Kaipaisin kertomuksia siitä, mitä epäilet syyksi ettei miehesi pääse irti äitinsä otteesta.
Pelkääkö hän että äiti suuttuu ja hylkää jos on eri mieltä,tai korottaa ääntään?
Onko hän kenties ainoa poika,Vai onko hänellä mahdollisesti isä joka on vaimonsa tossun alla,eikä ole tehnyt koskaan "miesten"juttuja poikansa kanssa?
Onko hänellä äiti,joka ei anna muille suunvuoroa,kun ehtii aina vastaamaan poikansa ja miehensä puolesta.
Minun mies lähtee vaikka kesken hääpäiväaterian jos mamma soittaa vaihtamaan vaikkapa sulaketta.
Ihmettelen miten anoppi sen tekee,siis sen hallitsemisen,ja toivoisin oppivani ymmärtämään miestäni paremmin kun anoppi hiertää parisuhdettamme,vai mikä mättää..
Onko olemassa "kiltin pojan syndrooma"?
Pelkääkö hän että äiti suuttuu ja hylkää jos on eri mieltä,tai korottaa ääntään?
Onko hän kenties ainoa poika,Vai onko hänellä mahdollisesti isä joka on vaimonsa tossun alla,eikä ole tehnyt koskaan "miesten"juttuja poikansa kanssa?
Onko hänellä äiti,joka ei anna muille suunvuoroa,kun ehtii aina vastaamaan poikansa ja miehensä puolesta.
Minun mies lähtee vaikka kesken hääpäiväaterian jos mamma soittaa vaihtamaan vaikkapa sulaketta.
Ihmettelen miten anoppi sen tekee,siis sen hallitsemisen,ja toivoisin oppivani ymmärtämään miestäni paremmin kun anoppi hiertää parisuhdettamme,vai mikä mättää..
Onko olemassa "kiltin pojan syndrooma"?
Vastaukset 19
Vanhimmat
käytöstäsi oman äitisi kanssa. sulaketta et osaa vaihtaa etkä kaukosäätimen paristoja, mutta jotain sellaisia naisten juttuja. juttelet äitisi kanssa puhelimessa tuntitolkulla, hän saa vaikka asua luonanne jos vaan haluaa jne jne ...
onko se sitten kiltin tytön syndroomaa?
Varmaan aika osuva ajatus. Mietin kuitenkin; itse sanon aika tarkkaan omille vanhemmilleni milloin käy kyläilyt ja niin edelleen. Puhun puhelimessa äidin kanssa noin kerran viikossa. Toisaalta äitini ei vaadi eikä tuppaudu...jos tekisi niin, osaisinko tosiaan vetää rajamme? Vaikeaa se varmasti olisi.
hommat hoituu,eikä äitini taatusti meille muuta!
Ei ole syndroomaa..
Olen laillasi pohtinut näitä mainitsemiasi asioita monen monta monituista kertaa. Vastauksiakin olen löytänyt.
Suurin syy siihen, miksi minun mieheni ei pääse irti äitinsä otteesta, on se, että äiti itse myös roikkuu pojassaan. Joskus mieheni on tehnyt omia ratkaisuja ja edes hieman yrittänyt olla MIES: vastapainoksi sitten tulee äitinsä isänsä kommentit ja tavallaan "lyttäys". Edes omat vanhempansa eivät usko poikansa osaavan mitään tai selviävän mistään asiasta omin voimin. Eli jotenkin se pikku pojan syndrooma jatkuu aina vain vanhempien toimesta. Ja niinpä tämä poika vuosi vuoden jälkeen tuudittautuu aina siihen turvallisuuden tunteeseen, että vanhemmat hoitavat kaiken, aikuisiälläkin.
Koska poika on opetettu pienestä pitäen siihen, että äiti ja isi tekee ja auttaa, niin tottakai "mies" sitten pelkää/luulee avun loppuvan, jos uskaltaisi kerrankin asettua vanhempiansa vastaan jossakin asiassa. Lisäksi olen huomannut pojan isän olevan aikamoinen tyranni. Tavallaan hän on vaimonsa tossun alla ja pompotettavissa, mutta esim. juuri miehelleni tiuskii ja ärjyy. Olen huomannut, että mieheni taitaa aivan oikeasti pelätä isäänsä.
