Kuulin viikonloppuna järkyttävän asian avomieheltäni. Hän kertoi, että on miettinyt tunteitansa ja että ei ole enää onnellinen mun kanssa. Ollaan oltu yhdessä 7 vuotta. Meillä ei ole ollut mitään suuria ongelmia, pikkuriitoja aina joskus, mutta mielestäni meillä on mennyt hyvin. Tämä oli minulle täysi yllätys. En ole viikonloppuna pystynyt kuin itkemään ja itkemään. Nyt olen töissä ja itken täälläkin. En tajua kuinka pystyn ryhdistäytymään sitten, kun alkaa tulla asiakkaita. Tekisi kyllä mieleni käydä hakemassa sairaslomaa, mutta kun minulla ei ole sijaista ja töitä on paljon. Ja kotona vain vatvoisin kaikkia asioita. En ymmärrä mitä teen.. Mieheni ei halua vielä erota, sillä hän ´haluaa vielä katsoa, josko saisi tunteensa takaisin. Minä olen silti ihan rikki ja tiedän, että hänen tunteensa eivät varmastikaan muutu. En pysty ajattelemaankaan elämää ilman häntä. Hän on minulle maailman tärkein ja rakkain ihminen. Minulla ei ole juuri kavereita tai ainakaan sellaisia ystäviä, joille voisin kertoa huolistani. Avomieheni on paras ystäväni. Nyt minulla ei ole ketään.
Elämä pirstaleina
yksin(?)
306041
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 30
Vanhimmat
kuulostaa niin tutulta, just viikonloppuna meille kävi samoin, tai siis molemmilla on tunteita (tai niin ainakin mun mies väittää), mut kaikki ei oo hyvin. Samoin mäkin itken töissä ja toivon ettei kukaan huomaa, on tässäki ku saanu unelma kesätyö paikan ja pilaan senki varmaan sillä ku koko ajan itkettää. Me nyt katellaan saadaanko suhde vielä toimimaan, enpä jaksa uskoa, oon kaikkeni tehny mutta se ei tunnu riittävän, mitä mun pitää vielä tehdä. Jokainen mun kaveri suhde on pikki hiljaa katkennu, mulla ei oo enää ketään ja se tekee tästä vaan entistä vaikeempaa.
Itse olin samassa tilanteessa muutama vuosi sitten. Ensirakkauteni ilmoitti että ei tiedä rakastaako minua enään. Pakenin takaisin lapsuudenkotiini ja itkin siellä viikon.
Oli valinta edessä, jatkaakko elämää paikkakunnalla etsien esimmäinen oma koti ja jatkaa samassa työpaikassa vai muuttaakko takaisin parin sadan kilometrin päähän lapsuuden kotiini mistä aikoinani lähdin hänen luokseen.
Päätin jatkaa elämääni samalla paikkakunnalla.
Jouduin jopa asumaan hänen kanssaan vielä pari viikkoa saman katon alla kun hän viesitteli uudelle rakkaalleen ja puhui puhelimessa, uusi asuntoni kun ei ollut vielä valmis.
Olin henkisesti niiiin rikki! Luulin että elämä loppuu siihen. Töissä itkin, työkaverit tiesi tilanteesta ja suhtautui hienosti. Esimieheni sanoi että he haluavat pitää minut remmissä ja sain luvan mennä vessaan itkemään jos siltä tuntui.
Kun päästin sitten irti, asuin omassa asunnossa niin exä alkoikin haluta parin viikon päästä takaisin... Oli kuulemma tehnyt elämänsä virheen... Otin takaisin mutta yhteiseloa kesti enään puoli vuotta. Sitten tuli lopullinen ero...yllätys, yllätys, taas uusi nainen kuvioissa mukana. Mutta sillon en enään jaksanut välittää. Oma mummuni kuoli samaan aikaan ja kaikki surutyöni meni siitä selviämiseen.
Exäni seurustelee edelleen tämän saman naisen kanssa...tietääkseni. Hän muutti pois paikkakunnalta enkä ole häntä nähnyt pariin vuoteen. (Huom. Exäni ei ollut valmis muuttamaan minun takiani minun lapsuudenkoti kaupunkiin, mutta uuden luokse lähti pää kolmantena jalkana...)
