkeyden. Minun oli vain vaikea ilmaista vihaani ja siksi se kai monesti kääntyi minua itseäni vastaan. Kunnes sitten oma mittani täyttyi ja muutaman kerran meillä oli todellinen ukonilma... Sinänsä ei ole mitenkään huvittavaa tuollainen. Viha kun tekee katkeraksi ja vie voimia elämästä. Nyt olen oppinut käsittelemään myös tuota vihan tunnetta enemmän järjellä kuin tunteella. Onneksi.
Minunkin mieheni haluaisi että koko pettämisepisodi olisi jo unohdettu eikä siihen tarvitsisi enää palata keskusteluissa. Mutta minä en voi niin vain unohtaa. Haluan kuulla aina uudelleen MIKSI... Haluan aina uudelleen vatvoa meidän suhdetta ja mikä meni pieleen. En enää niin usein kuin alussa, mutta vieläkin tulee hetkiä, jolloin haluan palata tuohon aiheeseen. Luulen, että miehelläni on niin huono omatunto kaikesta, että olisi tietenkin helpompi unohtaa ja antaa asian olla. Minulla on elävänä muistona kaikesta myös se, että törmään tuohon toiseen naiseen aika ajoin ja aina sen jälkeen tunteet tulevat pintaan, olen surullinen, pettynyt ja katkera.
Odotan, että aika tekisi myös tehtävänsä, mutta ei kai sekään ihmeisiin pysty. En koskaan kokonaan unohda. Ja tulen aina olemaan surullinen, että jouduimme kokemaan tämän.
Mikä ei tapa, se vahvistaa? En ole aivan varma miten olen vahvistunut, vai olenko lainkaan. Sen tiedän etten kuollut, ainakaan kokonaan, mutta jotakin minussa kuoli...
Sinulla jo kaksi vuotta. Minulla viikko. Ajtukset emenvät vuoristorataa. Välillä olen suuripiirteinen, maailmassa on paljon enemmän hätää ja vakavia asioita, kukaanhanei edes ole kuollut. Sitten on pieni minä, jolle on tehty niin paljon pahaa. Aamulla olin eri mieltä, mutta taas on mielesä, josko se lopullinen ero olisi kuitenkin parasta. Ja silti, minä rakastan sitä miestä.
sitten päädytkin voin antaa sellaisen neuvon (jonka eräs järkevä ihminen minulle antoi). Älä tee mitään hätiköityjä päätöksiä. Alussa olisi niin helppo (?) lähteä ja erota. Mutta kun ne tunteet toista kohtaan eivät kuole heti, jos koskaan. Teidän vain täytyy jotenkin käydä tämä tuska läpi ja selvittää välinne. Vasta sen jälkeen on ratkaisujen paikka. On molemmilta löytyy edelleen rakkautta ja tahtoa rakastaa, niin kai pettämisestäkin voi päästä yli niin että teidän suhde kaikesta huolimatta jatkuu. Varmasti moni asia tulee muuttumaan, toivottavasti parempaan suuntaan.
Niin, minulla aikaa jo 2 vuotta. En edelleenkään ole aivan varma siitä miten selviämme. Mutta siitä olen tyytyväinen, etten silloin heti lähtenyt menemään. Olisin kuitenkin kantanut sitä vihaa ja katkeruutta mukanani eikä minulla olisi ollut ketään kenen kanssa purkaa tilannetta.
Yritän antaa miehelleni mahdollisuuden. Meille mahdollisuuden. Elämälle mahdollisuuden. Paljon voimia se on vienyt eikä aina ole todellakaan ollut helppoa.
Voimia sinulle. Vertaistuki on tärkeää ja täältäkin sitä saa, kunhan osaa suodattaa kaikki ne törkeät ja ilkeät viestit eikä ota niistä itseensä.
Kaikkea hyvää teille!
minä en sellaista ole saanut kokea. Mutta tuossa tuo ei-katuva vain on ja elää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sanoo olevansa toistaiseksi.
Voiko sellainen olla edes aivan tervettä?
Itku tuli taas silmään täällä töissä tätä vastausta lukiessa, joten ei päässyt heti vastaamaan. Kiitos sanoistasi ja kaikkea hyvää myös teille.
Minulla on vielä yksi ikävä asia kantona kaskessa: mies ei ole vielä lopettanut toista suhdetta. Ei niin, että olisivat tavanneet, mutta soittelevat ilmeisesti päivittäin. Mieheni ei nyt sitten halua tätä toista noin vain jättää, koska aidosti pitää hänestä. Minkä minä tälle mahdan. Ei ihmistä voi pakottaa. Liekö pelkkää toiveajattelua, että hän näin kiinnyttyään toiseen pystyisí tekemään töitä tämän meidän suhteemme eteen? Vaikeaa, niin vaikeaa.
Vaikka annat anteeksi ja jatkat liittoa, ei se muuta sitä tosiasiaa, että toisen uskottomuuden jälkeen rakkaus vaan kuolee pikkuhiljaa pois. Yhtenä päivänä heräät ja huomaat, että olisi aivan sama pettäisikö miehesi sinua vai ei.
Luin reilun kuukauden takaisia viestejä ja löysin Itkupillin viestiketjun, jossa vastailit. Olen niin samanlaisessa tilanteessa kuin sinä.
Mietin myös, miten elämämme yhdessä voi jatkua, onko tämä aina mielessä. Jotkut kirjoittavat, että edelleen kahden vuoden päästäkin on asia päivittäin ajatuksissa. Voiko niin elää?
Kävittekö te kenenkään ulkopuolisen kanssa juttelemassa, parisuhdeterapeutilla tai perheneuvolassa?
tulee näyttämään miten tässä oikein käy. Vielä tunteet eivät ole kuolleet. Katkeraksi en missään nimessä kuitenkaan halua jäädä! Enkä kuolla henkisesti. Kaikkein eniten haluaisin jonkinlaisen rauhan sisälleni.
Kyllähän se aviokriisin kaava näyttää peruskuvioiltaan samanlainen olevan kaikilla, vaikka erojakin varmaan on.
Minulla tulee syksyllä vuosi täyteen siitä kun sain tietää. Eikä käytännössä päivääkään ole mennyt etteikö asia jotenkin olisi ollut mielessä. Valitettavasti. Mutta ei se enää niin ahdista kuin alussa, se tuska lievenee ajan myötä. En tiedä helpottaako se, mutta se on erilaista. Vaimo on ilmoittanut, ettei halua enää siitä aiheesta keskustella, ymmärrän senkin. Olen miettinyt itsekseni asioita enemmän, mitä minä elämältäni haluan. Sitä en vielä tiedä.
Ei me käyty ns. ammattiterapiassa, se oli yhteinen päätös, mutta tuskinpa siitä haittaa olisi ollut akuuttina hetkenä? Olen jotenkin vain sellainen, etten usko niitten "ammattiempaattisten" paljonkaan voivan auttaa. Elleivät sitten itse ole samassa jamassa... ja tuskinpa he omia asioitaan asiakkailleen kertoisivat. Itse tästä kriisistä on yli päästävä, ja pääsenkin, that's for sure. Ja sinäkin pääset, älä vaivu epätoivoon!!!
Mutta jos koet, että se saattaisi auttaa, niin mene toki ja yritä saada siippa mukaan. Vasta sitten siitä voisi olla apua. Itse olen kokenut, että parasta apua saa vertaiseltaan. Ystävät ovat olleet myös kuulolla synkimpinä hetkinä, kiitos siitä heille. Pettänyt puoliso ei ole vieläkään pystynyt antamaan todellista vastausta siihen, mikä hänet sivusuhteeseen ajoi. Jotenkin olen taipuvainen uskomaan, että mitään erityistä syytä ei ollutkaan, hän vain ajautui siihen suhteeseen, ehkä toinen piiritti riittävän kauan ja vaimo lankesi?
Voimia sinulle, kyllä se siitä vielä paremmaksi kääntyy, I Promise!
sinäkin tuota syyttelevää nimittelyä "pettäjäpuoliso"- siitä ei hyvää ainakaan seuraa...
Ihan vain ajatuksen vuoksi:
Luuletko todella, että uskottomalla puolisolla itsetunto on aina presiis kohdallaan... että hän pystyy unohtamaan tekonsa heti,.. että hän jaksaa ilman järkyttäviä fiiliksiä kestää oman sekä kumppaninsa tuskan, tunnemyrskyt ja itsesäälin? Ja ennen noita muita: Että hän ei puntaroi elämäänsä ollenkaan? Että uskottoman puolison vastuulle jää liiton eheyttäminen?
Sanoit "kaikkiin esiintuleviin kysymyksiin on annettava vastaus". Mutta kun läheskään kaikkiin kysymyksiin ei löydy vastausta.
Joskus taannoin Dr Phil showssa käsiteltiin uskottomuutta. Doctorin mielipide oli se, että asiaa olisi käsiteltävä until, kunnes, petetty osapuoli tuntee, että pettäjä on todella kuullut ja ymmärtänyt häntä ja tuskaansa. Sisältänee myös tuon kysymyksiin vastaamisen.
ei myöskään ole ottanut huomioon, että uskottomallakin on tunteensa (!!!)- jotka niinikään pitäisi petetyn huomioida. Ei uskottomuus ole asia, josta vastavuoroisuus pitäisi sulkea pois.
kuitenkin niin että se uskoton ei haluaisi alkukohun jälkeen enää keskustella asiasta. Olisi mukavampaa ja helpompaa painaa asia villaisella, unohtaa ja jatkaa elämää eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Tottakai uskottamallakin on tunteensa, ei niitä voi mitenkään mitätöidä tai väheksyä. Tietenkin jos pettäjä ei halua asiaa jauhaa ja kokee sen niin että hänen tunteitaan ei haluta huomioida (kun hän ei saa asiasta vaieta), niin silloin varmaan hommasta ei tule mitään. Jos suhde yritetään saada pettämisen jälkeen toimimaan, niin se vaatii molemmilta paljon.