Anoppi/äitinsä on lempeämpi, mutta takertuva. Hän on kotirouva, joten aikaa soitteluun ja toisten asioiden järjestelyyn löytyy. Hän ei selvästikään saa tarpeeksi huomiota mieheltään, joten hän takertuu poikiinsa (ja varsinkin mieheeni, joka on esikoinen). Ja tosiaan: kun tapasin mieheni, hänen äitinsä puhui kaikki asiat poikansa puolesta. Kerrankin ihmettelin, kun sukulaistäti kysyi mieheltäni jotain: mieheni ei saanut edes suutansa auki, kun jo äitinsä vastasi. Eli kyllä, tämä anoppi puhuu poikiensa ja miestensä puolesta. Heitä on kolme veljestä ja kaksi näistä ovatkin sellaisia "hiljaisia hissukoita", hieman reppanoita.
Mielestäni koko mieheni perheen "systeemi" on jotenkin kieroutunut: äiti-anoppi hoitaa puhumisen ja tekee kaikki kotityöt aivan yksin, mies-appiukko odottaa palvelua ja on kuningas talossa. Viime sanan kaikkeen sanoo kuitenkin appi, jos ei muuta, niin lyömällä nyrkkiä pöytään. Anoppia tämä suututtaa ja hän hakee sitten lohdutusta ja ymmärrystä pojiltaan/vanhimmalta pojaltaan.
Esimerkki: jouluna menimme käymään anoppiappelassa. Heti ensimmäinen asia sohvalle päästyämme oli, että "onko muka kuusessa liikaa koristeita? Kun isäsi sanoi, että siinä on liikaa koristeita?" (Samalla surkea ilme ja anelee vastausta pojaltansa, ahdistavaa!) Eli jotenkin anoppi on suhteessaan onneton ja ainoa lohtu taitaa olla vanhin poika. Poika on sitten niin kiltti, että ei edes tajua joutuvansa hoitamaan "varamiehen hommaa" äidillensä. Sairasta!
Oikeasti joskus pelottaa, että kamalaa, jos appiukosta aika jättääkin ennen anoppia: mieheni on varmasti sitten se, kuka anoppia alkaa ajeluttaa ja hänen asioitaan hoitaa... Eikä se mitään, tottakai vanhempia autetaan, mutta kun tilanne on nykyäänkin jo hankala, niin sitten ainakin on piru lopullisesti merrassa.
Mielestäni ensin on se takertuva äiti ja siitä seurauksena kiltin pojan/tytön syndrooma. Tällaisesta tilanteesta on TODELLA VAIKEAA pyristellä irti aikuisena, onhan touhu jatkunut tällaisena koko lapsuuden ajan. Säälittää jotenkin...
Niin, mieheni myös noudattaa vanhempiensa tahtoa mielummin kuin oman vaimonsa/perheensä. Hän ei kertakaikkiaan osaa irrottautua sieltä mamman helmoista ikinä. Ja äiti isä ovat eläneet vain lapsillensa koko ikänsä, joten sama höösäys jatkuu pojan ollessa kohta 35-vuotias perheellinen mies (niin, no, hmpf... "mies").
Huomioin myös sen, että tällaiset kiltit pojat etsivät monesti itselleen vaimoksi sellaisia "tyranneja", ketkä äitinsä tavoin alkavat heitä pompottaa. Ja sittenhän ovatkin vastatusten vahvaluonteinen anoppi ja vahvaluonteinen miniä = EI TULE MISTÄÄN MITÄÄN! Esim. minä sanon miehelleni, että lähdetään asioille klo 16, tulisitko suoraan töistä kotiin. No, anoppi soittaa klo 15:30 ja pyytää pullakahveille. Mies kaasu pohjassa mammansa luokse pullaa popsimaan, viis siitä, että vaimo ja lapsi odottavat kotona ja jotain oli sovittuna. Näinpä taas anopin toive vei voiton ja riita kotona on valmis!
