mun elämä...

yritän tässä nyt sit tiivistellä..ensimmäisenä elinvuotenani äitini ja isäni erosivat sillä erotuksella että isäni kiristi äitiäni roikottamalla minua parvekkeelta että tiputtaa mut jos äitini jättää..äiti sanoi että tiputa vaan.ei tiputtanut,ilmeisestikkään=D niin äiti otti mut ja sit vanhempani erosivat.kului muutama vuosi,äitini sekosi huumeisiin,koviin sellaisiin.(meillä on läheinen suku,asuttiin isovanhempia myöten kaikki samalla tontilla) enivei kun mun äitini kaman käyttö selvisi,olin jo 6 v..joka huipentui siihen että äitini yritti kamapäissään tappaa mun isomummin(siinä onnistumatta) ja poltti meidän omakotitalon huonekaluja pihalla ymym.sitten se karkasi,myöhemmin se saatii kiinni ja saatii laitettuu vierotuksee suljetulle..mun äiti muistot alkaa sieltä,kun siel kävin sitä kattoo.
(mainittakoon että mutsil ois ollu tosi loistava tulevaisuus työn ja ym.puolesta)mä olin tän ajan isovanhempieni huostassa.sitten kun mutsi pääsi pois se oli aivan kuihtunut ja eli melkei omaa "maailmaansa" jonkin aikaa..mut sit se alko tervehtyy pikkuhiljaa,samalla ku meidän isovaari sitte sai paritsydänkohtaukset ja syövän jne.josta seki selvis myöhemmin.ni sit mutsi alko seurustelee sen lapsuudenkaverin kanssa joka oli kans pyöriny niis kamapiireis ym ym.no kummatkaa ei huumeita sit enää käyttäny mut sit tuli ystävämme alkoholi.mä asuin isovanhempien luona 9vuotiaaks asti ja sit jouduin muuttaa mutsin ja sen uuden kundin luokse..mist sitte alko mun henkilökohtanen helwetti..ne dogas jokapäivä..ja eikä siinäkään mitään mut se meni sit aika väkivaltaseks touhuks tän mun "isäpuolen"puolelta,mutsi otti jokatoinen päivä huolel turpaansa..(ja samal tää kusipää kävi duunis,teki pimeit hommii)ja dogas ne rahat ja samal mun isovanhemmat kiikuttaa ruokaa ja rahaa meille kun mä asuin siel et kaikki sais syötävää..mä sitte sain aina syödä viimeseks jos safkaa jäi jäljelle..joskus en ollenkaan.sit mä kasvoin teini ikään ja kyllästyin kattoo ku mutsi sai turpaansa,aloin puuttuu niiden riitoihin,josta sitte sain minäki tietty nyrkeist ym.osani..pahimmalt sillo tuntu se et aina kun se kusipää pieksi eka mun mutsin sit se lopetti ku mä sanoin sille jotain ni sit joko se kävi muhun käsiks tai sitte muuten vaa oli helwetinmoiset riidat pystyssä ni loppujenlopuks aina äitinikin kääntyi mua vastaan ja sanoi sen kusipään olleen oikeassa kaikessa ja puolusteli sitä aina millo mistäkin.enivei sit mä otin aika paljo hatkoja himasta,omas teini-iässä pyöri kaikki huumeet ja rikokset oli kaiken asteisia..mutta onneksi en sortunut itse vahvoihin(varmaanki sen takia ku näin mitä mutsille kävi) pari kaverii kuoli sillo huumeisiin..ja touhu oli silloin aika riskiä..mutta mulla oli sillo aina jotenki oma järki matkassa.no kumminki sitten olin 15 kun tapasin ensirakkauteni joka oli ihaninta mitä mulle sillo oli tapahtunut...tulin 16 raskaaksi,en uskaltanut pitää kun asuin viel himas.."isäpuoli" olis viim pitäny huolen jurripäissää ja varmaa potkinu sen ulos musta.sitten yks joulu mun äiti sai aivoverenvuodon..ennustus oli