Sain eilen aamupäivällä soiton,soittaja oli vanha kaverini nuoruudesta.
Kuullessani pitkästä aikaa hänen äänensä mielessäni myllersi ajatuksia tuosta ihmisestä,hän ei ollut hyvin suosittu kaveri piireissä ym.
No,siinä vaihdettiin pitkästä aikaa kuulumiset ja sen semmoista..
Sitten mieleeni muistui tämän kaverin luonne,ja syy miksi häneltä kaverit kaikkoisivat aikoinaan.
Hänellä oli ja tuntui olevan vieläkin tapana kehuskella itsellään ja vähätellä muita.
Hän on puheissaan hyvin suora,ei siis hienostele sanoissaan.
Menemättä yksityis kohtiin hänen juttunsa menevät jotensakkin tähän malliin:
"ostin auton merkiltään xxxx,ja sulla oli sellainen paska merkkinen jolla en ajaisi metriäkään"
"Rupesin pelaamaan tennistä,ihme kuinka kehityin nopeasti ja olen kyseisen kentän taitavin vaikka olen pelannut pari kuukautta,ei löydy vastusta "
Ja sitä rataa..
Olen vaan miettinyt että huomaakohan tuollainen ihminen ollenkaan että itsensä kehuminen suoraan ja muiden ali arvioiminen tekee hänestä itsekkään ja luontaan pois työntävän tyypin?
Ylipäätään mietin miksi hän minulle soitti,eikö löytynyt puhelimen muistioista muita jotka jaksaisi kuunnella .
Olen itse saanut sellaisen kasvatuksen,ja minun on vaikea kehuskella itsestäni mitään ja varmaankin siksi kun ei ole aihettakaan ..
Ja siksi tuntuu oudolta kuunnella jonkun aivan suorannaista itsensä palvontaan ja kaikkien muiden aliarvioimmista ..
Onkohan kenelläkään vastaavia ystäviä joukossaan?
Kuullessani pitkästä aikaa hänen äänensä mielessäni myllersi ajatuksia tuosta ihmisestä,hän ei ollut hyvin suosittu kaveri piireissä ym.
No,siinä vaihdettiin pitkästä aikaa kuulumiset ja sen semmoista..
Sitten mieleeni muistui tämän kaverin luonne,ja syy miksi häneltä kaverit kaikkoisivat aikoinaan.
Hänellä oli ja tuntui olevan vieläkin tapana kehuskella itsellään ja vähätellä muita.
Hän on puheissaan hyvin suora,ei siis hienostele sanoissaan.
Menemättä yksityis kohtiin hänen juttunsa menevät jotensakkin tähän malliin:
"ostin auton merkiltään xxxx,ja sulla oli sellainen paska merkkinen jolla en ajaisi metriäkään"
"Rupesin pelaamaan tennistä,ihme kuinka kehityin nopeasti ja olen kyseisen kentän taitavin vaikka olen pelannut pari kuukautta,ei löydy vastusta "
Ja sitä rataa..
Olen vaan miettinyt että huomaakohan tuollainen ihminen ollenkaan että itsensä kehuminen suoraan ja muiden ali arvioiminen tekee hänestä itsekkään ja luontaan pois työntävän tyypin?
Ylipäätään mietin miksi hän minulle soitti,eikö löytynyt puhelimen muistioista muita jotka jaksaisi kuunnella .
Olen itse saanut sellaisen kasvatuksen,ja minun on vaikea kehuskella itsestäni mitään ja varmaankin siksi kun ei ole aihettakaan ..
Ja siksi tuntuu oudolta kuunnella jonkun aivan suorannaista itsensä palvontaan ja kaikkien muiden aliarvioimmista ..
Onkohan kenelläkään vastaavia ystäviä joukossaan?
Vastaukset 10
Vanhimmat
minä laitoin häneen ystävyytemme poikki vajaat kaksi vuotta takaperin koska teki röyhkeän tempun minulle mutta välillä näemme sillä hän on lasteni kummi..
sanoa tuosta suoraan, että se häiritsee? Voi olla huonoa itsetuntoakin, tai sitten ei vain tajua.
mellä töissä myös tuollainen tyyppi,raskas tapaus. aina kehuu itseään ja luulee olevansa vielä teini.(nyt mulla sytytti ei hän varmaa luule olevansa teini hän vaan on jäänyt teinin tasolle). koittaa myös pomottaa muita.pomojen perseet myös nuolee. olen ajatellut että itsetunto taitaa olla 0. no kuka se kissan hännän nostaa ellei kissa itse. joku tolkku, mut ei.
Kyllä, juuri vastaavia juttuja!
:D
Ei tuollainen ole mitään ystävyyttä tosin. Hyväksikäyttöä se on ja psyykkisesti erikoisen egon tarve pönkittää itseään lyömällä muita alas.