Mutta jälkeenpäin kun olen nyt pari vuotta elämää katsonut niin voin sanoa että se kun hän särki sydämeni oli parasta mitä munulle on koskaan tapahtunut. Rakastin häntä kyllä yli kaiken sillon ja hän repi sydämeni rinnastani. Mutta nyt tiedän että anstaitsen parempaa ja en ikinä IKINÄ ottaisi sitä miestä takaisin vaikka hän sitä pyytäisikin...Mitä kyllä ei koskaan tee.
Tajusin myöhemmin että hän on vain läheisriippuvainen, vanha suhde loppuu sitten kun hän löytää uuden. Hänellä ei ollut suruaikaa eikä hän tehnyt surutyötä.
Minä tein ja selvisin. Itkin silmät päästäni ja kyselin itseltäni että miksi?? Tosin minulla oli itselläni kyllä tukena terapian korvaamaton tuki. Kävin terapiassa silloin masennuksen takia.
Tiedän todella miltä teistä nyt tuntuu, mutta ehkä teillekin käy vielä samalla tavalla kun minulle. Se ero oli parasta mitä minulle koskaan tapahtui koska opin paljon elämästä ja itsestäni.
Ja sen että mistä tahansa voi selviytyä...
Minä ansaitsin parempaa ja niin ansaitsette tekin!
kukahan meitä lohduttaisi?? Minulla ja avokillani meni "poikki" tossa juhannuksena, alkuviikot itkin kuin pieni sika silmät päästäni, kun kaiken piti olla hyvin.. Nyt olen jo "koonnut" osin itteni kun toivon, että palaamme vielä yhteen. Ite pidän tätä (hyväuskoisena hölmönä?) vain välirikkona, joka korjautuu ajan kuluessa.. Ja uskon, että kun tahtoo rakastaa, se riittää.
Voimia alkuperäiselle ja tiitulle.. tuli ihan surullinen olo kun muistelin, miten ittekin vollotin työmaalla ja piti kiikkua vessassa putsaamassa kasvoja vähän väliä, ettei kukaan saisi vaan tietää..
että muitakin hyväuskosia on kun minä! Itsellä sama tilanne, "poikki" meni, mutta odotan ja uskon että kaikki korjaantuu. Aikaa tiedän että menee, mutta jollaa tapaa uskon kuitenkin, koska eron syy on täysin naurettava!
Ja mitä alkuperäiseen kirjoittajaan tulee niin jotenkin veikkaisin että miehelläsi on toinen nainen. "ei halua vielä erota, koska jos tunteet tuleekin takaisin" Anteeksi, mutta kuulostaa siltä ikäänkuin hänellä joku olisi kiikarissa, ja jollei homma toimi, palaa häntä kainalossa kainaloosi ja ilmoittaa että on miettinyt nyt tunteitaan ja mikään tunne ei ole hävinnyt, hän rakastaa edelleen jne.
Avomiehelläni ei ole ketään toista. Sen jos jonkun tiedän varmasti. Meidän parisuhde on aina perustunut luottamukseen ja vaikka tilanne on tämä, niin luottamus toisen uskollisuuteen säilyy. Ei kaikki suhteet aina pääty siihen, että toinen löytää uuden. Ja tiedän, kuinka hän ajattelee. Ei pitkää suhdetta pysty heti lopettamaan, tunteistaan täytyy olla ihan varma ennenkuin tekee mitään ratkaisevaa päätöstä.
meillä on luottoa samaten molemmin puolin. Toisaalta, en pistäisi pahakseni, vaikka jompikumpi tai kumpikin kattelisi vihreitä laitumia - huomatakseen, ettei ne nyt niin vihreitä olleetkaan. Rennompi, stressaamattomampi ote - ja uskon, että kaikki korjautuu kyllä vielä. Tsemppiä sulle. Tunteita meilläkin kyllä piisaa, molemmin puolin, mutta paussikaan ei tee pahaa. Ollaan oltu melkoisen tiiviisti yhdessä 2 vuotta.