Näin me eilen juuri sovittiin, että ei puhuta tästä enää. Siis siitä toisesta suhteesta. Puhutaanhan me varman sitten oamsta suhteestamme vaikka kuinka, ollaan mm. menossa parisuhdeterapiaan.
Mies siis kävi eilen 'lopettamassa' toisen suhteen, minun vaatimuksestani ratkaista asia jomman kumman hyväksi. Tuntuu vaan, että mies kasvatti samalla julmetun muurin myös meidän välillemme, juuri kun ajattelin, että olemme nyt avoimia ja voimme puhua puhua puhua.
kannata puhua tuon kakkosuhteen yksityiskohdista, niistä vaan tulee paha olo. Lähinnä asian käsittely voisi olla miettimistä miksi tilanteeseen päädyttiin, eikä sitä miten suhde käytännössä alkoi ja mitä yksityiskohtia, ajankohtia jne siihen liittyi.
Se, että haluaa vaieta asiasta ei ole ollenkaan sama asia kuin "painaa villasella". Onhan niin, että jokainen esim. suree omalla tavallaan eikä mikään tapa ole sinänsä väärä. Näin on myös uskottomuuden kanssa. Aivan hirrvittävän usein uskoton ei halua jauhaa asiasta vain sen takia, ettei hänen tunteitaan eikä motiivejaan teolle kuitenkaan hyväksytä. Vallalla on "älä selitä, sinä olet syyllinen" -ilmapiiri - eikä se mitenkään rakentava.
En ollut ajatellut asiaa tuolta kannalta, kait siksi, että olen ollut se petetty vaimo, jonka mies ei ole halunnut enää asiasta puhua. Toisaalta, nyt kun pettämisestä on aikaa en enää keskustele asiasta sillä mielellä, että "sinä olet syyllinen", vaan "minusta tuntuu tältä, miltä sinusta". Silti aihe on kiusallinen miehelleni. Ymmärrän sen kyllä toiseelta, mutta kun on toiselle tuskaa tuottanut, niin pitäisi osata ottaa se toisen tuska vastaan.
Mutta loppujen lopuksi, niin uskottomalla kuin hänen kumppanillaan, on työstettävänä sama asia, mutta omalta kannaltaan. Uskoisin, että uskottoman osa on paljon vaikeampi kuin kumppaninsa. Eikö mitä tahansa ole helpompaa kestää, jos se johtuu jostain muusta kuin itsestä? Pettäneellä on oma tuskansa ja syyllisyytensä. On erittäin inhimillistä ja ymmärrettävää, ettei kykene enää vastaanottamaan kumppaninsa tuskaa. Meillä jokaisella on oma Siperiansa.
Mieheni sanoi,että haluaisi keskustella jonkun ulkopuolisen kanssa,ehkä juuri siksi että häpeää, eikä puolustajia lähipiiristä löydy.
Onhan se vaikeaa,kun tietää tehneensä väärin ja satuttaneensa läheistään.Mutta minä haluaisin silti tietää miksi ja eikö ajatellut yhtään että kuinka meidän käy?
Miksi hyvä mies pettää??
Jaahas...
Miksi asioita ja tapahtumia ei voisi kutsua niiden oikeilla nimillä ja termeillä? Pettäminen on huoraamista, pettäjä on huora. Turha sitä on silotella enempää.
Tiedän sen, että jokainen tekee virheitä elämässään. Ja on olemassa anteeksianto, ymmärrys, ja lupaus paremmasta. Virheellä käsitän yksittäistä tapahumaa jonka negatiiviset seuraamukset estävät usein samaa tapahtumasta uudelleen. Mutta onko esim. kuukausia kestänyt sivusuhde yksittäinen virhe? Mielestäni ei ole, se on sarja tapahtumia, joita tekijä ei edes koe virheeksi. Kyse on valinnasta, päätöksestä pettää kerta toisensa jälkeen. Kukaan ei ole niin tyhmä (ei edes paatunein petturi) etteikö tasan tarkkaan ymmärtäisi, mitä seuraamuksia jatkuvasta sivusuhteesta voi tulla. Siinä on kyse syvästä loukkauksesta omaa kumppaniaan kohtaan, koko parisuhteen ja mahdollisen perhe-elämän tuhomisesta, ehkä kahdenkin perheen särkemisestä.
Ymmärtämys ja empatia petturia kohtaan on vähäistä/olematonta tilanteen ns. lauetessa. Varmasti omaatuntoa kolkuttaa ja on mieli maassa kun näkee tekojensa seuraamukset, ei epäilystäkään. Mutta niitä seuraamuksia olisi pitänyt miettiä vähän aiemmin eikä lähteä yksipuolisesti "ratkomaan" parisuhteen ongelmia toisen syliin. Ihmiselle on annettu vapaa tahto, päättää itse mitä tekee ja mitä ei tee. Avioliitossa ollessaan ei ole mitään oikeutta mennä häsläämään puolison selän taa, vai omaa napaansa tuijottaen ja omaan elämäänsä vivahteita hankkien. Se on helvetin väärin, suorastaan rikollista. Ei niin kukaan ole sopinut naimisiin mennessään, että saa touhuta mitä vain. Joku tolkku pitää olla mitä tekee ja mitä ei. Jos kuitenkin tekee ne teot, pitää sitten kantaa vastuunsa teoistaan, ottaa vastaan se mikä annetaan, eli helvetin koetteleva kriisi kaikkine siihen liittyvine asioineen.
niin, ettei ole olemassa hyviä ja huonoja miehiä...vaan kaikki on jostain niiden välistä - suhdeluku vain vaihtelee ;). Sekin riippuu suureksi osaksi siitä, kuka sitä lukua laskee...
En ole koskaan keneltäkään kysynyt, mutta nyt kysyn (viitaten tuohon vastaukseeni "brokenmanille"): Miltä sinusta tuntuisi, JOS miehesi olisi aiemmin ilmoittanut mahdollisesta tulevasta uskottomuudestaan? Olisiko se ollut siedettävämpää?
Pientä rajaa, hei. Minulle on aina opetettu, että ihminen on aina ihminen. Vaikka tekisi mitä. Kaikenlainen nimittely on RUMAA ja huonoa käytöstä. Niinkuin ne onkin! Nimittelemällä yritetään saada aikaan vaikutus, että on itse parempi ihminen kuin nimiteltävänsä. Yleensä siinä kyllä käy niin, että ihminen alentaa juuri itsensä nimittelemällä toisia. Miten voi suhtautua vakavasti ihmiseen, joka alentaa toisia ihmisiä?
PS: Sitäpaitsi huora on kyllä oikeammin prostituoitu...
Rajaa vain itsellesi vaan...
Jos olet joskus lukenut Isoa Kirjaa, niin siellä on sellainenkin osio kuin 10 käskyä... vielä jokin aika sitten 7. käsky kuului "Älä tee huorin", nykyään se on siistitty muotoon "Älä tee aviorikosta". Kyse ei ole prostituutiosta, vaan parisuhteessa eli avioliitossa elämisestä. Käsky on tarkoitettu elämänohjeeksi tavalliselle ihmiselle, ei huorille (niistäkin samaisessa kirjassa on eräitä mainintoja).
Yhtä kaikki, vanhempi polvi ymmärtää huorintekijän (siis aviossa pettäneen) huoraksi, nykypolvi ymmärtää huoraksi vain maksusta itseään myyvän.
Kyse on siitä että eri aikakausina syntyneet, eli eri ikäpolvet, ymmärtävät "huora" sanan eri merkityksissä. Tosiasia kuitenkin on, että avioliitossa toisen pettäminen on pahinta mitä voi tehdä, olkoon nimitys mitkä tahansa. Huora on aika osuva nimi, itseasiassa.
Jos haluaa olla ns. kevytkenkäinen, eli häslätä siellä sun täällä, ei pidä ollenkaan olla avioliitossa. Häslääjiä varten on oma sivilisäätynsä, heitä kutsutaan sinkuiksi.
Minulle pahinta, mitä parisuhteessa voi tehdä on
a) tappaa
b) raiskata
c) nimitellä, ivata, halveksia
Uskottomuus on joskus jossain kohdassa.
tuolta alempaa kohta "elämä ja ymmärtäminen" ja mieti.
säälittävämpää analyysiä olla? On erittäin ymmärtämätöntä lähteä analysoimaan toista ihmistä sen sijaan, että pystyisi keskustelemaan asioista. Tämä on se suurin syy, miksi parisuhteet joillakin menevät päin hongikkoa.
parisuhdeterapeutti?
se on muuten kuudes käsky!
Noooh, onko rippikoulun käynnistä jo kauankin aikaa...
6. käsky on "Älä tapa"
7. käsky on "Älä tee huorin"
kumpikin käskyjä, joita nykyihminen(kään) ei muista saati noudata, valitettavasti
Käyty on joskus, mutta kuudes käsky kuuluu:älä tee aviorikosta.Ja seitsemäs:älä varasta.
Vaikka sopii kyllä aiheeseen tuo seitsemäskin käsky.
Olen niin kovasti yrittänyt säilyttää pitkän liittomme, mutta saan lupauksen vain "pätkätyöliitosta". Hän on kuulemma mieheni "ainakin toistaiseksi".
Haluaisin löytää oikean miehen, jonka kanssa voi suunnitella yhteistä tulevaisuutta, vaikka ikää onkin jo yli 50.
Kyllä se niin on että ei kannata tehdä hätiköityjä päätöksiä heti suhteen tultua ilmi.Siinä vihassa saattaa tehdä sellaista mitä katuu myöhemmin.Aikaa vie ensiksikin selvitä järkytyksestä.Varsinkin jos pettäminen on tullut esille yllättäen, kuten omalla kohdallani.
Itse ajattelen niin että antaa ajan mennä.Tässä olen myös alkanut miettiä kuukausien myötä sitä mahdollisuutta, että erokin saattaisi tulla vielä joskus. Rakastan miestäni vielä mutta tunnen niin itseni loukatuksi.Ja sitten sekin ettei mieheni enää taida rakastaa meikäläistä.