Itsekin olen alkanut miettimään, että kuinka ihmeellä se anoppi aina sen tekee, eli saa poikansa pomppimaan pillinsä mukaan? Uskon anopin tekeytyvän pikkulapseksi: jotenkin hän osaa olla niin reppana ja säälittävä, että poika ei voi kieltäytyä. Ja kun poikaa on autettu koko ikä, anopin on helppo vedättää näillä osteluillaan ja auttamisillaan "niin paljon minä olen sinuakin auttanut, että kehtaatko nyt panna vastaan" -tyyliin. Kieroja konsteja. Mielestäni kukaan järkevä vanhempi ei käytä tuollaisia pikkulasten "tee näin niin saat karkin" -narrauksia enää aikuisen lapsensa kanssa. No, tässä mieheni perheessä ei kyllä koskaan olla tajuttukaan sitä, että vuodet vierivät ja ihmiset aikuistuvat. Anopilta itseltäänkin on tainnut joku aikuistumisvaihe jäädä väliin kokonaan. Käytös on välillä aivan pentumaista, lapsellista.
Minä olen aikoinani mieheni kanssa tehnyt sen ratkaisun, että asumme erillämme. Juuri tämän ongelmallisen anoppi-poika -suhteen vuoksi. Eipä tule anoppi kotiini huseeraamaan enää. Pikku hiljaa vain alkaa näyttää niin toivottoman surkealle tämä tilanne ja tuo aikuinen lapsi (mieheni), että olen harkinnut avioeron ottamista. Näin nämä tilanteet ikävä kyllä usein päättyvät... Mutta miksi pilata tämä yksi ainutlaatuinen elämä tällaista "sekopäämeininkiä" katsellessa? :-(
tuommoisessa perheessä on vikana. Tulee mieleen,että he ovat ihmisiä jotka eivät muutenkaan ole/osaa olla avarakatseisia,avoimia kodin ulkopuoliselle,ympäröivälle maailmalle vaan uskotaan vahvasti että 'me ollaan AINA oikeassa',muut ihmiset ja mielipiteet koetaan uhkana.Ei edes pysähdytä kuuntelemaan toisen mielipidettä vaan on kiire saada oma tahto läpi,esim.äidillä. Miten tuollaisessa sitten voi kehittyä itsenäisiä itseensä luottavia aikuisia? Varmaan se lapsen oma tahto on lytätty jo vauvana...
Eroaminen tuntuu tässä tilanteessa ainoalta ratkaisulta, vaikka en ole koskaan aiemmin näitä kertomuksia lukiessani kannattanut eroa. Ei avioliitto ole sitä, että puolisot asuvat eri asunnoissa, anopin takia. Jos mies käyttäytyy näin äitiään kohtaan, niin se ei lupaa hyvää. Tosin veljeni on hieman samanlainen. Kertoo asioita äidilleni, jotka eivät todellakaan kuulu tälle, esim. raha-asiat, motkottaa vaimostaan, tämän tietystä pienestä ostoksesta riittää aina välillä juttua, ei puolusta vaimoaan ruokapöydässä, vaikenee, tai pakenee, kun äitini taas heittää jotain kommenttia miniälle.
Tunnen avoparin, jolla on yhteinen lapsi, ja asuvat vierekkäin samassa rivarissa. Naimisiin eivät mene, eivät aiokaan mennä. Minusta tämä ei ole oikea liitto, yhdessäoloa sanan täydessä merkityksessä. Teet oikein, kun pohdit mitä eläkkeellä olo tuo tullessaan. Onko tämänhetkinen ratkaisu oikein sinun lapsillesi?
Löysin paljon yhtäläisyyksiä kirjoituksestasi.
Eipä tästä ole montaakaan päivää kun mieleeni juolahti pelko appeni poismenosta.
Mieheni on se ainokainen ja kukapa siellä arkun vierellä seisookaan äitinsä kanssa ellei mieheni.
Minäkö menisin yksin lasten kanssa jättämään jäähyväiset vai mikä mahtaa olla käytäntö..
Voipi olla että jätän menemättä koko tilaisuuteen,tuskin tämä parivaljakko sitä huomaa.
Siitä en välitä mitä ihmiset ajattelee,on vaan appivanhempien kanssa tulehtuneet välit
Hautajaisissa lähisukulainen jättää hyvästit ensi, se on puoliso/leski ja vielä lapsuuskodissa asuvat lapset.
Suru voi murtaa ihmisen ja leski saattaa tarvita fyysisen tuen voidakseen seistä haudalla. Tämä tuki voi olla aikuinen lapsi tai lesken joku omainen sisar/veli tai perhetuttava.
Sitten ovat vuorossa lapset perheineen, vanhimmasta nuorimpaan.
