Tämä on varmaan se tavallinen tarina; parisuhteessamme on kolme - minä, mieheni ja anoppi.
Anoppi on yksinhuoltajaäiti ja mieheni hänen ainoa poikansa. Ja tottakai napanuora on hyvin tiukasti kiinni. Olihan mieheni heidän pienessä perheessä se ainoa mies yli 20 vuotta. Vaikka mieheni on muuttanut jo synnyinkodistaan pois, mennyt naimisiin ja perustanut perheen, on silti ykkös-perhe kuitenkin vielä äidin luona.
Tämänkään en silti vielä uskoisi yksin aiheuttavan ongelmia. Onhan se hyvä, että on lämpimät välit sukulaiseten kanssa (tai siis tässä tapauksessa oman perheensä kanssa..).
Ongelmia aiheutuu yhtälöstä:
* Minua, siis vaimoa, ei katsota kuuluvat "ydinperheeseen" vaan olen nainen, joka on (tällä hetkellä) naimisissa pojan kanssa. Ykkösperhe on ykkösperhe, muut on muita.
* Anoppini on äärimmäisen itsekäs ihminen; hän kuningatar-mehiläinen, jonka sana on laki ja jonka käskyjä on noudatettava tai muuten...Kukaan siis KUKAAN maailmassa ei mene hänen edelleen.
Esimerkkejä:
Omissa häissämme anoppi yritti kynsinhampain pyörittää showtaan. Olimme varautuneet anopin järjestämään fiaskoon ja mielipahaan, joten kaasojen&bestmanien ja sukulaisteni ansiokkaan toiminnan takia vahingot jäivät pieniksi :-)
Häiden jälkeisenä aamuna anoppi kuitenkin soitti hääyöhotelliin, että ikkunoita pesemään!!
Muidenkin ihmisten merkkipäiviä, häitä ja hautajaisia anoppi on terrorisoinut älyttömillä vaatimuksillaan, milloin olisi pitänyt kaupassa käyttää, milloin ruoho leikata. Epäilen sen johtuvan siitä, että anoppi ei voi sietää jos joku muu varastaa huomion olemalla päivänsankari niin anopin pitää palauttaa "sankari" maan pinnalle :-) Naurettavaa se on silloin, kun anoppi tekee sen tuttavilleenkin.
Siitä olen päätellyt, että anopin itsekäs käytös ei johdu meistä (tai minusta), koska hän on kaikille tasapuolisesti yhtä bitch.
Anopin ihanasta luonteesta johtuen ja siitä että voimavarani eivät yksinkertaisesti riitä kahden perheen töiden hoitamiseen (kyllä, vaikka en ole kyllin hyvä "perheenjäseneksi" niin riitän kuitenkin piianhommiin), olen ilmoittanut että en jaksa enää anopin temppuilua ja pysyn erossa anopista ja "hänen ydinperheestään".
Mieheni on surullinen ja hän ei ymmärrä miksen voisi jatkaa samaan malliin kaiken paskan nielemistä. Olisihan hänellekin kevyempi, jos joku jakaisi taakan. Oma mielenterveyteni ei kuitenkaan kestäisi noin negatiivisen ja ilkeän ihmisen seuraa, joten jätän väliin.
Anoppi on yksinhuoltajaäiti ja mieheni hänen ainoa poikansa. Ja tottakai napanuora on hyvin tiukasti kiinni. Olihan mieheni heidän pienessä perheessä se ainoa mies yli 20 vuotta. Vaikka mieheni on muuttanut jo synnyinkodistaan pois, mennyt naimisiin ja perustanut perheen, on silti ykkös-perhe kuitenkin vielä äidin luona.
Tämänkään en silti vielä uskoisi yksin aiheuttavan ongelmia. Onhan se hyvä, että on lämpimät välit sukulaiseten kanssa (tai siis tässä tapauksessa oman perheensä kanssa..).
Ongelmia aiheutuu yhtälöstä:
* Minua, siis vaimoa, ei katsota kuuluvat "ydinperheeseen" vaan olen nainen, joka on (tällä hetkellä) naimisissa pojan kanssa. Ykkösperhe on ykkösperhe, muut on muita.
* Anoppini on äärimmäisen itsekäs ihminen; hän kuningatar-mehiläinen, jonka sana on laki ja jonka käskyjä on noudatettava tai muuten...Kukaan siis KUKAAN maailmassa ei mene hänen edelleen.
Esimerkkejä:
Omissa häissämme anoppi yritti kynsinhampain pyörittää showtaan. Olimme varautuneet anopin järjestämään fiaskoon ja mielipahaan, joten kaasojen&bestmanien ja sukulaisteni ansiokkaan toiminnan takia vahingot jäivät pieniksi :-)
Häiden jälkeisenä aamuna anoppi kuitenkin soitti hääyöhotelliin, että ikkunoita pesemään!!