Kuten joku kirjoitti tässä ketjussa , että ei enää näe inhimillisyyttä miehensä silmissä. En näe minäkään enää rakastavaa katsetta. Katse on tyhjä ja jotenkin kylmä.Tiedän toki kuinka hän katsoi mua kun vielä rakasti.
On niin vaikeaa elää tämän asian kanssa, mutta sitkeydellä vain eteenpäin.
Anteeksi voi antaa mutta unohtaa ei milloinkaan.
Näin se valitettavasti menee.
Sinä jolla tapahtumasta on vasta viikko, anna aikaa käsitellä asioita. Aikaa sekä itselle että sille petturille.Usko pois ettei sillä pettäjälläkään ole helppoa.Se on niin kova pudotus hänellekkin korkealta ja kovaa.Ja maahan pudotessa aina vie aikansa ennenkuin pää selviää. Sitten kun alkaa se miettimisprosessi, asiat alkaa selkiintyä. Sitten näkee mihin suuntaan tilanne lähtee menemään.
Näin koen itse asiat, joku toinen voi olla eri mieltä.
Kirjoittaminen vertaisilleen kärsiville, samoja ajatuksia tunteville auttaa. Ainakin mua on auttanut.Kiitos siitä!
Kiitos lohduttavista sanoistasi.
Pelkään juuri eniten tuota, että sitä rakkautta ei enää löydy. Mitä silloin jatkamaan?
Tähän asti olen pääasiassa lukenut täällä, vastaillut niitä näitä ehkä. tänään tässä tuli ekan kerran 'avauduttua', koska on niin samantapaisia kohtaloita. Paradoksi: ei ole kiva, että kukaan meistä on täällä tätä murehtimassa, mutta kiva kuitenkin että olette.
Olen samanlaisessa tilanteessa, kuin sinä tässä aikaisemmin. Meillä toisen, nyt vuoden kestäneen suhteen paljastumisesta on reilu viikko. Mies ei edelleenkään ole voinut lopettaa toista suhdetta. Ei niin, että olisivat nähneet, mutta soittelevat edelleen. Tuntuu, että olen pelkkä statisti omassa elämässäni. Mies haluaisi nyt katsella muutaman kuukauden, onko meillä toivoa. Hän on soittanut ja hakenut meille terapiaa. Hän ei halua erota. En minäkään. Kaipaan kaikkea entistä, odotan joka päivä, että pääsen töistä kotiin hänen luokseen, että kuulen puhelimisesta hänen äänensä ja uskon, että kyllä tämä tästä. Sitten taas tulee mieleeni, että eihän hän ole lopettanut sitä toista suhdetta. Ei tästä mitään tule. Minä en halua 'katsella muutamaa kuukautta' Tunnen olevani arvioinnissa, jos hymyilen kauniisti, tulee piste lisää, jos murjotan, menee kaksi.
Mieheni puolustukseksi, hän rakastaa perhettään ja on erittäin kiltti mies. Siksi en pysty täysin häntä tyrmäämään, ja eroamaan, kun hänessä on edelleen se kaikki, jota mieheltä haluan. Miten sitten päästin tilanteen tähän, sitä voi ihmetellä. Tätälö tarvitaan, että silmät aukeavat?
Kirjoitukseni lienevät kovin sekavia ja jäsentämättömiä, mutta sellainen on mielenikin.
Meillä tilanne oli toinen, mies jätti heti sen toisen. Tosin en tiedä ovatko he sen jälkeen tavanneet tai soitelleet. Varmaankin, mutta minkäs sille voin.On ollut vaikeaa olla tsekkaamatta miehen puhelinta silloin tällöin.
Uskon että ajatuksesi seilaavat puolelta toiselle, sori vaan mutta sitä kestää ja kestää.Mulla vieläkin vaikka on jo kuukausia mennyt.
Ymmärrän täysin tuon tunteen jossa koet että sun täytyy mielistellä miestä.Se johtuu menettämisen pelosta.Ja siitä että haluat aidosti että miehesi valitsisi sut. Nythän miehellä on hyvät oltavat, voita molemmille puolille leipää.Pahasti sanottu mutta se tilanne ei ole oikein sua kohtaan. Mieti sitä.
Itsekkin pelkäsin alussa näyttää niitä kielteisiä tunteita mutta nekin täytyy pystyä näyttämään. Muuten suhteen jatkaminen ei onnistu.
Yritä jaksaa hyvä ihminen ja mieti jäätkö "odottamaan" miestä.Älä menetä omanarvontuntoasi.Mutta tee ratkaisut oman sydämesi ja järjen äänesi mukaan.Älä anna ulkopuolisten vaikuttaa.
Minäkin olen miettinyt onko paha kun olen kiltti ja hellin pettävää miestäni, joka ei ole vielä jättänyt sitä toista (toivottavasti jättää!!) Yritän olla hyvä, että hän huomaisi ettei minua kannata hylätä. Toivon hänen valitsevan minut.
Jonain päivänä kun oikein itkin ja vollotin, hän suuttui että tuota menoa ainakin menetät hänet.
Nyt miehellä on hyvät oltavat kaksi naista liehittelee ja haluaa hänet.....kai se tuntuu mukavalta ??
Mieheni ei ole vielä lomalla, minä yksikseni pohdin näitä juttuja. Onneksi keksin tämän keskustelupalstan, saa edes jollekin purkaa ajatuksiaan. Kiitos teille kohtalotoverit, jotka luette ja kirjoittelette myös tänne. Tässähän tämä päivä menee, odotellessa että mies tulee töistä.
Olet kriisisi alkumetreillä ja kovin hämmentynyt, ymmärrettävästi. Mitään isoja päätöksiä (erota/jatkaa/antaa anteeksi jne.) ei kannata vielä tehdä. Mutta se mitä sinun tulee tehdä (minun mielestäni) on se, että vaadit miestäsi lopettamaan suhteensa kaikilla tasoillaan. Ei enää yhteydenpitoa tai mitään muutakaan. Siitä älä anna yhtään periksi, sitä ei tarvitse sinun enää sietää. Se että loukkaus vain jatkuu ja jatkuu, ei ole hyväsyttävää.
Tiedän, ettei se sivusuhteen päättäminen niin helppoa ole sille pettäjällekään (ei ollut minunkaan vaimolle helppoa luopua siitä "herkusta"), mutta jos sinä et sitä vaadi niin ei sitten kukaan muukaan. Ja minkäänlainen kriisistä toipuminen tai haavojen paraneminen ei ala ennen sitä sivusuhteen päättymistä. Eli ei kannata olla liian "ymmärtäväinen" tuossa tilanteessa. On aika härskiä, ettei pettänyt älyä kiinni jäätyäänkään lopettaa sitä touhuiluaan.
Ei toisen ehdoilla pidä alkaa elämään kriisissäkään, on mietittävä mitä sinä itse haluat. Toinen on halunsa jo näyttänyt teoillaan.
Mutta jokainen kokee tälläisen kriisin omalla tavallaan, monet kuitenkin hyvin syvästi kuten sinäkin näemmä. Shokkialun jälkeen alat kuitenkin miettiä enemmän tulevaisuutta omilla ehdoillasi, et sen toisen. Mutta siihen menee vielä useampi viikko ellei useampi kuukin.
Tsemppiä, ei se elämä aviokriisiin lopu, vaikka kovin se kirpaiseekin. Mutta muista ettet ole yksin, jos siitä nyt mitään apua sinulle on.
Näköjään kirjoitellaan yhtäaikaa tänne, jokun muunkin kanssa meni päällekkäin jo...
Eilen illalla sanoin miehelleni, että toisen suhteen on loputtava, ennenkuin harkitsen edes tätä tulevaa 'koeaikaa'. Tänään aion vielä antaa printattuna tuon edellisen viestisi, jospa jo menisi perille.
Toivottavasti hän ymmärtää, ettei sivusuhde voi enää jatkua. Tai jos ei, niin sehän on sitten selvä valinta hänen puoleltaan. Ja sille ei sitten voi eikä kannatakaan voida mitään. Kukin kuuntelee sisimpäänsä, ja tekee sen mukaiset ratkaisut.
Kannattaa muistaa se vanha sanonta: "Sydämeen ei mahdu kahta ämmää" .. se oli jo keskikoulun äikänkirjassakin ohjeena. :=) Ei kukaan oikeasti voi olla kahden kanssa, siis oikeasti, samaan aikaan.
Entäpä, jos mies sanoo, ettei tiedä tunteistaan? Jos hän ei ole halukas luopumaan kummastakaan? Tai jos mies ei halua luopua vaimostaan, sillä samalla menettäisi lapsensa ulkomaille, vaikka olisi onnellisempi ilman vaimoaan?
on niin silloin mies on ääliö ja anna sen mennä. Kyllä jossain vaiheessa kun huomaa ettei sen uuden kanssa enää synkaa, katuu tekoaan. Se arki astuu elämään joka suhteessa ennemmin tai myöhemmin. Ihminen on erehtyväinen etsieessään jotain uutta ja muka ihmeellistä. Kuitenkin arki on sitä mitä on ja sitten ne huumat menee äkkiä ohi.
Näin kävi, käskin miehen mennä tekemään pisteen asialle. Joko lopettamaan toisen suhteen tai sitten ei, joka olisi myös valinta. Mutta jokatapauksessa viivyttelemättä tekemään sen valintansa. Hän sitten oli eilen nelisen tuntia pois ja oli kotiin tullessaan kuin maansa myynnyt. Sovimme että asiasta ei enää puhuta. Mitä tästä tulee, kun toinen on sitten niin surkeana. Voiko tässä nyt alkaa yrittää kaivaa meidän välille takaisin sitä rakkautta. Itse olen ihan tunnoton, minusta ei tunnu miltään. Ei miltään.
Hienoa, että asiaan on saatu jotain ratkaisua. Muista kuitenkin se, että myös sinulla on oikeus olla surkeana ja vihainen jne. Älä anna miehen varastaa huomiota, kun hän on surkeana kun on joutunut luopumaan toisesta naisesta. Sinuahan tässä on loukattu ja miehen pitäisi olla ikikiitollinen että annat hänelle mahdollisuuden ja keskittyä sinuun ja sinun tunteisiisi.