eron syy oli typerä. Siksi kai tässä jaksaakin odottaa ja luottaa.. Kerro lisää sinä! Me olemme tekemisissä oikeestaan lähes joka päivä, edelleen, ja harmittaa, kun tässä "välirikon" aikoina tulee sorruttua siihen seksin harrastamiseen.. joka kylläkin on ihan upeaa. Olisi vain parempi lopettaa sekin hommailu, ettei karahda koko paatti kiville ja sen jälkeen puheet lopullisesta yhteenpaluusta voi kyllä haudata ja kuopata Mariaanien kuuluisaan hautaan.. ;)
Toivon, että ukko huomaa nyt, mitä on menettämässä..
Minunkin avioliitto perustui luottamukseen. Tai ainakin luulin niin. Monesti puhuttiin näistä pettämisjutuista. Molemmat luotettiin ja sitten kun ero tuli niin mies myönsi pettäneensä monesti. Se siitä luottamuksesta. En toki tarkoita, että teidän suhde ei perustuisi luottamukseen mutta itselläni vaan meni luottamus ihan kaikkiin.
eron syy oli typerä, todella typerä. Yhteyksissä ollaan jonkin verran. Kumpikin rakastaa ja mies vaan hakee todennäköisesti nyt sitä varmuutta siitä että haluan olla hänen kanssaan,siltä ainakin tuntuu, koska minähän ne elämäni virheellisemmät sanat suustani pääästin.No odottelen koska minulla ei ole mihinkään kiire, en kaipaa enkä tarvi muita. Tiedän että pitkään saan odotella, edistystä on tullut pikkuhiljaa kyllä, kaikki menee omalla painollaan..aika näyttää..Ja vaikka olen odotuskannalla, niin täytyy vaan ajatella niin että en "odota" sillä lailla, niin saan päiväni menemään paremmin.
Sun mies nauttii täysillä tilanteesta. Ei tartte enää sitoutua suhun sen kummemmin ja pildeä irtoaa, sekä hyvää seuraa edelleen.
multa se ei mitään saa. Me ei olla hänen kanssaan seksisuhteessa,yhtään ei eron jälkeen olla harrastettu seksiä. Jollain on nii´n, mutta ei meidän kohdalla. Siihen mä en edes suostus, jos mies ehdottas!!
Tiedän tunteesi olen pahoillani puolestasi. Hyvä on kuitenkin mielestäni se että miehesi ei halua erota. Itse suosittelisin että yrittäisitte yksin tai yhdessä avioliittoneuvollasta tms. Itse olen ollut 3 vuotta yhdessä vaimoni kanssa, naimisissa reilun vuoden ja ystäviä yhteensä 5 vuotta. luulin tuntevani hänet hyvinkin, mutta jouduin yllättymään 4 viikkoa sitten kun hän jätti minulle lapun jossa kertoi ettei hän halua enää olla yhdessä. Muutaman kuukauden aikana hän on kuulemma tullut tähän johtopäätökseen, ettei rakasta minua. Hän ei suostunut lähtemään kanssani terapiaan tms. ei tekemään mitään. Meilläkin on hyvä suhde, ei riitoja, ei muita ihmisiä, iloa ja kaunis 9kk tyttölapsi.Otti todella rankalle katsoa ja odottaa 3 viikkoa kun hän pakkaa puolta asuntoa mukaansa kun muutti viikko sitten pois. Nyt hieman helpottaa, ei suru, ei ikävä mutta se ettei joudu jokapäivä miettimään kotiin tullessaan vihaako hän minua tms. Ei tarvitse myöskään elää enää pahvilaatikkojen keskellä ja ahdistua siitä. Valitettavaa on se etten jaksa uskoa että asia on suhteestamme kiinni, pieni lapsi ja muu härdelli perheessämme lemmikkien osalta ei tällä hetkellä tee ketään onnelliseksi, väsyneeksi. Minä tiedän että se menee ohi ja elämä tasottuu kun lapsi kasvaa ja hieman itsenäistyy. Ei ero asioita helpommaksi tee, päin vastoin. Ei ole helppoa olla yksin (yhteishuoltaja) ja omana vuoronaan hoitaa tyttöä 24/7 ja ottaa vastuu tuosta pienokaisesta.Kun tämä vuoro päättyy, hoidan kahta isoa koiraa. Vapautta, omaa aikaa - sitä ei ole. Joudun vaan odottamaan mitä aika tulevaisuus tuo tullessaan, itkemään itseni uneen ikävästä noita kahta rakkaintani kohtaan. Valitettavaa on myös se ettei hän varmasti tule koskaan tulemaan takaisin, eikä hän pysty asiasta nyt puhumaan. Syytä en tiedä, enkä sitä mitä hän kokee ja käy läpi - tuskin saan koskaan tietääkkään.
