kuinka olette selvinneet tutun itsemurhasta?

Minunkin ystäväni tappoi itsensä, vuosi sitten. Ikävöin edelleen, mutta en tunne vihaa, katkeruutta tai muuta sellaista. Itse asiassa hän kertoi minulle aikeistaan ja kannustin häntä lopettamaan kurjan olemassaolonsa. Minusta hänellä oli siihen syy ja kaikki oikeus, meillä oli aika saman lainen pessimistinen näkemys elämästä. Ikävä on suuri, mutta toisaalta ihailen kaveriani (olimme tosiaan "vain" kavereita, emme erityisen läheisiä ystäviä), ehkä menen itse perässä joku päivä.

kaikinpuolin.Vaikeaa aikaa omaisille ja ystäville.Mutta yhtä asiaa toivon sinun miettivän...onko sinun mielestäsi vastuu tapahtuneesta läheisillä , sinulla , vai tekijällä itsellään...vai olisiko kenties parempi olla syyttelemättä ketään....No kuitenkin,voimia sinulle ja omaisille.

Ne tunteet van pitää elää, valitettavasti. Onko sinulla oikeutta? Ei sydämesi siitä välitä. Kunhan et loukkaa ketään.

Oma veljeni kun kuoli (en vielläkään osaa sanoa, halusiko hän tappaa itsensä ihan oikeasti vai ei) mikään ei ollut mielestäni niin loukkaavaa ja muiston mutaan astumista, kuin se syyttely, joka tuli muilta. Varsinkin, kun yksikään heistä (edes vanhempamme) eivät olleet auttamassa, silloin kun hän olisi apua tarvinnut, eivät vierellä ja valmiina, vaan jättivät oman onnensa nojaan. Ja joka ikinen heistä tiesi miten itsetuhoinen hän oli, minäkin. Olihan hän hoidossa itsemurhan yrityksestä, kun kuoli.

Minun tunteeni olivat myös sekavat. Olin yksi niistä, jotka yrittivät pitää häntä pystyssä ja valaa uskoa elämään, huonoin tuloksin.

Aluksi olin helpottunut, että se kaikki oli ohi. Monen vuoden jälkeen saatoin vihdoin pitää kännykän kiinni öisin (jolloin isäni ei päässyt örisemään puhelimeen kännispäissään), koska ei tarvinnut enään kantaa huolta, jos veli tarvitseekin minua klo: 04.00 aamulla, kun yrittää päättää päivänsä. Sitten tuli hirveä viha kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät tehneet mitään, mutta tiesivät kyllä kertoa kenen syy ja miksi oli veljeni kuolema.

Itse en osaa edes tarkkaan luetella kaikkia tunteita joita olen käynyt läpi, tämän puolentoista vuoden aikana, suurimman osan aikaa, kun olen ollut kai jonkina steisessa shokissa ja minun on ollut äärettömän vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että veljeäni ei enään ole.

Loppujen lopuksi, päätös oli hänen itsensä. Hän tiesi kyllä mitä teki, vaikka ei varsinaisesti tappanutkaan itseään, mutta kyllä se taisi kuitenkin loppujenlopuksi olla päämääränä, muussa tapauksess ahän ei olisi toiminut niin kuin toimi. Kaikki apu oli hänelle saatavilla, mutta valitettavasti häneltä taisi usko loppua. Ja nyt kun itse mietin miksi, niin joudun käymään läpi hänen koko elämänsä alusta loppuun asti. Kenen vika se oli? Ei kenenkään loppujen lopuksi, hän sai vain huonot kortit, kerta toisensa jälkeen.

Olisimmeko estäneet hänen kuolemansa? Kyllä ja sitä yritimmekin, mutta kenenkään elämää ei voi elää toisen puolesta.

Onko ikävä ja sattuuko? Kyllä, pahemmin kuin koskaan osasin kuvitellakkaan. Tekisinkö asioita toisin? Luultavasti en, loppujen lopuksi, hän olisi lähtenyt kuitenkin..olisin ehkä voinut viivyttää, jos minulla olisi se tieto mikä on nyt.

On sinulla oikeus surra ja tuntea mitä tunnet. Mutta sen sanon, että toisen ihmisen puolesta ei kukaan voi valintoja täällä tehdä. Minä pyysin itse veljeltäni, että ei jätä minua tänne yksin ja sanoin sen sata kertaa, että hän on minulle kalleinta elämässä. Me tosiaan yritimme ja uskon, että niin sinunkin ystäväsi läheiset yritti. Kuten he, myös me tiesimme, että on todennäköistä, että näin käy ja pelkäsimme sitä. Luultavasti hän sai kuitenkin meitä huijattua tarpeeksi, koska on nyt kuollut. Olisimme varmasti olleet hänen luonaan 24h/7 jos olisimme osanneet aavistaa, että hän aikoo lähteä, mutta kaiken piti olla hyvin...jokainen asia meni niin nappiin, että kerkesimme huokaisemaan helpotuksesta. Hänellä oli suunnitelmia ja piristyi ja sitten olikin jo poliisit oven takana tuomassa suru uutisia.

Voimia sinulle ja voimia minulle...vaikka tästä on aikaa, niin kipeää se tekee siltikin. Ainoa mitä aika on tehnyt, se on viennyt sen turtuneisuuden pois, ulkopuolisen olon. Ja nyt se ikävä ja kipeä tuntuu, kunnolla.

Jos haluat vetaistukea, Surunauha ry auttaa.
Itse olen saanut sieltä parhaiten apua.
Siellä on palveleva puhelinkin, jonne voi ihan nimettömänäkin.