Ehkä tuo tunteettomuus johtuu siitä, että asiat ovat vielä isona möykkynä sinun sisälläsi. Jos ette puhu asiasta enää miehesi kanssa, niin puhu ainakin asiasta jonkun kanssa, ystävän, ammattiauttajan jne kanssa, että saat vähitellen pahan olon pois. Itse olen vaikean eron jälkeen opetellut välittämään itsestäni enemmän ja rakentamaan parempaa itsetuntoa. Tein itse sen virheen että välitin enemmän siitä toisesta osapuolesta kuin itsestäni ja annoin kohdella itseäni huonosti. Sen korjaamiseen onkin sitten mennyt aikaa. Ehkä sinulla on samaa vikaa, keskityt enemmän miehesi tuntemuksiin kuin omiisi. Koeta keskittyä enemmän itsesi parantamiseen kuin miehesesi tunteista huolehtimiseen. Kävi miten kävi, sinun on saatava itse kuntoon!
Tämäkin tuli nyt mieleen. Pettämisen tultua ilmi mieheni kysyi, milloin olen häntä viimeksi rakastanut. Minä vastasin, että joka ikinen päivä, joka ikinen päivä odotan hänen näkemistään kotiin tullessani, joka ikinen päivä odotan kuulevani hänen äänensä puhelimessa. Joka ikinen kerta hänen poissaollessaan odotin sitä hetkeä, jolloin hän tulee ktiin. Viikonloppu-aamuisin usein hermostuin, kun hän nukkui pidempään, kun olisin niin vain kaivannut hänen seuraansa. Niin tuntui silloin, ja niin se olikin., mutta nyt kahta viikoa myöhemmin, tuntuu niin tunteettomalta. Kun oikein kuulostelen itseäni, kaipaan kyllä noita asoita, mutta jotenkin melkein toivon, että en kaipaisi.
Puhelen itsekseni, vaan pakko avautua vähän kaikesta.
Tajusin juuri, että viime viikon itkimme yhdessä ja lohdutimme toisiamme. Tällä viikolla on välillemme kasvanut jos vielä mahdollista, niin entistä korkeampi ja paksumpi muuri. En tunne mieheni ääntä sen takaa.
Niin, miehesi varmaan kokee hirveää syyllisyyttä eikä osaa käsitellä asiaa. Hän on nyt hajottanut kahden naisen elämän. Teillä molemmilla on varmasti valtavan pahaolo, mutta se mikä teidät erottaa on se, että sinä et ole tehnyt mitään väärää, miehesi sen sijaan on. Pitäisikö teidän kuitenkin hakea ulkopuolista apua?
Taisit tehdä virheen, kun käskit miehen tekemään pisteen asialle. Toivottavasti olen väärässä. Elämä vaan on sellaista, että jokaisen pitäisi aikanaan päätyä tekemään ratkaisu, ihan itse. Vain siten ratkaisu tuntuu omalta ja sen pystyy pitämään.
Minun mielestäni ainoa oikea ratkaisu on saada pettäminen loppumaan hetipaikalla ja välittömästi. On otettava luulot pois petturilta! Jos alkaa silkkihansikkain käsitellä asiaa ja vain hissunkissun, se petturi huomaa olevansa tilanteen herra ja alkaa sanella ehtojaan, kun näkee ettei toinen reagoi tai reagoi vaisusti.
Jokainenhan tietenkin itse päättää miten suhtautuu, mutta ottakaa huomioon että pettäminen ja siitä käryäminen on ihmiselämän kovimpia paikkoja, loukkaus on perustavaa laatua oleva. Miksi pitäisi hillitä tunteensa ja hyssytellä vain? Vähintä mitä voi tehdä, on järjestää kunnon kohtaus että vastapuolikin ymmärtää miten vakava tilanne on.
Tottakait siinä on riski että toinen lähtee kälppimään välittömästi, mutta so what? Menee jos on mennäkseen, ja vain pelkurit väistelevät vastoinkäymisiä ja ongelmia. On vain valitettavaa, että vastuunkantaja (pettäjä) harvoin kantaa vastuunsa kun käry käy. On helpompi väistellä tai vähätellä.
suhdetta miehellä rinnalla. Sanoisin, että lopetat suhteen tai sitten ulos. Kai se mies pyörittelee teitä miten sattuu ,kun tyydytte siihen. Sano sille miehellesi , että suotko minulle samanlaisen suhteen, oltaisiin molemmat samassa asemassa. Kai minulle kuuluu yhtä lailla vieraan suhteen huuma kuin sinulle vai kuvitteletko olevasi minua parempi ja ansaitsevasi enemmän ?
Voimia sinulle , pelkään ,että olet aika lailla sidoksissa mieheesi, jos et suorastaan roiku hänessä. Sinä olet itsenäinen nainen ja sinua kuuluu kohdella kunnioittavasti ja arvostavasti. Löydät vielä miehen ,joka sekä rakastaa ja kunnioittaa sinua , ei sinun tarvitse tyytyä tuollaiseen keskenkasvuiseen itsekeskeiseen narriin.
Anteekisi ei ollut tarkoitus loukata sinua.
Tuossahan tuo on, vaikka juuri padot aukesivat ja haukuin ja moitin pahemman kerran. Paremmalta tämä silti tuntuu, kuin se tunteettomuus, jota oli alku viikko.
Mutta palaako kunnioitus, palaako se koskaan?
"Ei kukaan oikeasti voi olla kahden kanssa, siis oikeasti, samaan aikaan."
Ja höpsistä. Joillakin on vaan avara sydän, sinne sopii useampikin mies tai nainen yhtäaikaa.
Väkisin ei voi saada aikaan mitään pysyvää. Väkisin puristettu ja vaadittu teko on juuri sitä "valheessa elämistä" -mistä täällä kohistaan ja jota halveksutaan.
Kaikella on aikansa (Raamattua lainatakseni..) ja jokaisella on omansa. On suorastaan kornia vaatia, että toisen rinnakkaissuhteen on loputtava heti, koska se sopii MINULLE. Ja meidän suhteen on toimittava - ja se on eheytettävä juuri sellaiseksi, kun MINULLE sopii, mutta pettänyt osapuoli on siitä kuitenkin vastuussa. Hoh. Kyllä petettykin on vastuussa itsestään, kaikista sanoistaan ja teoistaan pettäneelle. Ne nimittäin ratkaisevat sen, haluaako pettänyt(kään) jäädä suhteeseen. Niissä punnitaan íhmisyys sekä rakkaus. Olen aina hokenut vastavuoroisuutta ja niin myös tässä. Suhteessa, kun ollaan, niin sitä ei voi jatkaa pelkästään petetyn ehdoilla. Jos näin on, suhde on tuhoon tuomittu.
"On suorastaan kornia vaatia..."
Voi yhden kerran...
Olen lähes varma, ettet itse ole kokenut petetyksi tulemista. Jos olisit, et tuollaisia lauseita kirjoittelisi.
Aviokriisin puhjettua ja kumppanin pitkäaikaisen sivusuhteen paljastuttua (jossa pettämisessä on kyse), on se kärsimään joutuvan osapuolen elämä tuhannen pirstaleina ja se tapahtuu erittäin nopeasti. Siinä ne pahimmat epäilykset konkretisoituu kertaheitolla ja koko paskapato laukeaa.
Sinun mielipiteesi on että petetyllä siis pitäisi olla ymmärrystä siihen että kumppani vieläkin jatkaa sivusuhdettaan toiseen. En voi käsittää mitenkään tuota! Miksi ihmeessä pitäisi sitä puukkoa vieläkin kääntää syvässä haavassa? Pettäminen tai pettämättömyys on täysin vapaaehtoista, ei siihen kukaan pakota. Ei myöskään kukaan pakota jatkamaan elämää pettäjän tai petetynkään kanssa. Sen pelin voi viheltää poikki ja usein näin käykin. Sitten on niitä liittoja, ehkä pitkään jatkuneita, joissa ei heti ensimmäiseksi heitetä kirvestä kaivoon. Yritetään puolin ja toisin ehjätä ja korjata tapahtuneita mokia. Miten luulet sen eheytymisen edes alkavan, jos toinen vielä käy huoraamassa, häh?
Ymmärrän kyllä, että pettäjällä on hirveät paineet tekojensa tähden, siis kun ne tulevat esiin ja totuus paljastuu. Mutta usein tilanne on niin (kuten omalla kohdallani kävi) että pettänyt ei kadu itse tekoaan vaan sitä murhetta minkä paljastuminen aiheutti. Olisi varmaan mielellään jatkanut sitä sivusuhdetta (siis huoraamista, kun asioiden oikeilla nimillä tapahtumaa kutsutaan). Ellen olisi viheltänyt peliä poikki, tilanteemme olisi vieläkin lähes kestämätön.
Ei se vaimollanikaan hetkessä katkennut vaikka kuinka tiukasti otin asiaan kantaa, yhteydenpitonsa jatkui kuukausia paljastumisen jälkeen, tosin ei enää "niissä merkeissä" kuulemma, tai mistäpä sen varmasti tietäisin. Valheessa eläminen vain jatkui ja jatkui, se että pitää edes yhteyttä siihen kolmanteen pyörään millään tasolla, on helvetin loukkaavaa. Sen kaiken paskan ja valheen jälkeenkin pitäisi siis vielä ymmärtää tuokin teko. No way, ei tuu kauppoja.
Kehotin useampaan kertaan vaimoa häipymään sen loverboyn luo kun se kerran niin herkku oli, mutta ihmettä kummaa, eipä saanut nainen aikaiseksi vaihtaa kuvioitaan kerralla 'parempaan'. En ymmärrä tuotakaan, miksi sitten jää vanhaan roikkumaan jos toinen on olevinaan parempi. Vai eikö se kokonaisuus olisikaan parempi, ehkä tajusi että elämä ja parisuhde on muutakin kuin pelkkää vaakatasossa olemista. Tiedä häntä, mutta paskakakun minulle syötti ja se ei unohdu ikinä! Jes, olen katkera, myönnän sen, mutta minulla ei ole kovin paljon ymmärtämystä sellaiselle ihmiselle joka parisuhteessa (siis avioliitossa) menee ja huoraa kuukausikaupalla toisen kanssa. Näin se vain on, revi siitä sitten empatiaa...