Arkun hautaan kantavat; vainajan omat aikuiset pojat, miespuoliset sukulaiset. Vaikka arkku vietäisiin kärryillä sama saattojoukko ja hautaan laskevat jälleen nuo lähimmät sukulaiset yleensä kuusi henkilöä.
Vaikka miehesi olisi ollut äitinsä tukena, oman hiljaisen hetken kukkansa ja puheensa lausuu vaimonsa ja lastensa kanssa. Surun valittelut ottaa vastaan leski, yhdessä vainajan lasten kanssa.
Kiitos,luulen vaan ettei se käytännössä toimi.On meinaan kokemusta miehen suvun hautajaisista.
Silloin vainaja oli mieheni setä jota hän ei ollut tavannut varmaan kymmeneen vuoteen.Silloinkin hän meni arkulle äitinsä kanssa.
Minunkin piti mennä mutta juutuin lastenrattailla kuoppaan ja kaksi vanhempaa lasta roikkui jalassa.
Kun selvisin kuopasta he tulivat jo pöis,eikä kumpikaan ihmetellyt mitään.
Kuolin ilmoituksessakin luki:appi,anoppi ja poika perheineen,nimillä tosin mutta silloinhan anoppi ja poika olisivat pari.
Ei me oltaisi haluttu nimiämme siihen mutta anoppi ilmoitti laittaneensa siihen meidätkin.
Veikkaisin että apesta olisi samanlainen ilmoitus:Anoppi ja poika perheineen:(
Sinulla kun tuntuu olevan tietoa noista etiketti jutuista niin mitä ajattelet seuraavasta tapauksesta;
Oli tässä taannoin juhlat ja vieraita oli paljon,myös anoppi ja appi.
Mieheni istui koko vierailun ajan heidän seurassaan.
Minun käsityksen mukaan hänen olisi kuulunut ainakin ruokailla perheensä parissa ja seurustella myös muiden vieraiden kanssa,isäntä kun oli.
Muistutan etten ole anopin kanssa väleissä,Siispä olivat kolmestaan.
Olisiko viisas äiti sanonut pojalleen,että hoitelehan velvollisuuksiasi?
Olisipa naurettava ajatus jos itse olisin ollut isin ja äidin kanssa,viis perheestä
miten toimitaan,kun kyseessä avopari(yhdessäoloa n.1,5v,yhdessä asumista 1v.) ja kysymys avomiehen sukulaisen hautajaisista.Hautajaiset siis olivat, ihmettelemään jäin kun minua ei kutsuttu,vain mies.Miehen kommentti oli vain,että tottakai voi tulla...ketään ei mukamas kutsuta,oletetaan että luonnollisesti avopuoliso tulee myös.Noh,miehen äiti kyllä sanoikin että poika tulee,kysymättä edes minua. Ymmärtäisin,jos kyse olisi muutaman kuukauden tuttavuudesta mutta yhdessäoloa jo kuitenkin 1,5v.
Omassa suvussani on tapana kutsua,ei siis tietenkään mitään kutsukortteja.Mielipiteeni on,että avopuolisoni äidin olisi juuri pitänyt kutsua minut...
älä ihmettele.Itse olen ollut naimisissa jo toistakymmentä vuotta eikä kutsu anoppi vieläkään kylään,oletti vaan että roikun pojan perässä,kuten teinkin muutamia vuosia.
sitten täyttyi mitta enkä enää mene jos ei osaa meitä perheenä pyytää.
nyt on sitten anopilla herne nenässä,muttei anna sen luonne periksi nöyrtymään että pyytäisi meidät kaikki.Sanoo vaan että tulihan se ennenkin.
Suosittelen että jätät alkuunsa anopin ja pojan pillinmukaan tanssimisen ja menet vain kun teidät molemmat kutsutaan,oli sitten häät tai hautajaiset.
Luulen että kutsuu seuraavan kerran kun suku ihmettelee:)
Minun käsittääkseni haudalle saa mennä kutsumattakkin,mutta muistotilaisuuteen kutsutaan,vai onko niin?
ole mikään pillin mukaan menijä-tyyppiä,mies on.
Mitä ylpeyden menettämistä tai yleensä mitä menettää jos osaa kutsua koko perheen,eikä vain toista. Enemmänkin kertoo että kutsuja on fiksu ihminen.