Toivon sinulle paljon voimia.
Surullinen on sinunkin tarinasi. Otan osaa ihan vilpittömästi. Uskon todella, että tilanteesi on vaikea. Vaikka nyt tuntuu varmasti raskaalta, kun on pieni lapsikin ja omat tunteet solmussa. Minä suren osaltani myös sitä, että pelkään jääväni lapsettomaksi. Minulla ja avomiehelläni ei ole lapsia ja lähestyn pian 30v. Sinänsä kummallista, että ei ole ollut mitään vauvakuumetta näiden vuosien aikana ja nyt kun ero on tulossa, niin surettaa se, ettei ole lasta. Ilmeisesti tämä lapsettomuusuhka on niin todennäköinen, että suren kaiken muun lisäksi vielä sitä. Niin, minä voisin mennä parisuhdeterapiaan, mutta avomieheni ei sitä halua. Ja kun tämän kyläpahasen ainoa parisuhdeneuvoja pitää vastaanottoaan työpaikallani, niin kynnys mennä hänen vastaanotolleen on suuri myös minun näkökulmastani. Vaikka kaikkeni tekisin jos voisin. Mutta mitenpä osaisin auttaa, kun toinen vain ei ole onnellinen kanssani.
Itsellä lähes sama tilanne kun sinullla... Yhteiseloa kesti vain lähes 11 vuotta. Mies ilmoitti pari viikkoa sitten yllättäen haluavansa eron ja lähti kotoa muutama päivä sitten. Voimat loppu mutta onneksi on tytär jonka takia on vain jaksettava. Vaikeaa vain yrittää valaa luottamusta 9 vuotiaalle jonka elämä oli täydellistä ja sitten kaikki romahti ja isä häipyi...
Toivon vain että itse jaksan yrittää pitää lapsen luottamuksen siihen että isä välittää ja on edelleen olemassa eikä häviä hänen elämästään.
Olen käynyt yksin perheasiainneuvottelukeskuksessa juttelemassa kerran viikossa mieheni kahden kuukauden takaisen eroilmoituksen jälkeen. Eiväthän ne siellä ihmeitä pysty tekemään, mutta puhuminen auttaa. On joku, joka osaa esittää niitä oikeita kysymyksiä ja auttaa jokapäiväisessä elämässä selviämisessä. Joka kerran kun sieltä lähtee, olo on vähän parempi.
Miehet ovat kummallisia. Itse en ole eronnut, ainakaan toistaiseksi, mutta juuri tänään sain kummallisin puhelun poikaystävältäni, joka kesän ajan työskentelee toisella paikkakunnalla. Hän ei tiedä tunteistaan, eikä suhteestamme eikä mistään, ei kuulemma ole tyytyväinen. Muutama päivä sitten vierailin hänen luonaan ja kaikki oli päälisin puolin hyvin, pussailtiin paljon, harrastettiin seksiä ym. "normaalia". Hän vannoi rakkauttaan ja nyt yhtäkkiä onkin epävarma kaikesta, ja suurin syypää olen kuulemma minä, kun vain hänen mielestään nalkutan. (Itse olen tästä täysin eri mieltä). Mikä miestäni vaivaa? Olen surun murtama jo pelkästä ajatuksesta, että meillä menisi poikki, yhteistä tulevaisuutta on suunniteltu jo pitkälle.