Jos noin "avarasydämisesti" elää, on sen rinnalla kulkevan kumppaninkin oltava yhtä avarakatseinen. Ja pelisäännöt oltava selvät molemmin puolin. Eihän siinä sitten mitään.
Mutta useinmiten näin ei ole, petturi tekee yksipuolisen päätöksen eli valinnan pettämiseen ryhtyessään. Tietäen mitä siitä saattaa seurata. Poru ja katuminen sitten alkaa kun käry käy, ei enää olekaan niin "avarasydäminen"...
Ymmärrän sen, että ihminen voi rakastua ja rakastaa useampaakin ihmistä elämänsä aikana, se on jopa suotavaa. Mutta niiden rakkauksien pitää olla jatkumo, toisiaan seuraava ketju. Ei niin, että on rinnakkain monta rakkautta, ellei nimenomaan näin ole sovittu kaikkien osapuolten kanssa.
pääset tuosta katkeruudesta, brokeman. Niin kuin tiedätkin, se vie paljon voimia sinulta. Elin itse tuota samaa vaihetta n. vuosi sitten. Silloin mieheni pettämisestä oli kulunut vuosi aikaa ja oma oloni oli edelleen todella rikkinäinen. Olin vihainen ja katkera enkä oikein aina tietänyt kenelle eniten. Vihasin myös itseäni. Oloni oli todella kaamea eikä minulla ollut oikein voimia mihinkään ylimääräiseen. Pikkuhiljaa olen oppinut sen, että mikäli ylipäätään haluan jatkaa elämääni katkeruudesta ja vihasta pitää päästä jotenkin yli. Vieläkään, enkä varmaan koskaan, ymmärrä tai hyväksy miheni tekoa. Anteeksi voin opetella antamaan, ja se onkin tärkeää mikäli haluaa että avioliitto jatkuu. Haluaisin puhua asiasta paljon enemmän mitä mieheni kestää kuunnella. Ystävätkään eivät enää varmaan jaksa kerrata kanssani samoja asioita yhä uudelleen. Niinpä olen kirjoittanut ja saanut näin purettua asioita. Jokin keino täytyy aina keksiä, muuten ne kaikki pahat vain patoutuvat sisälle.
Toivon todella, sinun itsesi takia, että selviät. Voittajana.
Kiitos sanoistasi.
Sitähän minäkin toivon, etten enää esim. vuoden päästä olisi samassa jamassa, edelleen katkerana ja elämän perusasiat epävarmalla pohjalla. Haluaisin että voisin jo antaa anteeksi, jättää asian mielestäni vähän taaemmaksi. Mutta kun tekoja ei voi saada tekemättömiksi, aikaa ei voi peruuttaa. Muutokset suhtautumisessa kaikeen ovat tulleet jäädäkseen, for ever. Mikään ei palaa ennalleen, säröt ja arvet vain jäävät.
Vaimollekin sanoin, että tämä on nyt minun ongelma kun en tästä näytä pääsevän ylitse. En tiedä ymmärtääkö se edes, mitkä ovat sielunmaisemani tämän takia, epäilen ettei. Jotenkin on epäreilua, että hän on jo pitemmän aikaa pystynyt elämään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. En sillä, että hänenkin pitäisi olla tolaltaan, mutta hänen tyylinsä on haudata kaikki epämiellyttävät asiat elämässä melkein eläviltään. Onhan sekin keino pärjätä itsensä kanssa. Minulle se ei vain sovi, siksi olen vieläkin kriisissäni.
Ehkä se siitä tokenee tämä elämä vielä?
se jatkuu!!! Sinä olet muuttunut, vaimosi on muuttunut, koko elämä on muuttunut, mutta se jatkuu. Itse yritän löytää ja oppia tästä jotain uutta ja hyvääkin. Uskon, että sekin tulee vielä.
En koskaan olisi halunnut joutua kokemaan tätä, nyt en enää ole sinisilmäinen enkä "lapsenuskoinen". Sääli tavallaan, jotain on kuollut. Mutta kukaan ei kukaan eikö koskaan enää pysty loukkaamaan minua kuten mieheni teki. Siinä mielessä olen vahvempi. Mutta annan itseni olla välillä myös heikko ja surullinen.
Kaikkea hyvää sinulle!
Niinpä niin. Ymmärrän täysin, ettei kumppanisi kadu tekoaan vaan nimenomaan sitä murhetta, jonka hän sinulle aiheuttaa. Niinhän se yleensä menee. Mutta edelleenkin peräänkuulutan empatiaa; huorittelu, kumppanin leimaaminen on juuri empatian väärästä päästä. Niillä ei liioin liittoa eheytetä, vaan rikotaan edelleen. Samoin on tuon katkeruutesi kanssa: se erottaa teitä ja loitontaa, ellet kykene antamaan anteeksi. Mikä on pointtini: Vain SINÄ pystyt työstämään omia tunteitasi paremmalle mallille. Vain sinä voit miettiä, miksi vaimosi yhteydenpito tuohon loverboyhin on NIIN loukkaavaa. Liittonne eheyttäminen ei voi lähteä käyntiin ilman empatiaa, puolin ja toisin. Jokainen on vastuussa omista tunteistaan - ei kumppani.
Aivan, en varsinaisesti ole kokenut petetyksi tulemista (tietääkseni...) Tosin en osaa omalta kohdaltani sanoa, mitä pettäminen on. Paitsi sen, että jokainen pettää joskus jotenkin.
Mutta mutta. Poikaystäväni kymmenien vuosien takaa kertoi käyvänsä vieraissa, jos niin on käydäkseen (yksinkertaisesti sanottuna). Muusikko, katsos kun oli/on :D... No. Hyväksyinkö asian? En hyväksynyt. Lähdinkö sitten välittömästi kiitämään? En lähtenyt. Miksi jäin suhteeseen hänen kanssaan muutamaksi vuodeksi? Sen takia, että paitsi rakastin häntä, myös sain häneltä kunnon eväät elämää varten(olin teini aloittaessamme suhteen ja reilu kaksikymppinen sen päätyttyä; tosin pidämme edelleen yhteyttä). Hullua, mutta eniten sain häneltä itseluottamusta! Näkemystä elämään. Ehkä hän luovana ihmisenä osasi pukea paremmin ajatuksensa sanoiksi kuin tavalliset matti meikäläiset. Hän ei koskaan syyttänyt mistään, eikä vaatinut minua tekemään asioita hänen tavallaan, hänen mielikseen. Silti hän kuunteli, kysyi mielipidettäni mitä merkillisimpiin asioihin jne. (oikeastaan vieläkin. Kokonaan toinen juttu on, että yksi parhaimmista naispuolisista ystävistäni on tämän miehen ex-vaimo...).
Vaikkei kumppanissa kaikki miellytä, on tärkeää, että hyväksyy toisen juuri sellaisenaan. Minäkin ajattelin, että uskollisena tämä poikakaverini, olisi ollut täydellinen, eikä täydellisiä ihmisiä kuitenkaan ole ;). Usein näitä uskottomuusjuttuja lukiessa tulee sellainen olo, että ihmisillä on epärealistinen suhtauminen elämään. Kaiken täytyisi olla täydellistä ja täydellinen on vain sellaista, josta itse pitää. Sillä mitä kumppani ajattelee, ei ole mitään merkitystä...
Eli parisuhteessa on tärkeämpää ensin kysyä ja kuunnella "miltä sinusta tuntuu?" kuin jäädä esim. kuukausiksi kertomaan, miltä minusta tuntuu. Jos ihan oikeasti kohtaa kumppaninsa - myös ne vaikeimmat asiat - silmästä silmään, niin pystyy ymmärtämään ja antamaan anteeksi. Toki on inhimillistä vajota katkeruuteen, syytellä toista, mutta loppujen lopuksi se on pahinta itselle.
En ole koskaan odottanut täydellistä elämää. Ei sellaista olekaan. Mutta toivoin uskollisuutta ja kumppanuutta, myös että kohdataan elämän vaikeudet yhdessä ja yritetään selvittää ne YHDESSÄ, ei menemällä toisen naisen syliin. Ei ne ongelmat sillä selviä. Ja minä aikankin kysyin usien miltä sinusta tuntuu ja sain aina vastaukseksi "ihan hyvin menee, ei mitään ongelmia", samaan aikaan kävi pettämässä minua. Ongelma olikin siinä, että mies ei oikeasti kertonut miltä hänestä tuntuu. Minä sanoin välillä, että kun minusta tuntuu siltä että kaikki ei ole kunnossa. Mutta vaikea siinä oli suhdetta yksin parantaa, kun toinen ei kertonut missä on vika!
Minä en ymmärrä sitä, jos puoliso ei kadu tekoaan vaan vain murhetta jonka minulle aiheutti. Eikä tässä mitään haukkumista ole ollut kun mies jäi kiinni, minä olen vain yrittänyt ymmärtää miksi tähän ajauduttiin. Petetylle on tärkeää tietää MIKSI.
Ja niin, sinä et tiedä miltä tuntuu kun oma rakas onkin yht`äkkiä vieras...
toivottavasti lyhyt, nyt alkaa olla kiire muualle...