Muidenkin ihmisten merkkipäiviä, häitä ja hautajaisia anoppi on terrorisoinut älyttömillä vaatimuksillaan, milloin olisi pitänyt kaupassa käyttää, milloin ruoho leikata. Epäilen sen johtuvan siitä, että anoppi ei voi sietää jos joku muu varastaa huomion olemalla päivänsankari niin anopin pitää palauttaa "sankari" maan pinnalle :-) Naurettavaa se on silloin, kun anoppi tekee sen tuttavilleenkin.
Siitä olen päätellyt, että anopin itsekäs käytös ei johdu meistä (tai minusta), koska hän on kaikille tasapuolisesti yhtä bitch.
Anopin ihanasta luonteesta johtuen ja siitä että voimavarani eivät yksinkertaisesti riitä kahden perheen töiden hoitamiseen (kyllä, vaikka en ole kyllin hyvä "perheenjäseneksi" niin riitän kuitenkin piianhommiin), olen ilmoittanut että en jaksa enää anopin temppuilua ja pysyn erossa anopista ja "hänen ydinperheestään".
Mieheni on surullinen ja hän ei ymmärrä miksen voisi jatkaa samaan malliin kaiken paskan nielemistä. Olisihan hänellekin kevyempi, jos joku jakaisi taakan. Oma mielenterveyteni ei kuitenkaan kestäisi noin negatiivisen ja ilkeän ihmisen seuraa, joten jätän väliin.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Surulliseksi minut tekee se, että aikoinani luulin perustaneeni perheen mennessäni naimisiin. Nyt olen kuitenkin tilanteessa, että en kuulu "perheeseen", olen ulkopuolinen. Mistä voisin saada sen tunteen, että kuulun johonkin perheeseen, sukuun?? On niin juureton olo. En nyt voi oikein perustaa uuttakaan perhettä kun olen kuitenkin naimisissa!! Olen sinkku, mutta naimisissa. Sinkun velvollisuudet (=hoida kaikki hommasi yksin), mutta naimisissa olevan vastuut (=hoida kaikki hommat lisäksi myös aviomiehesi puolesta).
Onkohan tämä nyt sitten sen kulissiavioliiton määritelmä?
aika auttaa. Ja joku päivähän anopistakin aika jättää. Silloin saat miehesi omaksesi. Tsemppiä
Varmaan minä kulutan 20 vuotta elämästäni odotellen, että "kohta se onni alkaa!" kun anoppi kuolee. Ihan järjetön ajatuskin.
sitä se meikäläiselläkin oli vuosi kaudet..anoppi, kun jäi yksinään leskeksi..niin mies, eli hänen poikansa joutui lähes kymmenen vuotta menemään ja tulemaan sinne mihen anoppi halusi,esim..kesämökille, missä olivat monta päivää, jne..ja minä jäin yksin..siitä se sitten lähtikin, että erosin ja ajattelin että luovutan pojan äidilleen..
Kuka hemmetin spede haluaa viettää äitinsä kanssa aikaa jossain mökillä kysyn vaan....
Ovatko nämä niitä kuuluisia takakammarin poikia?
Minun mieheni oli iltatähti, ainoa poika. Isänsä kuoli pojan ollessa yläaste ikäinen. Noihin aikoihin minäkin tulin kuvioihin mukaan.
Anoppi käyttäytyi imelästi minua kohtaan silloin, kun seurassa oli muitakin. Kun jäimme kahden, hän saattoi kääntää selän ja oli pyyhkivinään pölyjä hyllyltä tms ja heitteli ilkeyksiä kuin puolihuolimattomasti
"Kyllähän sitä toivoisi että poika käy koulunsa ensin loppuun ennenkuin mitään naikkosia katselee" (minä=naikkonen 17v.)
"...oikea pikkulutka..naisen metkut millä vie ainoan pojan äidiltä"
Kuitenkin juuri muiden seurassa saattoi kehua minua, miten olin hyvä tekemään ruokaa/käsitöitä/leipomaan. Ja aina suvun tullessa kesälomalle anopin luokse, minun olisi pitänyt olla leipomassa ja laittamassa ruokaa kaikille.
Onneksi olin joko koulussa tai töissä enkä voinut olla avuksi. Anoppi tosin tuumasi, että kyllä sitä voi ottaa vapaapäiviä että voi olla apuna hänelle.