Mulla oli myös "ystävä" joka oli mielestään paras aina kaikessa mihin ryhtyi (vaikka olikin oikeasti ihan keskinkertainen). Oman erinomaisuuden korostaminen ei riittänyt, vaan mukaan piti joka kerta tuoda myös se elementti, että hänen kulloinenkin harrastuskaverinsa/opettajansa oli hänen rinnallaan aivan sekundakamaa. Häntä tosin naurettiin selän takana.
Kai se on joidenkin ainoa käsitys "ystävyydestä".
Mä en usko, että sellainen ihminen huomaa itse olevansa itsekäs ja luotaantyöntävä tyyppi. Luultavasti hän kuvittelee olevansa vetävä ja erinomainen, jonka erinomaisuutta muidenkin on lupa ihmetellä ja ihailla. Pellejä ovat. :)
parkuu tälläkin palstalla että miksi heillä ei ole ystäviä. Pitäisiköhän jonkun kertoa heille, ettei tuollaista itsekehua jaksa kukaan kuunnella.
Elämä opettaa, joskaan ei patologisimpia tapauksia. Huoh, kohta täytyy tämänkin lahjattoman mennä hieman musisoimaan... ;)
Minullakin on tällainen ystävä, joka asettuu muiden yläpuolelle milloin missäkin asiassa. Tämä hänen 'kehumisensa' ulottuu jopa hänen vaikeuksiinsa siten, että hänellä on tapana korostaa omia (varsin olemattomia) vaikeuksiaan ja vähätellä muiden. Siihen on vaikea suhtautua, ja moni hänen muista ystävistään onkin katkaissut välinsä häneen.
Hänen itsekehuunsa liittyy myös olennaisesti muiden ihmisten ansioiden vähättely. Koska tapaamme harvoin, voin sietää tätä käytöstä jotenkuten. Jokaisen tapaamisen jälkeen minulla kuitenkin tulee tunne, että olisi pitänyt pistää hänelle 'luu kurkkuun'. Tämäntyyppiselle narsistille kuuluisi tehdä niin.
Kun lukee näitä teidän (meidän) viestejänne, tulee mieleen, miksei kukaan sano kyseisille ihmisille tästä asiasta.
Miten vaikeaa se silti olisi! Minun tuttavani voisi vääntää vaikka rautalangasta, miksi hän on universuminen kingi siinä missä muut ovat pohjasakkaa, ja uskoa itse siihen täysin. Toisen ihmisen uskonnon edessä olet voimaton. ;)
Kaikki kirjoittamasi sopisi minunkin tuttavaani, sekä ongelmien korostaminen että muiden ansioiden vähättely. Ehkä kyse on lopultakin puutteellisesta itsetunnosta?
Olet aivan oikeassa; kyse on nimenomaan tällaisen henkilön huonosta itsetunnosta, joka tulee ilmi tällä tavalla.
Siitäkin olen samaa mieltä, että tällaiselle ihmiselle pitäisi voida sanoa aina, kun tulee sellainen tilanne, jossa hän 'ampuu yli'. Ystävyyteen kuuluu myös suoraan sanominen kun on aihetta. Omalla kohdallani olen monet kerrat etukäteen päättänyt, että nyt sanon kyllä suoraan. Mutta usein kuitenkin totean tapaamisemme jälkeen, että taas jäi sanomatta. Syy tähän on, paitsi se, että tapaamme harvoin, myös se, että jos sanon suoraan, siitä syntyy aivan mahdoton väittelytilanne, jossa ystäväni ei anna tuumaakaan periksi (siihen siis menee liikaa energiaa).
En itse tunne näissä tilanteissa olevani alakynnessä; tunne on pikemminkin se, että jonkun pitäisi voida sanoa tällaiselle ihmiselle suoraan, koska muuten mikään ei muutu. Ystäväni käsitys minusta ei myöskään tällä menolla ole kovin realistinen, koska myötäilen häntä aivan liikaa.
Pitäisi pystyä sanomaan. Erityisesti, jos ihminen on muista syistä rakas ja tärkeä, voisi olla hänellekin hyväksi miettiä vähän. Keskimäärin tämän maailman ihmiset eivät siedä tuollaista käytöstä, joten he löytävät saman asian aina edestään uusien ihmisten kanssa.
Tosin tuollainen käytös voi johtaa siihen, ettei joku tule alunperinkään kovin rakkaaksi tai suurin osa ihmisistä "ei oikein pidä" siitä tyypistä. Todellakin kannattaa sanoa, jos ihminen on rakas ja suhtautuu myönteisesti ihmisenä kasvamiseen... sehän voi olla lopulta hänellekin palvelus.