Niin. Tuo uskottomuus kun ei läheskään aina johdu parisuhteesta. Parisuhde voi olla hyvä, jopa erittäin hyvä, mutta mieli johtaa silti vieraisiin. Parisuhteessa ei siis voi ratkoa ongelmia, joita ei ole olemassa! Ne mahdolliset "ongelmat" ovat uskottoman pään sisällä (ylä- tai alapäässä ;)), mutta edes hän ei KOE niitä ongelmiksi. Mitä ongelmaa siinä sinänsä onkaan, jos on suhde kahteen hyvään naiseen (tai mieheen)?? Ei mitään, kaikki kunnossa. Paitsi sitten, kun kumppani saa tietää, siinä se ainoa vika... Silloin alkaa tuntua pahalta, koska kumppani kärsii. Mutta edellenkään ei tietysti kadu tekoaan, vaan sitä, että kumppani kärsii (kun sai tietää). Kuinka paljon onkaan niitä onnellisia kumppaneita, jotka eivät koskaan saa tietää, kun uskoton lopetti suhteen tarpeeksi ajoissa??
Parahin Derya.
Sivusta seuranneena tätä keskustelua lausun muutaman näkemykseni, jos sallit.
Ensinnäkin, arvio sinusta: olet melko nuori ehkä alle 30-v, vähän aikaa tai ei ollenkaan oikeassa (lue vakavammassa) parisuhteessa elänyt nainen, lapseton. Kokemukset elämästä ja ns. isoista asioista elämässä rajoittuvat nuoruudenajan kokemuksiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen maailman kanssa jossa pitkään parisuhteessa eläneet aikuiset elävät. Sinulla on jonkinlainen hypoteettinen ideologia elämästä ja ihmissuhteista, ehkä vapaamuotoinen sellainen. Jostain kumman syystä (jota en vielä tiedä, ehkä sattumalta) olet eksynyt tälle palstalle, näiden onnettomien ja elämänsä suurimman kriisin kourissa elävien kansalaisten joukkoon. Heidän joiden koko elämä on murusina siinä edessään kun huomaavat että ovat panostaneet ns. väärään hevoseen.
Ja sitten, puhut empatiasta ja ymmärtämyksestä ihmisille jotka ovat totaalisen hukassa, lähes auttamattomassa jamassa omien tunteidensa kanssa, koko elämänsä palasina toisen tekojen tähden. Jotenkin näen, että sinulta se empaattisuus ja toisen asemaan asettumisen ymmärtäminen puuttuu täysin kun on kyse pettämisestä ja puolison kuukausia tai jopa vuosia kestäneestä sivusuhteesta. Ainoa selitys, ettet ymmärrä mistä on kyse, on se, ettet todellakaan itse ole joutunut vastaavaan tilanteeseen. Joku teiniajan kokemus jostain kapisesta muusikosta voitaneen jättää omaan arvoonsa, sillä ei ole mitään tekemistä oikean pitkän suhteen kuten avioliiton kanssa.
Tule sitten kertomaan filosofiaasi kun olet ensin vääntänyt pari kolme tenavaa, raatanut perheesi eteen kaiken mitä vain voi kuvitella, luottanut toiseen kuin vuoreen, uhrautunut yhteisen hyvän (eli perheen) eteen, rakastanut ja ollut kaikinpuolin kelvollinen ihminen ja kaiken päälle saat tiedon että puolisollasi on ollut toinen...
Sitä ennen, pysyisit poissa täältä "suurine" elämänviisauksinesi. Joku on sanonut, että murkkuikä loppuu vasta ihmisen täytettyä 30-v, joillakin se jatkuu vielä siitäkin. Mielestäni olet vielä murkku, ei millään pahalla kuitenkaan. Mutta elämästä sinä ei vielä paljoa ymmärrä.
muunkin kuin minun puolestani! Kiitos. Oli jo aika, että joku sanoo tuolle Deryalle pari sanaa totuutta.
Ihan mönkään meni arviosi ja luonneanalyysisi. Minkä takia väheksyt suhdettani "Joku teiniajan kokemus jostain kapisesta muusikosta voitaneen jättää omaan arvoonsa"? Miten niin teiniajan? Seurustelin hänen kanssaan 7 vuotta JA olemme sen jälkeenkin pitäneet yhteyttä säännöllisesti -yli 20 vuotta! Ja yli 20 vuotta olen ollut myös mieheni kanssa yhdessä, meillä on neljä lasta. Tiedän kuule tasan tarkkaan, mitä arkielämän pyörittäminen on, vaikka kuinka v**uilisit "murkkuiästäni". Menee kyllä niin ohi tuo kirjoituksesi, että miltei alkaa naurattaa. Luuletko todella, että painotan empatiaa sen takia, että haluaisin sillä kiusata muita, joiden "elämä on palasina"??? Huhhuh. Painotan empatiaa ja vuorovaikutusta siksi, että vain niiden avulla voi saada elämänsä järjestykseen. Vai eivätkö kaikki ihmiset haluakaan saada elämäänsä järjestykseen? Haluavatko vain ruikuttaa ja valittaa? Mitä ihmettä auttaisi, jos kehottaisin kaikkia petettyjä rassukoita rypemään itsesäälissä tai/ja manaamaan kumppaninsa alimpaan helvettiin ja eroamaan samantien?
Pitikin vielä kirjoittaa, että kirjoituksellasi oli väärä otsikko, "Elämä ja ymmärtämättömyys" sopisi paremmin... Koska herjaat minua juuri siksi, että ymmärrän elämää paremmin kuin sinä. Ellet sinä ymmärrä omaa elämääsi, niin syy ei ole se, että minä ymmärrän omaani.
mutta et kyllä yhtään näiden petettyjen elämää. Älä tule tänne palstalle, jos sinulla ei ole mitään muuta sanottavaa. Miksi muuten kirjoittelet tänne?
No nyt näen mikä on taustasi. Sinähän olet joku ammattiempaattinen, siis viran puolesta "ymmärtävä" ja kaiken puheillaan parantava taho.
Voin sanoa sinulle, olet ammattisi uhri ja luulet ymmärtäväsi ns. elämän syvimpiä asioita. Olet vain saanut sen "ymmärryksen" muiden välityksellä, et henkilökohtaisesti. Ja sen takia olet täällä aivan väärässä osastossa "auttamassa". Pysyisit vain siellä 8-16 osastolla eli virka-aikana auttamassa etkä täällä. Siitä ei ole mitään hyötyä, että asetut poikkiteloin tässäkin ketjussa keskusteluja käyvien ja syvässä kriisissään elävien kanssa. Believe me.
Siinä olet kyllä oikeilla jäljillä, että ihmisen pitää saada asiat kuntoon. Mutta ei se tapahdu sormia napsauttamalla tai millään hokkuspokkustempulla. Aivan kuin yrittäisit laittaa laastarin siihen kohtaan ihmisen sielua jossa se syvä näkymätön haava on, ja lisäksi vielä kehottaa ottamaan aspiriinia jos oikein pahalta tuntuu.
Ei se kuule niin mene. Elämänsä kenties pahimmasta kokemuksesta selviäminen vie vuosia, joillakin jopa koko loppuelämän. On vain annettava ajan parantaa, pikkuhiljaa. Ei voi millään mahdilla (ei sinun eikä minun) parantaa näin pahaa juttua kuin aviorikos hetkessä tai edes kahdessa.
Parasta apua ja perspektiiviä asioihin on mielestäni saatavilla täältä, saman kohtalon kokeneiden parista, ei henkilöltä tai taholta joka viran puolesta yrittää parantaa kaiken heti. Ei silti, onhan ammattiavullakin roolinsa monelle kriisin kanssa kamppailevalle, mutta tällä palstalla sille ei ole juurikaan sijaa, ei ainakaan tuolla tyylillä ja ajatuksilla jota sinä tänne tyrkytät.
Olenko missään sanonut, että kaikki tapahtuu sormia napsauttamalla? Esittämäni ajatukset taisivat olla liian uhkaavia petetyille. Kai se on uskottava: Tavalliset maijat ja matit eivät vain halua ymmärtää pettäneitä, koska ovat
petettyjä. Samalla he tosin menettävät mahdollisuuden selvitä asiasta nopeammin kuin esim. kymmenessä vuodessa. Unohtamalla objektiivisuuden ja jäämällä rämpimään subjektiivisuuden suohon voi tosiaan haaskata asiaan vaikka loppuelämänsä... Tosi fiksua, vai?
Minä en asettunut poikkiteloin, vaan juuri pettäjät ja petetyt täällä ovat toisiaan vastaan. Miten onnistuu parisuhde, jossa on ko. vastakkainasettelu? Miksi omaa (pettänyttä)
kumppaniaan ei saisi ymmärtää? Liian suuri uhka omalle minälle?
Joka on petetty eikä nyt juuri ymmärrä yli-ihminen Deryan kiihkoa. Jos ihan oikeasti jättäisit tämän palstan rauhaan?
pahemmin kuin koskaan on tosi vaikeaa ainakaan aluksi ja ensimmäiseksi alkaa ymmärtämään sitä joka sinua loukkasi. Viha on ihan luonnollinen reaktio siinä vaiheessa, ja sitäpaiti sallittua, mielestäni. Vie todella paljon aikaa ja toisilta se ei onnistu koskaan, että voi antaa anteeksi.
Ja kuka sanoo, että pettämistä tai pettäjää ylipäätään pitäisi ymmärtää, häh?
Oikeasti sitä ei petetty ymmärrä eikä välttämättä haluakaan aivan heti ymmärtää. Koska se ei yksinkertaisesti ole ymmärrettävissä oleva asia. Se on järjenvastaista ja julmaa, pahinta lajia henkistä väkivaltaa mitä toiselle voi saattaa aikaiseksi. Sen hetiymmärtäminen on mielestäni sama kuin että hyväksyisi sen asian, aivan kuin se asia jotenkin helpottuisi sillä "väkisin" ymmärtämisellä.
Se ymmärrys tulee sitten joskus vuosien päästä jos silloinkaan, monelle se ei tule koskaan. Mutta tämän asian ymmärtäminen on sinulle D aivan ylivoimainen asia. Ja miksikö, no siksi ETTET OLE KOSKAAN ITSE OLLUT SIINÄ TILANTEESSA jossa perusteellisesti petetyt ovat. That´s so simple, ja nyt good bye.
sinusta Itkupilli! Ja hyvä, että olet löytänyt tukea ja apua.