Voimia teille kaikille eroprosessissanne...tiedän, että tuntuu kamalalta, kuuluisa aika on vain valitettavasti ainoa asia, joka auttaa.
Kerro tämä kaikki hänelle, puhu, puhu ja puhu hänen kanssaan. Kysyt mikä miestä vaivaa ja sen sellaista. Olo helpottuu kun saa puhuttua suunsa puhtaaksi.
Kyllä meillä keskusteluyhteys on säilynyt. On vaan niin jotenkin turhauttavaa, kun mies sanoo rakastavansa minua edelleen, mutta kokee, että meidän väliltä on kadonnut jotain. Hän ei kuitenkaan määrittele, että mitä se "jokin" on. Ollaan kuitenkin oltu yhdessä jo kauan, eikä parisuhde voi tietenkään tuntua ihan samalta kuin silloin aluksi. Hän ymmärtää sen ja ilmeisesti kyse ei ole siitäkään. Hän vain kokee, että jotain suhteestamme puuttuu eikä ole enää varma, että minä olisin se oikea ihminen hänelle.
Minä taas en osaa tehdä mitään, en ainakaan olla järkevä. Olen ihan rikki ja itken vähän väliä. Tuntuu, että minun käytökseni työntää häntä vieläkin kauemmas. Huomaan ripustautuvani häneen epätoivoisesti ja inhoan sitä piirrettä itsessäni. Olen suorastaan naurettava näiden tunteideni kanssa. Ajattelen jo tyhjää kotia, josta on puolet huonekaluista viety. Olen ollut vasta hetken uudessa työpaikassani ja asumme uudella paikkakunnalla. Emme viihdy täällä ja minä en pidä erityisemmin työstäni, mutta työkokemuksen takia minun on pakko jatkaa työskentelyäni täällä. Olen kuitenkin miettinyt, että eron tullessa vaihdan paikkakuntaa ja jätän työni. En pystyisi jäädä pienelle paikkakunnalle yksin.
Minun on ihan hirveän vaikea käsittää tätä. Tiedän, että mieheni on parasta mitä minulle tapahtunut. Hän ei petä minua, on kanssani ja kohtelee minua hyvin. Hän on paras ystäväni ja jo alusta asti olemme pystyneet keskustelemaan kaikesta. Olen ollut hyvin onnellinen kaikki nämä vuodet. Elämästäni tulee kyllä hyvin tyhjää ilman häntä.
Anna vähän tilaa miehellesi, hän on siinä vaiheessa että on mietittävä mitä hän haluaa tulevaisuudeltaan (toivottavast sinut). Olet ollut hänen kanssaan 7 vuotta joten olette varmaan keskustelleet lapsista ja tulevaisuudesta. Jos teillä on/oli samanlaiset tulevaisuudentoiveet niin kaikki on vielä hyvin! Miehesi on kulkenut polkua ja päätynyt risteykseen 7 vuoden jälkeen, haluaako hän seikkailla ja elää päivä kerralaan tietämättään missä hän on 10 vuoden kuluttua ja ns. tehdä paljon virheitä/tyhmyyksiä tai elää sinun kanssasi, mennä naimisiin, hankkia lapsia, ostaa talo...se perisuomalainen rumba.
Nyt on väärä aika nalkuttamiselle tai mielistelemiselle, ole oma ihana itsesi ja käperry hänen syliinsä katsomatta häntä kun te esim. katselette telkkari ja anna hänen nauttia sinun läheisyydestä.
otin "neuvoista" vaarin joita tässä taannoin eräältä henkilöltä sain, enkä ole yrittänyt tehdä erosta rumaa olemalla totaalisen idiootti ja vihainen jne. En ole syytellyt, en huutanut, olen käyttäytynyt TODELLA kauniisti ja osin tuntuu, että tämä "taktiikka" alkaa vaikuttaa. Kun alussa mies vetäytyi todella todella rankalla tavalla kauemmas, tuntuu, että nyt on alkanut uusi jakso ja hän jopa itsekseen laittelee minulle tekstiviestejä ja soittelee. Jos hän haluaa halia minulta, hän saa sen. Tänä aamuna esimerkiksi ilmoitti, että hällä on kovinkin kova halipula.. :)
Hei sinä viisaalle kuulostava mies, puhutko omasta kokemuksesta? Olisi kiva tietää. Vai annatko muuten vaan miehistä näkökulmaa? Mulla on nyt tosi paha tilanne, kuin salama kirkkaalta olen saanut kuulla poikaystävältäni viiden vuoden jälkeen, että hän haluaa erota. Ja minä kun olen ollut onnellinen, ja kuvitellut, että meillä on kaikki hyvin...