Enkä ymmärrä syynä,jos anoppi ei vain pidä poikansa naisystävästä/vaimosta. Tuntuu,että tässä äiti todellakin päättää pojan asioista,myös vaimonvalinnasta. Väärään valintaan äiti voi reagoida näyttämällä myrtsiä naamaa ja olla kutsumatta. En vaan voi käsittää mikä minussa on vikana? Omasta mielestäni ei mikään,mikä estäisi minua toimimasta vaikka avopuolisona:). Olen fiksu,kouluja käynyt ja omin avuin toimeen tuleva nuori nainen.Minussa ei kai ole 'sitä jotain' äidille....
Luulen että syy "anoppisi" käytökseen on vaan se että olette tunteneet melko vähän aikaa.
Toisaalta taas kyllä sen jo näkee mitä tuleman pitää.Jos hän sulkee sinut nyt ulkopuolelle,niin ei se miksikään muutu.Miehesi pitäisi nyt olla jämäkkä,sanoa äidilleen ettei hän lähde mihinkään ilman sinua,näyttää äidilleen että olette pari ja pidätte yhtä.
Niin minunkin mieheni pitäisi mutta anoppi vie häntä kuin pässiä narussa:(
Olemme asiasta puhuneet mutta ei auta.
Toivottavasti sinun miehessäsi on enemmän munaa.
Tyttöjen äidit ovat kivoja, poikien paskoja.
Johtuu biologisista syistä.
Tyttöjen äidit on hienotunteisia, eivät sekaannu tytön yksityisasioihin, vaan osaavat olla taustalla.
Tytöt ja heidän äidit osaa hoitaa ihmissuhteet. Eivät tallo kenenkään varpaille. Ovat lempeitä, ei omistushaluisia.
Poikien äidit ovat mustasukkaisia, tunkeilevia, pitävät kiinni kullannupuistaan hautaan asti, sotkeutuvat toisten asioihin, ovat epäempaattisia. Heidän elimistön happamuusaste on paljon korkeampi, varsinkin ne joilla on paljon poikia, eikä yhtään tyttöä. Tytön synnyttäminen helpottaa tilannetta, happamuusaste lievenee, eikä aiheuta niin paljon aggressivisuutta.
Tarkkailkaa ympäristöä. Se jolla on vain yksi tai kaksi poikaa, ovat ihmisistä inhottavimpia. Happamia ja ilkeitä, varsin niille, jotka lähestyvät heidän omistamiaan tuotoksia eli poikia.
Mä haistatin pitkät v***t äidilleni joka tuomitsi mun ensimmäisen tyttöystävän, sittemin (jo nyt) ex-vaimoni. En lähtenyt äidin pullamössöpoika-osastolle ensinkään, vaan tein selväksi että mun muijaa et muuten morkkaa. Ja samaa suosittelen kaikille peräkammaripoika-syndroomasta kärsiville "miehillle". Mutsi on mutsi, ei muuta. Se ei omista ketään. Jos ei pippelin pituus riitä nousemaan äitiään vastaan tarpeen vaatiessa, silloin on syytä jättää parisuhde väliin. Ei kukaan tosinainen kattele tuhkamunapellejä.
Aikuinen mies ei haistattele v....a, vaikka äiti olisi mitä mieltä.
Aikuinen mies antaa äidin pitää mielipiteensä provosoitumatta itse.
Aikuinen mies on kohtelias hankalalle äidilleen.
Aikuinen osaa erottaa oman persoonansa äidistä ilman pippelin pituuden mittauksia.
Aikuinen mies on viisas käsittämään, että äitikin on ahdistuva ihminen.
Aikuinen mies puolustaa tyttöystäväänsä, mutta toimii silti kuin gentlemanni.
SELLAINEN on tosi ja todellinen aikuinen mies!
Naisen on syytä erottaa nämä aikuiset miehet epäaidoista jäljennöksistä!
tuhkamuna on siittiökuoleet kivekset yleisemmin kivestulehduksesta tai tippurista johtuneena.
Näin toimii itsenäistynyt ihminen. Välien katkominen ristiriitojen takia on typerää keskenkasvuisuutta: välimatkan pitäminen ja kohtuullinen viileys auttaa kummasti. Kaikkien kanssa ei yksinkertaisesti voi olla lämpimissä väleissä.
Jos kohtelias välimatka ja välinpitämättömyys loukkauksia kohtaan ei riitä, niin silloin pitää tylysti katkaista välit. Miehen tulee puolustaa perhettään, vaikka sitten omalta äidiltään.