et 1/3 saattaa selvitä,mutta tuskin ilman halvauksia.mutsi oli sit sairaalas ja jouduin asuu kaksin tän mun isäpuolen kans...se piti huolen et en saanu mennä ees kattoo mutsii sairaalaan,senkään jälkee kun se oli leikattu..ja sit otinki hatkat himasta taas ja kerran salaa pääsin kattoo mutsii..sit alko näyttää sen kunto valosammalta,se pääsi himaan ja selvisi siitä täysin ilman halvauksia.sitte oli menny varmaa 1 vko ku se oli ollu kotona ni tää mun isäpuoli sitte tuli kotiin baarista ku mutsi nukku..äitini heräsi siihen et se yrittää hakkaa penkin painoilla mutsia päähän..mutsi sai väistettyä ja pääs asunnosta ulos karkuun..kulu vähän aikaa,mut siit lähtise et mutsi tajus ku oli selvinpäin itekki,ni et minkälaisen kusipään kans se oli ollu viimeset 10 v...niille tuli sitte pysyvä ero siitä pikkuhiljaa..joutu vähän aikaa asuu yhes viel eron jälkee.vähän sen jälkee mun poikaystävän isä kuoli joka teki meidän suhteeseen omat kriisit,kun se sulkeutu aika pahasti.samalla sitte me muutettii äitini kans kahestaa pienempää asuntoon ja kusipää isäpuoli oli poissa kuvioista=)poikaystäväni kanssa sitte suunniteltii yhteistä tulevaisuutta ja tekemällä tehtiin vauva.olin 18 kun poikamme syntyi.saimme juuri ennen sitä ensimmäisen oman kodin ja elämä näytti kerrankin hymyilevän.jota ei sitten kauaa kestänyt..poikaystäväni muuttui täysi kusipääksi,ei ollut poikansa kanssa ja suhteemme alkoi silloin rakoilla.meni 2 vuotta ainaisesti tapellen ja suhteemme oli sitten sitä on ja off.melkeimpä..mä muutin itteni kylmäksi silloin,poikani takia,en ois muuten jaksanut.sitten muutettii isompaan asuntoon..jolloin sit poikaystäväni alkoi muuttua jo parempaan suuntaan ja alkoi yrittämään perheensä eteen.mainittakoon nyt että isovanhempani ovat merkittävä rooli mun elämässä,mulle kuin isä ja äiti,jotka auttoivat mua aina kun apua tarvitsin.niin ja sitten mun ja lapseni isän suhde meni miten meni,tuskin ollaan ainoat jotka teininä rakastuu tekee lapsen jne jne.eli siis suhde meni vaihtelevasti.sit meille tuli pari suurta kriisii ja välil oltii erossa hetki ja sitte kokeiltii uudestaa ja taas.blaablaa.kummatki alko opiskelee omia alojansa ja mä tein duunii siin samas ja sitte joskus yli vuos sitte muutettii eri osotteisiin..silti säädettii aina välil ja sit kun kaikki alko taas näyttää jees sen kans,se tuhos mun kämpän totaalisesti,teki tuhoja tuhansilla euroilla.no sitte ei oltu väleis vähään aikaan,se ei suostunu näkee poikaansakaan.sitten mulla tuli koulun,pojan ja kaikkien asioiden burnout.heräsin sairaalasta,muistamatta mitään.olin vetänyt lääkkeellisen yliannostuksen itsemurha mielessä.mun pahin demoni mun elämässä että olin tehnyt niin,vieläkin pelkään sitä jotenki et mitäs jos mulla pimenee uudestaan vintti niin et teen noin..en tosiaan halunnut tappaa itseäni.aloin käymää psykiatrilla.auttoi jonkinverran.elin pojan kanssa ihan hyvin,oon ihan hyvä äiti,tietysti viina se mullekkin maistui aika hyvin,iso suku,poika oli paljon hoidossa yhteen vaiheeseen.mutten ikinä ottanut kun poikani oli kotona tai mitn sellaista.