Siitä, että se oli vain kaverisi. Minunkin kavereita on vuosien varrella kuollut omankäden kautta puolen tusinaa. Ensimmäinen kerta on tietenkin kaikista raastavin, mutta myöhemmin olen tajunnut, että kuolema on osa elämää ja kokematta sitä, ei voi kokea elämääkään. Kaverien kuolema on myös helppo unohtaa, ei ehkä nyt, mutta vuosien myötä. Tuska helpottaa ja lopulta lähes häviää.

Vasta siinä vaiheessa kun menetät jonkun joka on omaa vertasi, kuten veljesi tai lapsesi, tajuat mitä tuska oikeasti on. Joidenkin sisin kuolee mukana. Kuoleman oppiminen kaverin kuoleman kautta on hieno asia, kun pääset siitä yli, olet astetta vahvempi ihminen. Ehkä pystyt pian kestämään vielä läheisemmän ihmisen kuoleman. Sillä suurin menetys on se, jos kuoleman mukana katoaa myös elävän sielu.

Minä olen onnellinen puolestasi. Olet nähnyt sen, mitä elämä oikeasti on. Koska olet vielä nuori, tulet vuosien varrella keräämään näitä kokemuksia yhä enemmän. Koskaan ne eivät loput, ainakaan ennen kuin itse olet haudan levossa.

Voit kokea viestini kylmänä ja kyynisenä, mutta sellaiseksi sitä ei ole tarkoitettu. Se on toteamus siitä, mitä elämä on. Maailma on kylmä paikka ja mitä nuorempana ihminen sen oppii, sitä paremmin hän elämässään menestyy.

Oma lapseni teki itsemurhan ja tuntui hyvältä lukea ajatuksia jonkun toisenkin kokemana. Kuolema on osa elämää ja joskus elämän ja kuoleman erottaa millimetrin miljoonasosa. Välillä voittaa kuolema. Mutta kuoleman voi oppia kohtaamaan suruja eikä ahdistavana vääryytenä.
Hyvä kirja on myös Tiibettiläinen kirja elämästä ja kuolemasta, se tarjoaa vähän erilaisen kuolemakäsityksen.

Koin saman jutun vuosi sitten. tunteet oli tosi sekaisin itku jatkui ja jatkui.Kaikki tuntui pahalta surin tosi kauvan. nyt pikku hiljaa helpottaa. Syytin itseäni miksi en voinut auttaa ja miksi en soittanut kun vielä voin. sitten kaikki oli myöhäistää. kun sain puhelun ettei häntä enää ole. sinulla on oikeus surra asiaa! kyllä se ajan mittaa helpottaa mutta aikaa se vie!

Lasteni isä teki itsemurhan ja kyllä hänellä oli jo entuudestaankin yrityksiä. Hän sairasti vaikeaa masennusta jossa oli välillä hieman parempiakin kausia..mutta aina vain uudelleen synkkyys vei miehen mennessään. Olimme jo eronneet miehen halusta jo aikaisemmin joka ei suinkaan tarkoita että tämä olisi ollut minulle/meille helpompaa. Olimme tiiviissä yhteydessä miehen kanssa ja pyrin aina soittamaan hoitavalle taholle jos hän vaikutti..ns.oudolta. Valitettavasti eron seurauksena mielipiteeni monesti ohitettiin ikäänkuin ulkopuolisena. Lääkityksensä hän oli jo jättänyt nyt kokonaan.. Mitä tästä kaikesta mietin..keväällä puhuimme asiasta että haenko hänet hoitoon..silloin hän sanoi että älä murehdi..elän mielummin hetken näin kuin pitkään murheellisena. Uskon että päivien määrä tuli täyteen eikä hän enää kertakaikkiaan jaksanut elää. Tietenkin jossain sisälläni on ajatus siittä että kenties paremmalla hoidolla lapsillani olisi isä edelleen.

Viestissäsi syyllistit kaverisi läheisiä kaverin itsemurhasta. Se on minusta pahinta mitä voi tehdä sille, joka on menettänyt läheisen itsemurhan kautta. Itsemurhaa hautovaa on vaikea auttaa, jos hän ei itse sitä halua eikä koe tarvitsevansa apua. Ketään ei saa vastoin tahtoaan hoitoon vaikka läheiset tietäisivätkin tämän hautovan itsensä tappamista. Ex-puolisoni kertoi minulle tekevänsä itsemurhan. Kerroin tämän psykiatrille, psykoterapautille ja puolisoni lähiomaisille. Kukaan ei osaa/voi tehdä mitään pelkkien puheiden perusteella. Ex-puolisollani ei ole taustalla mielenterveyden ongelmia. Joten nyt vain katsotaan mitä tapahtuu.

Työkaveri tappoi aika äskettäin itsensä. Tuntuihan se toki oudolta, mutta en itkenyt tms. Henkilö jäi melko etäiseksi työaikana, toki joskus juteltiin ja ok tyyppi oli. Eniten mietin millä tavalla hän pääsi täältä vittumaisesta maailmasta pois, kun itsekin sellaista olen harkinnut. Ei vaikuttanut asemieheltä, ehkä sitten hirttäytyi tai pudottautui katolta, kenties myrkkyä. Henkilö oli eronnut jo aikoja sitten, ei ehkä sitten enää löytänyt paikkaansa ja kenties vittumaiseksi mennyt työpaikkamme johti osaltaan tuohon. Jotkut häntä paremmin tunteneet olivat hänelle vihaisia teostaan. Miksi? Hittojako se kenellekään kuuluu jos päättää poistua näyttämöltä. Itse ajattelin että jos kaveri sitä halusi ja jos mahdollisena henkiolentona edelleen on ratkaisustaan onnellinen, niin turhaa siitä syyllistää.