Hei mistä oikein johtuu, että hyvin usein nimenomaan miesten taholta ero tulee yllättäen, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ettekö te osaa puhua asioista aikaisemmin, silloin kun ne on vielä selvitettävissä ilman eroa? Vai miksi asia pitää kypsytellä yksikseen päässänsä, eikä puhua omalle rakkaallensa mitään.? Kysynpähän vaan...
Olen seurannut sivusta monia tapauksia ja toivon mukaan pystyn itse olemaan objektiivinen kun tämänlainen tilanne tulee itselleni vastaan, ja että varoitan rakkaani siitä ja kerron hänelle miten menetellä kun huomaa oireitani(istun varmaan hiljaa ja tuijottelen tyhjää keskittyneesti, ja usein). Mielestäni pareilla(miesten kannalta) on yleensä kriisitilanteita 2 ja 4-5 vuoden jälkeen. Kahden vuoden kuluttua sitä rupeaa ihmettelemään onko hän se oikea minulle ja epävarmuus iskee joka johtaa panikointiin(ylianalysoimiseen), mitä tahansa mitä rakas sanoo ylianalysoimisen aikana voi olla viimeinen tippa....kyseessä on kaksi vuotta eikä 20 vuotta. Jos selviää viiteen vuoteen saakka niin tulee toinen kynnys vastaan, haluanko elää hänen kanssaan koko elämäni? Toivottavasti mies ilmoittaa tästä rakkaalleen ja jos hän panikoi niin toivo on menetetty. Kunhan toinen pysyy rauhallisena ja yrittää kohentaa epävarman mieltä eikä itse vaivu epävarmuuteen. Olemalla diplomaattinen ja käyttäytymällä siten että miehesi tietää että rakastat häntä vaikka mitä tapahtuisikaan, en tarkoita hyökkäämällä kimppuun yhtäkkiä ja survomalla kieltään toisen kurkkuun, vaikka joskus se voi olla ihan tervetullut ja piristävää mutta ei ehkä kriisin aikana;). Ne pienet asiat ja teot ratkaisevat!
Ja vastaus miksi me haudottelemme ajatuksiamme on että ei haluta ketään vaikuttamaan niihin ja mietiskellä asiota rauhassa. Tosiasia on myös se että naiset ovat mestareita manipulomaan miesten mieltä... mutta suhde asioissa niin harrastakaa sitä varovaisesti.
Minut taas yllätti nainen, joka mennessään vieraaseen syliin lähetti vielä tekstiviestin jossa kertoi rakastavansa minua! Muutama päivä tämän jälkeen kehoitti keräämään tavarani ja häipymään.
-elämä on-
Ja niinkuin väitin, että miehelläni ei ole toista. Nyt sekin asia selvisi. MIEHENI PETTÄÄ MINUA! Aivan uusi piirre paljastui miehestäni. Ero tulee, en anna anteeksi eikä hän edes kadu tippaakaan.
Miten voiki olla et käy noin samallailla. Meijänki piti vielä yrittää, mies väitti vaan et suhteen ainut vika on siinä ku epäilen pettämisestä, no siinä sitte jo mietin et varmaa olis hyvä mennä puhuun terapeutille ku oon nii vainoharhanen ja eilen sit selvis et en ollu turhaa mies oli pettäny jo puoli vuotta. Tiedän miltä susta tuntuu ja nyt enkä itekkään tiedä miten tästä nyt selviäis.