Puhuin tämän toisen naisen kanssa, hän sanoi, että hänellä ei ole mitään anteeksi pyydettävää (en kyllä edes odottanut moista)ja jos se ei olisi ollut hän niin joku toinen sitten. Kysyin, miksi hän aina vain soittelee, käski ottaa selvää, että kuka soittaa ja kukahan se tuli kenenkin väliin ja vielä selvitelkää asiat keskenänne, mitä niitä vanhoista asioista (8 kk).Minä siis tulin heidän väliinsä!! Voi voi.
En tiedä, mies sanoo, ettei ole soittanut tai tavannut tätä leskeä.
Se on vain niin, että rakastan aina vain tätä miestä.
Reilu viikko sitten sunnuntaiaamuna minulle selvisi,että mieheni on pettänyt minua yhdeksän kuukautta.
Pari päivää kului ja hän ilmoitti tälle toiselle , että suhde on ohi,Mutta silti sattuu.
Mieheni sanoo, että hän haluaa jatkaa minun kanssani.Mutta silti minuun sattuu, niin että vatsaa vääntää.
Pahinta on, että vaikka kuinka koskee,niin minä kaivan vain lisää ja joka päivä löydän lisää.Tieto lisää tuskaa sanotaan ja kuinka totta se on.Miten minä katkaise kierteen ja pitääkö minun? Miksi minun pitäisi yrittää ja jaksaa?
anna niiden tulla ja käy ne läpi. Se on raskasta, tiedän sen, mutta jos et sitä tee, ne tekevät sinulle vielä pahempaa.
Minäkin kaivoin kaiken mahdollisen esille kakkosesta ja mieheni ja hänen suhteestaan. Jotenkin oli vain pakko, vaikka se satuttikin. Mutta jos en olisi sitä tehnyt mielikuvitukseni olisi varmasti keksinyt vielä kamalampia "totuuksia".
Elät kriisivaihetta, siinä ei paljon lohduttelut auta. Mutta muista, että meitä on monia ja suurin osa meistä on kuitenkin pysytnyt jatkamaan elämäänsä, tavalla tai toisella. Puhu, puhu ja puhu. Ja kirjoittele vaikka tänne, jos koet että saat tästä apua. Aika tekee pikkuhiljaa tehtävänsä, mutta se ei tapahdu hetkessä, äläkä odota ihmeitä. Niitäkin tietenkin tapahtuu, mutta... Anna itsellesi aikaa ja ole armollinen itsellesi. Sinulla on oikeus tunteisiisi, äläkä vähättele itseäsi.
Voimia sinulle!
Olen pahoillani puolestasi. Reilu viikko sitten sunnuntai-iltana sain tietää oman mieheni vuoden kestäneestä suhteesta. Eilen vsta hän kävi sen lopettamassa, ja todella kävi, lohduttivat toisiaan, on ymmärrykseni :(
Mies oli kotiin tullessaan kovin surkeana. Minä taas en tunne mitään, joka huolestuttaa minua suuresti. Onko joku todella nyt kuollut, oliko se jo ennen tätä suhteen paljastumista, vai olenko edelleen shokissa? Suhteesta tiedän mitä tarvitsee, tiedän paljon, eikä minulla ole siihen mitään sanomista, koska tunnen olevani osittain vastuussa, että niin kävi. Joku voi sanoa, että en saisi syyllistää itseäni. Enkä syyllistä, vaan hyväksyn tosiseikat, mitä sitä itkemäänn, kun maito on kaatunut... Mutta mikä huolestuttaa on tämä tunteettomuus. Ja mieheni, toipuuko hän. Tuleeko meistä enää koskaan oikea pari, vai kalvaako tämä aina välissämme, näyttelemmekö tekoreippaita kunnes joku päivä räjähtää.
Minä olin jääkylmä ja kyyneleetön, kun pettämisen viimein sain selville.Vieläkään- kuukausien päästä en pysty itkemään.
Eilen se toinen soitti minulle.
Kertoi asioita jotka jotenkin heti tiesin valheiksi ja kertoi kuinka paha minun miehelläni on olla minun kanssani.
Valheista eilen keskustelimme ja oli jotenkin hyvä olla,oli yhteinen vihollinen.
Tänään on taas huono päivä.Olemme puhuneet illan ja kokoajan paljastuu enenmmän sellaisia asioita kahden vuodenkin takaa ja kauempaakin mitkä mieheni on pitänyt sisällään,ollut vain jotenkin katkera ja väsynyt.Ei ole osannut kertoa minulle tai on pelännyt tuomiotani.Minä olen luullut ,että kaikki on hyvin ja jo vuosia rakastani on väsyttänyt ja kyllästyttänyt koko oleminen.
Nyt kun mietin sitä eilistä keskustelua sen toisen kanssa niin kaikkein katkerin olen siitä,että mieheni on hänelle uskaltanut ja halunnut kertoa ongelmistaan.
Sama huoli minullakin ja potuttaa,kun kokoajan sanotaan(sekä mies että muut),että minun pitää jaksaa ja kyllähän minä kestän,kun minä olen se vahvempi
Nytkin kun illan keskustelimme ja mieheni kertoi kuinka eri asiat ovat häntä väsyttäneet,niin olin ja olen huolissani hänen jaksamisestaan.
Haluaisin edelleen raivota ja kertoa uudelleen ja uudelleen kuinka minuun sattuu,mutta en voi,koska tuntuu,että se heikompi meistä(pettäjä) hajoaa.
edes vaimollesi ollut..sai suhteen, piristystä arkeen, huomiota, hellyyttä ja rakkautta suhteesta ja sen loputtua/jäätyään kiinni anteeksi sinulta. Eli loppujen lopuksi hän selvisi voittajana ja voi jo hyvillä mielin jatkaa elämäänsä kanssasi. Ei osaa olla pahoillaan enää kun nyt kaikki kuitenkin loppujen lopuksi aika hyvin. Vaikka toki pahalta tuntuu katsoa ja nähdä sinun kärsivän, mutta aikaa myöten sekin varmasti helpottaa ja pääsen asian yli. Itse en voi luvata tulevaisuuden suhteen mitään varmaa, ehkä sama toistuu tai on toistumatta..voitko silloin vielä antaa anteeksi ? kai voit kun nytkin annoit.
Eilen se olin minä.Itkin koko yön ,kun mieheni oli illalla kertonut mikä kaikki on mennyt pieleen matkan varrella(18v).Tänään ,kun keskustelu jatkui nousin vastarintaan.Mitä minä olen matkanvarrella kokenut vääryydeksi ja huomion puutteeksi.Mutta ei tämä näin voi jatkua,jos yritetään yhdessä,jonkun pitäisi kuunnella ja meistä se ei taida olla kumpikaan.
...sama on suru mulla! Mies puhunut kaikkea "toiselle"!
kiva kuulla sinusta ja kaikista muista tutuista!
Olen itse ollut romuna viime päivät/viikot, en ole tätäkään ketjua vielä kokonaan lukenut. Itku tuli vihdoin. Ensin haukoin kuin kala kuivalla maalla, sittemmin on tullut jo pitkiä rauhallisia kyynelvirtoja.
Tunteet sahaavat edelleen vuoristorataa. Parina päivänä mieli on ollut ihan rikki, yksittäiset sanat vilistävät villisti edestakasinin. Vuoroin olen ollut pohjattoman surullinen, ajoittain vihainen.
Kommentoin tuonne ketjun ajatuksiin jotain järkevääkin ;-) kunhan saan taas vähän pakkaa kasaan.
Tästä olikin kehkeytynyt mielenkiintoinen keskustelu. Deryan jätän omaan arvoonsa, en edes alennu hänelle kommentoimaan. Mutta te muut ymmärtäväiset kohtalontoverit, teille on asiaa.
Ensiksi OnkoMinua; hienoa että sait ukkosi viimeinkin tekemään päätöksen.Kirjoitit että olet ihmeissäsi kun nyt et tunnekkaan mitään. Se johtuu siitä että et vielä shokiltasi pysty käsittelemään asiaa. Niin koin itsekkin että josssain vaiheessa olin kuin "Zombie". Kävelin vain ympäriinsä ja en pystynyt syömään, en nukkumaan, en mitään tekemään.
Nyt tilanteesi vaatii kärsivällisyyttä ja sitä että ajan täytyy antaa kulua.Nyt en puhu viikoista vaan kuukausista. Toivottavasti ei kuitenkaan vuosista.
Jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Ei voi verrata niin että miksi nyt en koekkaan tuota asiaa samoin. Kerron vain miten itse olen kokenut tämän kriisin.
Tiedättehän sen kappaleen;
"Ensin pelästyin olin suunniltain
mä luulin etten elää voi jos et käy rinnallain..."
"I will survive"
Sitä olen tässä lauleskellut kun oikein alkaa v..maan. Mutta en aio heittää miestä ulos kylmään talvipakkaseen. Tosin ei tiedä vaikka sitten kun ne pakkaset tulee, ajattelen asiasta juuri niin.
Se että tunteet ailahtelee, kuului munkin ensi vaiheisiin ja kuuluu vieläkin. Mutta nyt pystyn hallitsemaan tunteita paremmin.Alussa ne tunteet muuttui melkein samalla sekunnilla. Nyt menee niin että ne ailahtelee päivittäin. Toinen päivä on parempi ja olen uskoa täynnä. Uskon tulevaisuuteen petturimieheni rinnalla.
Toisena päivänä epäusko valtaa ajatukset.Epäilen sitä että pystymmekö jatkamaan avioliittoa ja pystynkö luottamaan.Ja sellaisena päivänä ajattelen miehestä että onpa se kyllä aika tyhmä ja tunteeton paska.
Joku kirjoitti sitä että sinisilmäisyys on karissut. Todellakin koen sen samoin, en enää usko petturipuolisoni hyvyyteen ja en enää palvo häntä niin paljon kuin ennen. Toisaalta se on hyvä ja auttaa mua selviämään tästä.
Rakkautta puolisoon myöskin epäilee, se on ymmärrettävää. Se rakkaus on muuttunut ja aika näyttää millaiseksi se vielä muuttuu.