sitten rällästin lisää nuoruuttani kuin kuka tahansa mun ikänen.silti tunsin olevani ns.rappiolla ja elämän lanka oli todella heikko.sitten säädin tänä aikana muutaman miehenkin kanssa mutta ei mua sit ne oikeesti kiinnostanu,kuhan muka pidin "hauskaa".olin edelleen kiinni lapseni isässä.vaikka järki sanois et ei todellakaan..sano se sydämmelle.no sitte sain ystävieni avulla,kiitos niille,itseni jonkinnäköseen tasapainoon pikkuhiljaa ja aloin taas kehittää tulevaisuuden suunnitelmia.kouluni meni ihan ok,poissaoloja tosin oli hieman liikaa mut olosuhteisiin nähen ihan jees.sit aloin kumminki taas säätää exäni kanssa ja kaikki alkoki pikkuhiljaa taas näyttää jees..mut sit tuli mulle pommi..mun isoäiti kuoli,joka oli ollut mulle kuin äiti.isoisäni takia sinnittelin,hoidin hautajaiset ja uuden kodin vaarilleni ym ym.siirsin siis omaa suruani,että muilla olisi hyvä olla.mutta voimia ei riittänyt mulla mun suhteeseen ja siihen mitä se olisi vaatinut sillä hetkellä.päässä pyöri liikaa kaikki muut asiat.tänä aikana lapseni isä alkoi dogaamaan joka päivä ja pisti omat asiansa aivan päin helvettiä,eikä pitänyt poikaansa yhteyttä taaskaan.sillä on tapana,et jos oon sen kans ni se näkee poikaansa,mut jos en ni ei se nää sitäkään.ja se saa mun veren kiehuu joka kerta ku aattelen et se tuntuu niin kiristykseltä tavallaan.vaikka en ole siis ollut sen kanssa pelkän pojan takia.mut periaate ja pointti silti.samaa aikaa mä sain sitte pojan kanssa unelmaasunnon,mihin liittyy mun työelämä aika vahvasti.no kumminkin sitten nyt tässä edelleen jotain säädän sen "exäni" kanssa ja en kestä mitä se tekee itellensä ja sille et se tekee tavallaa saman kun mun oma biologinen isä teki mulle.mutta sitten taas tuli lisää paskaa,tuli ilmotus et mun biologinen faija kuoli ja sit lapseni isältäki lähti samal viikol mummi.no isääni ei mul ollu mitkää läheiset välit,pari kolme kertaa sen näin teininä,mut kylse ehti tekee mulle 5 sisarpuolta..niitä käy sääliksi.nuorin vielä miltei vaippaikäinen.nyt sitten olisi taas yhdet hautajaiset mulla edessä ja mietin tässä et mitä teen elämälleni..lapseni isä käyttäytyy taas niin..en osaa sille ees sanaa sanoa tässä.tiedän kyllä edelleen mitä se järki sanoisi,mutta mä oon niin tunnepohjanen ja tunnewammanen ihminen kuin vaan voi olla.etten osaa tai pysty.ja rakastan sitä ihmistä enemmän kun omaa elämääni.niin ja mainitsinko jo että mä oon tosi läheisriippuvakin tapaus..mä ahdistun heti jos oon liikaa ns. yksin,aina pitää olla ihmisii ympärillä ja jotai touhuttavaa.välillä tosiaan mietin että onko täs elämäs oikeesti tulos ikinä mitään hyvää..vaikka onhan niitäkin ollut,mut nykyään enemmänki tuntuu et voimat loppuu kesken ja mä kuulun niihin ihmisiin joiden on helvetin vaikeaa myöntää olevansa heikko millään tavalla.ei tähän nyt kaikkea voi tietysti rustata,muuten oisin koneella vielä huomennakin..mut ajattelin kirjottaa tänne jos vaikka se jo pelkästää helpottais oloa..