Ikävää todella miten sinulle on käynyt. Typerä mies kun ei uskaltanut kertoa suoraan ettei halua enää edes yrittää tosissaan vaan alkaa käymään vieraissa. Luulisi sen verran munaa olevan tommoisella luuseripettäjälläkin että kertoo ettei mitään ole tehtävissä. Itseänikin kerran on petetty ja vaikka se vaikeaa olikin niin kyllä se menee ajan kanssa ohitse, pahinta jutussa oli että mieheni oli sängyssä erään ex-ystäväni kanssa.
mulle on käynyt melkein samalla lailla mut asiaan liittyy myös toinen nainen.oomme asuneet yhdessä noin 7vuotta paha vuosi sanotaan.avomiehelläni ei ole tunteita mua kohtaan eikä usko että meillä on syytä jatkaa kyllä se sattuu on niin levoton olo haluaisin päästä nyt jonkun kainaloon joku silittäisi päätäni ja ottaisi tän ahdistuksen pois olen jo aika vanha 57v ja avomieheni on mua 10vuotta nuorempi en haluaisi luopua hänestä mutta en usko että minäkään osaisin enää ottaa häntä todesta joten ymmärrän sun oloasi tietäisi vaan koska alkaa helpottaa mutta toivon että selviämme tästä ja vielä osaamme nauttia elämästä
Kuvauksesi elämäntilanteestasi on kuin suoraan omasta elämästäni. Olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta, joista kolme viimeistä naimisissa. Omasta mielestäni täydellinen liitto sortui pari kuukautta sitten mieheni ilmoitukseen, ettei rakasta minua enää niin kuin on joskus rakastanut. Mitään en osannut aavistaa etukäteen ja maailma sortui sekunneissa.
Hän on ilmoittanut haluavansa miettiä tilannetta rauhassa. Kaksi kuukautta on nyt mennyt, eikä hän osaa tehdä päätöstä vieläkään. Hän ei halua puhua, lähteä hakemaan apua yhdessä tms. Asumme yhteisessä kodissa edelleen yhdessä, mutta ilman minkäänlaista yhteydenpitoa. Hän ei osaa selittää tunteitaan, mutta kokee, ettei jaksa enää edes yrittää selvittää tilannetta. Hän kokee, että minä painostan kun yritän puhua.
Miten kauan pitää odottaa? On raskasta kun se maailman tärkein ihminen ei halua enää puhua, saatikka koskea. Hän on koko ajan lähellä, mutta täysin saavuttamattomissa. Ihminen, jonka luulin tuntevani, on muuttunut täysin vieraaksi.
Parin kuukauden aikana jokainen päivä on alkanut ja loppunut itkemiseen. On niin avuton olo, kun itse ei voi tehdä mitään. Vain odottaa. Tunnen kuitenkin ajautuvani hänestä koko ajan kauemmaksi kun tätä miettimisaikaa kuluu, joten en tiedä, haluanko enää itsekään tätä liittoa takaisin. Voiko tilanne enää koskaan korjautua entiselleen? Kuitenkin sitä koko ajan epäilisi toisen tunteita ja sanomisia.
Koskaan ei näköjään voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan. Pelottavaa. Kaikki tuttu, turvallinen voi kadota hetkessä. Jaksamista kaikille muillekin samassa tilanteessa oleville. Uuden elämän aloittaminen pitkän yhteiselon jälkeen ei ole helppoa ja elämänilon löytäminen uudestaan vie aikaa.
olen ollut kaksikymmentäkuusi vuotta naimisissa ja vaimo sanoi vaan että hän lähtee ei mitään syytä eikä mitään syytä outo juttu yleensä avioliitoni on toiminut hyvin mutta jos kyllästyy toiseen se on avioliiton loppu ymmärän sinua miltä tuntuu mutta eiköhän me nosteta pää pystyyn ja ajatella uusia asioita ne ennen sanoi että joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään ja miettiköön hevonen siilä on isnpi pää toivon että et ala ajattelemaan likaa asioita vaan koitat ajatella omaa itseäsi ja tulevaisuuttasi siellä on jokin sinua varten ja hyvää loppu kesää t:49v mies maalta