On hienoa lukea kokemuksia heiltä jotka ovat saaneet liiton onnistumaan pettämisen jälkeen.Se vaatii kovaa työtä molemmilta osapuolilta.
Meilläkin se meni niin että ensimmäinen viikko itkettiin, sitten mies muuttui kylmäksi ja tunteettomaksi. Koin sen niin että hän kaipasi sitä toísta. Ja tavallaan "syytti" mua siitä että joutui luopumaan siitä hulivilielämästä.
Oli kai se hienoa kun huijasivat mua kuukausitolkulla. On se ollut vaarallista ja jännittävää aikaa. Sitten kun se loppuu, niin kai se tuntuu tyhjältä kun ei voikkaan enää lähteä rakastajan luo seksiä hakemaan.
Alkaa se arki ja se sama joka on jatkunut vuosia.
Mutta sen olen päättänyt että helpolla en luovuta, kuitenkin se rakkaus siellä vielä on jossain syvällä sisimmässä.
Älkää tekään luovuttako kohtalotoverit!
Haluan heittää mieheni pellolle,tuntuu, että hän ei yritä tämän suhteen puolesta.Jos yrittäisi edes mikro-osan siitä, kuinka näki vaivaa järjestääkseen aikaa sille toiselle, ehkä sitten huomaisin hänen haluavan jatkaa.
9kk pettämistä ja valheita, omien menojen järjestämistä koko perheen kustannuksella, sillä menihän siihen toiseen sekä aikaa, että rahaa.
Lapsille sanoi ettei tänä kesänä pystytä mitään reissuja tekemään, kun on niin paljon töitä.Nyt kuitenkin tiedän, että vähintään kaksi päivää viikosta huom.koko päivää(näiden lisäksi pikaiset kahvilla käynnit) on ollut sen toisen luona,rentoutumassa,omassa rauhassa, kun kotona on niin raskasta.
Tiedän etten voi ikinä antaa anteeksi,koska se on jotenkin niin lähellä hyväksymistä.Pystynkö elämään petturin kanssa, ajan kuluessa ja pahimman tuskan häipyessä? En tosiaankaan tiedä!
luovuttaa! Kirjoitat, että anteeksianto on niin lähellä hyväksymistä, en käsitä miten niin olisi. Minusta tuntuu, että anteeksianto auttaa minua, ikäänkuin helpottaa. Sen kyllä myönnän, että rakkaus ja viha tulevat toisiaan vastaan, välinpitämättömyys on pahinta.
Siis anna ajan vielä kulua.
Epäilitkö miehesi rakkautta vai omaasi?
Oliko suhde vain seksiä vai jotain muuta paljon enemmän?
Minä tiedän,että mieheni rakastaa, on rakastunut siihen toiseen.Haluaa kuitenkin nyt tehdä oikein ja jatkaa tätä meidän yhdessäoloa.Eikä oikeastaan muuta mahdollisuuttakaan ole kuin jatkaa,kun on yhteinen yritys ja velat.
Sanoo,että pitää minusta, mutta riittääkö se kummallekaan.Jossain luki,että se toinen ja suhde siihen on huumaava kuin rakastuminen,joka kuolisi omia aikojaan arjen koittaessa.Mutta entä kun se arki jää sen toisen kanssa kokematta ja ainostaan hyvät,mukavat muistot mieleen.Tappavatko ne muistot sen avioliiton,kun petturi miettii mitä olisi voinut olla??
Kiitos Itkupilli tästä kommentistasi, se on kuin minun kirjoittamani. Tämä vuoristorata jatkuu. Viikko meni toiveikkaissa merkeissä, sitten taas rytistiin alas, ties minkä vuoksi, epämääräisen ilmeen, väärän äänensävyn, väärän siihen nähden mitä odotti. Aikaa, aikaa, aikaa. On kai meillä sitä. Toivo, epäusko, kaiken tympiminen, miksi ei sitten itsekin, kaikki tunteet menevät sikin sokin päivästä toiseen.
Luen uudestaan viestiäsi, ja on kuin minun ajatuksian, nyt on vaihe, että tunnen miehen ajattelevan, että HÄNEN sydämensä nyt tässä on särkynyt, että minä joudun odottelemaan vuoroani, että hän saa nuoltua omat haavansa. Samoin tuo, että täällä minä autoin parhaani mukaan järjestelemään, lasten hoitoa tai jäin itse suosiolla kotiin, että mieheni pääse 'asioilleen', että ottaa päähän tämä sinisilmäisyys.
Täytyypä hankkia jostain tuo I will survive ja alkaa hoilottaa sitä kotona :)
Minun mieheni on aivan taatusti ollut rakastunut täysillä, ja lienee vieläkin. Minusta pitää, vieressäni on hyvä olla, kotona on hyvä olla. Mutta. Mutta mitä? Tässä nyt sitten parannellaan miehen särkynyttä sydäntä ja eletään hänen ehdoillaan. En minä odotakaan sitä tulista rakkautta, ei sitä nyt lähes 20 vuoden kuluttua niin voi olla, rakkaus muuttuu. On lapset ja lainat. Sitten tulee joku kymmenen vuotta nuorempi ymmärtämään miehen murheita, kun on niin rankkaa ja tylsää kotona. Mitä minä mahdan? Ei heillä ole ollut kuin juhlaa koko tämä vuosi, sitten on jaksanut kurjan arjen. Että suututtaa taas... Olen tässä tunteiden vuoristaradassa näköjään vauhtikohdassa jälleen, hmh.
ja lohdutusta sulle!
Mikähän siinä onkin että tämä pettäjä sitten heittäytyy marttyyriksi ja hän nyt on tässä se joka joutui luopumaan kaikesta. Hyvä ihme sentäään, itse olen joutunut luopumaan siitä mikä oli ennen mun ELÄMÄ. Nyt on vain pelko ja epävarmuus tulevasta.Turvallisuus on viety. Ja usko, toivo, rakkaus.
Tosin täytyy nyt hieman ajatella niinkin että välillä on toivoakin.
Eli se vuoristorata vain jatkuu ja kuulemma kauan.
Kun on vain petturit nähneet sen huuman ja varastetut hetket, ei arkea ja sitä oikeaa elämää.Siksi heillä on vain ne ihanat hetket mielessä ja kuvittelevat sen olleen sitä oikeata rakkautta. Eli ovat mielestäni keskenkasvuisia vastuuntunnottomia ihmisiä. Ja vähän tyhmiä.
Mutta eikös se ole sitten sitä oikeaa rakkautta kun petturi jääkin puolisonsa luo?
Vai onko se sitä ettei uskalletakkaan lähteä liitosta?
Vai jättääkö petturi petetyn tehtäväksi päättää jatketaanko tässä, kun petetty alkaa tuntea ettei olekkaan enää se tärkein ihminen toiselle?
Julmia ihmisiä nuo petturit, eikö?
Raskasta on elämä, kyllä vaan. Odotan jotenkin sitä parisuhdeterapeutille pääsyä, tuntuu että sitten vasta päästään puheyhteyteen. Vaikka sopvittiin, että ei nyt enää puhuta siitä suhteesta, mutta meidän suhteestamme kuitenkin, niin ei sitä puhetta mielestäni ole. Tässä ollaan molemmat varpaillaan ja mittaillaan toisiamme, minä tunnen olevani vertailussa siihen toiseen nähden ja yritän sitten olla edustavimmillani. Ja sitä puhetta, sitä minä kaipaan.
Kiitos lohdutuksesta ja sitä samaa sinulle! Me olemme arvokkaita ja tärkeitä, ei meitä saa kohdella miten vain!
Ja tässä kun pohdin, niin viime aikoina on ollut mielessä, kun katselen ympärilleni, että maailma on todella täynnä kiinnostavia ihmisiä, että itse sinne vain juttelemaan... Mutta, minä kun olen sitoutunut, olen luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä, en minä siitä luovu vain siksi, että maailmassa on vaikka ketä, minullekin. Naimisiinkin mentiin vasta monen vuoden seurustelun jälkeen, ei tässä ole mitään hätiköitysä tehty edes aikanaan. Jos ei tällaista sitoutumista parisuhteeseen ole, niin ei siitä mitään tulisi. Miksi ei se hemmetin mies edes puhu minulle? Aikaa, aikaa sanoo (myös) hän, mutta ei se aika mitään auta, jos ei puhuta, syyt ja seuraukset.
vaaditaan. Miksi? Siksi ettei pettäjä itsekkään tiedä mitä haluaa. Siksi sitä aikaa kai halutaan-eikö? Olen petetty itse ja näin sen ajattelen. Eli pettäjä vaan jatkaa itsekästä tyyliään. Mitäs tuosta toisesta kun ite saa lisää aikaa miettiä ja kenties vielä mennä kokeilemaan maistuuko vieras. Pakkoko tähän on tyytyä???!!!
Mutta kun rakastaa toista. Elämä on perseestä.
vuoristorata jatkuu itsekullakin.Jotenkin tuntuu, että alkushokin jälkeen nyt taas se toinen on tosissaan meidän välissämme.Sitä ihmettelen, kun ei ole tietääkseni, tämä toinen yrittänyt pitää yhteyttä mieheeni. Silloin kun soitti minulle reilu viikko sitten sanoin että sen kun viet, mutta ei mitään??Eikö kelpaa vapaa mies? Jos oikein luvan kanssa saisivat viettää yhteistä aikaa.
Ajattelin tätä siksi,että saisivat kokea arjen, eikä niitä haaveita siitä suuresta menetetystä onnesta jäisi.
Olettaisin ettei jäisi?!
18-vuotishääpäivä ensi sunnuntaina meillä,eikä se arki taida olla enää niin ihanaa, kuin silloin joskus.Oma hurmokseni,se ihana kutina, jota tuntee omaa rakasta kohtaan taisi haihtua kyllä vasta tämän iskun saatuaan.
valitettavasti on hävinnyt tai ainakin pienentynyt. Ei hän sitten ollutkaan se ihana rakastava puoliso vaan julma tunteeton itsekeskeinen petturi. Se koskee....