Ahdistaako ystävyys?

tapaus, mutta kouluaikoina minulla oli ystävä, jolle piti selittää aina MIKSI, miksi tein noin, miksi sanoin noin, miksi hiukseni ovat näin, miksen tehnyt näin, miksi miksi miksi. Se oli aivan uskomattoman ahdistavaa, ja siitä jäi trauma pitkäksi aikaa senkin jälkeen kun tulin niin vanhaksi että älysin jättää mokoman ristikuulustelijan.

Sitten jätät tämän ns. ystäväsi oman onnensa nojaan ja alat viettämään enemmän aikaa näiden uusien tuttavuuksien kanssa, sellaisten joiden kanssa oleminen ei tunnu ahdistavalta.

Enpä tosin jälkikäteen tiedä moisen ystävyyden 'hyvyydestä'.

Mutta oli jokunen juuri samanlainen, joiden seura oli minulle ahdistavaa ja painostavaa. Ei koskaan naurua, hauskanpitoa, vapauttavaa yhdessäoloa. Tilinvaatimista, paskanpuhumista selän takana, nälvimistä, nokkimista, tyhjän problematisoimista jne... ei ystävyyttä nähnytkään.

Minäkin olin 'tilillä' jokaisesta elämäni asiasta. Sekä menneestä että tulevasta. Menneet olisi pitänyt kohta kohdalta hyväksyttää hänellä - ei kai se riitä, että ihminen itse hyväksyy oman elämänsä. *naur*

Samoin hän katsoi itseoikeutetusti osallistuvansa siihen, mikä kävisi minun tulevassa elämässäni laatuun ja mikä ei.

Takertuvaa ihmistyyppiä? Minusta tuntui koko ajan, että siinä oltiin HÄNEN tarpeidensa asialla. Hänen pitäisi saada päteä, neuvoa, esittää oikeanlaista ihmistä jne. Tunsin, että elämääni ja vapauttani epäoikeutetusti yritettäisi ahdistaa ja tukahduttaa.

Hänen mukaansa muiden asiat kuuluvat hänelle... itse hän ei jaa omia asioitaan kuin siivuittain sieltä täältä sen mukaan, mistä saattaisi olla hänelle hyötyä. Hän siis vaati huomattavasti enemmän kuin itse antoi. Hänkin halusi tietää muiden heikot kohdat, jotta voisi hallita muita sen kautta? Hän ilmeisesti inhosi muiden ihmisten eheyttä ja itsenäisyyttä?

Hän kommentoi kaikkea erittäin tökerösti ja vailla hienotunteisuutta. Kuitenkin hän antoi ymmärtää pitävänsä itseään sivistyneenä ja muita hienompana ihmisenä. Ristiriitaista viestintää.

Loppujen lopuksi minua taisi ahdistaa ja loukata eniten vain se, että hän itseoikeutetusti koki ahdistavan käytöksensä asiaankuuluvaksi ja yleiseksi ystävyyden tavoitetilaksi.

Ehkä kyse olikin vain siitä, että käsityksemme hyvästä ystävyyssuhteesta poikkeavat niin paljon toisistaan. Tai tarpeemme ovat niinkin erilaiset. Nykyiset ystäväni täyttävät tarpeeni, saavat minut iloitsemaan elämästä ja voimaan hyvin...

Juun samanlaisia kokemuksia valitettavasti löytyy. Mutta toisaalta olen huomannut, että kaksinaamaisuus paljastuu ennemmin tai myöhemmin!

Itselläni on usein ollut juuri ns. siipirikkoja ystävinä, jotka vaativat enemmän kuin antavat. Usein näiden ystävien aiemmat elämäntilanteet ovat olleet vaikeita ja se heijastuu heidän nykyisiin suhteisiinsa (sairaalloista mustasukkaisuutta, väkivaltaa ym.) sekä myös ystävyyssuhteisiin. Näin ollen on selvää, että vaikutukset ulottuvat myös aikuisikään.

Viimeisin ystävyyssuhteeni loppui onneksi toisen osapuolen johdosta, jossa hän pyyti lopettaa yhteydenpidon. Luulen, että pääsyynä tähän oli se, että en enään myötäillytkään tämän ystäväni jo sairaalloiseksi menneitä ajatuksia (pitää miehensä parasta kaveria syynä siihen, että oma ukko petti ja että meidän ystävyys oli mennyt piloille!?!). Ja "fiksuna" ihmisenä tämä varmasti tajusi myös, että hänen oma kaksinaamaisuutensa tulee ennemin tai myöhemmin esille.

Eniten hänen käytöksessään kuitenkin kummastutti se, että hän ei tunnu näkevän omia vikojaan, vaan syyttää toisia, milloin mistäkin asiasta. Ja ko. henkilöllä on esimerkiksi taipumus keksiä täysin perättömiä juttuja (kuten hypännyt 4m vauhditonta pituushyppyä!?!), joita hän selittää sataan kertaan myös miehensä ystäville, jotka ovat myös hämmentyneitä näistä jutuista. Olemme juuri hänen miehensä kaverin kanssa vedet silmissä naureskelleet näille jutuille ja miettineet sitä, miten joku voi olla niin tyhmä että ei ymmärrä tekevänsä itsensä täysin naurunalaiseksi!?! Hänellä on pohjimmiltaan niin huono itsetunto, että ainuat keskustelun aiheemme hänen puoleltaan ovat liittyneet näihin keksittyihin juttuihin tai hänen jatkuvaan epävarmuuten siitä joutuuko hän uudestaan petetyksi. Eli ei tosiaan hirveästi kiinnostanut selvinpäin hänen kanssaan edes jutella.

Olen myös erittäin pettynyt siihen, että hänestä paljastui aivan erilainen ihminen, mitä hän vielä muutama vuosi sitten oli. Silloin jopa luulin, että olin löytänyt parhaan ystävän, mutta pidemmän aikaa olen pitänyt häntä vaan naurettavana em. juttujen takia. Sovimme aikoinaan, että emme ikinä mene haukkumaan toisiamme pahasti, mutta kännipäissään hän oli mennyt haukkumaan minua miehensä parhaalle kaverille, joka onneksi paljasti asian minulle, sillä´hänkään ei voi sietää tätä tyyppiä! Itse kilttinä ihmisenä vielä ajattelin jopa, että antaa ajan kulua, sillä hänellä on varmaan vaikeaa tällä hetkellä (stressiä töissä ym.), että kyllä se tästä. Mutta kun kuulin, mitä hän oli mennyt minusta sanomaan, tiesin, että ohi on.

Eli älkää hyvät ihmiset jääkö roikkumaan epätyydyttäviin ystävyyssuhteisiin, vaan laatua pitää olla myös kaverisuhteissa!

No tommosta se just on...

Enkä oikeen vois lopettaa tätä ystävyyttä kokonaan...on eräs jonka takia täytyy kestää monen laista kohtelua, kummilapsi...

Voimia sinulle, toivottavasti löydät oikean ratkaisun...