Jos joku suvussa kuoli tai oli ristiäisiä, häitä tms. niin anoppi pyrki olemaan aina juhlan keskipisteenä. Tälläytyi seisomaan juhlakalun (tai ruumisarkun) läheisyyteen, että varmasti näkyisi jokaisen ottamissa valokuvissa. Usein anoppia ohjattiin istumaan useiden sukulaisten toimesta sivummalle, mutta tämä nosti hirveän metakan.
Sitten sitä saikin kuulla viikkokaupalla juhlien jälkeen, miten hänet oli juhlissa häpäisty.
Kun meidän häät olivat käsillä, miehen olisi pitänyt pari päivää ennen häitämme käyttää anopin peltikaton uusimiseen. Hirveää huutoa kun mies ei ehtinyt, järjestimmehän itse häämme omassa kodissamme ja tekemistä riitti. Huusi minulle, että enkö niitä kakkuja saa yksin koristeltua ja pihaa laastua, täys ihminen, nekö ne on pojalle tärkeämpiä kuin äidin peltikatto, mitäääh?
Hääpäivän aamuna anoppi soittaa pojalleen, että pitäisi lähtä häntä käyttämään kaupassa ja apteekissa, samalla sitten hän voi pojan kyydillä tulla kirkkoon. Kyllähän se morsian voi tulla vaikka taksilla tai kyllä sen joku ottaa kyytiinsä.
Kertoi kylällä lapsistamme, että vahinkolapsia olivat (esikoispoika syntyi 3 vuotta häiden jälkeen).
Vielä kuusi vuotta sen jälkeen kun olimme menneet naimisiin, anoppi lähetteli joulukortteja joissa luki ensin miehen nimi ja sitten minun nimeni...ja sitkeästi tyttösukunimi. Kerran tuli kortti jossa luki ensin miehen nimi lapset ja sitten c/o minun nimeni ja tyttösukunimi.
tuollainen käyttäytyminen aikuiselta naiselta. Itselläni oli myös samankaltainen tilanne vuosia sitten, mies oli perheen iltatähti ja ainoa poika, äiti puolestaan "hallitsi" perhettä ja kaikesta mietittiin ensin aina että mitähän äiti tästä sanoo...
Onneksi siitä pääsin pian pois eikä edes yhteen muutettu.
Silti nauratti:
"enkö niitä kakkuja saa yksin koristeltua ja pihaa laastua, täys ihminen, nekö ne on pojalle tärkeämpiä kuin äidin peltikatto, mitäääh?"
´Nuohan ovat vain sinun hääsi mutta tässä nyt on kyse sentään MINUN PELTIKATOSTANI!`
Pikkuisen suhteellisuudentajua voisi toivoa joillekin ihmisille...:)
Meillä oli vuosia sitten melko samankaltainen tilanne. Anoppi saatii "rahoitettua" kun mieheni kävi hänen kanssaan pitkän keskustelun em. kaltaisesta käyttäytymisestä.
Ei ollut ressukka ymmärtänyt käyttäytyvänsä "huonosti" (tai ymmärsi, mutta ei sitä mitä se vaikutti muihin ihmisiin).
Anopin ns. sekoilut johtuivat puhtaasti hänen omien ihmissuhteidensa puutteesta (ei ystäviä).
Anoppi ymmärsi hakeutua uusien harrastusten pariin ja tiedostaa oman justiinansa/päällepäsmärin ominaisuudet.
Kovin työ oli kuitenkin saada aviomieheni ymmärtämään vaimon roolin hänen elämässään.
Mikälaisia munattomia miehiä teillä on? Miehen tehtävä on tietysti näyttää anopille paikka, kun aloittaa / on parisuhteessa. Ainakin itse olen aina kaikissa asioissa vaimoni puolella, jos jostain tulee vääntöä. Tällä tavalla oma äitini on tajunnut, että on parempi tulla toimeen kuin valittaa turhista.
Tosin oma äitini kyllä aidosti pitää vaimostani, mutta jokaisella on välillä omat ihme kotkotuksensa. Niille asioille vaan pitää pistää piste.
Esim. äidin peltikaton korjaaminen... mitä helvettiä sitä varten on puhelin, jotta voi tilata jonkun huoltoyhtiön korjaamaan katon / jos käyttää talkoo työvoimaa, niin sillon työvoima kertoo aikataulun. Kauppaan kuskaamiset yms. onnistuu jos toinen on sairas tms. on erikoistilanne, mutta ei muuten. Kyllähän ihmiset pääsevät itsekkin kauppaan tai jos eivät halua kävellä hankkivat auton.
Ottakaahan nyt miehenne puhutteluun ja käskekää niiden kasvattaa munat. Kukaan jaksa semmosia onnettomia mies vätyksiä, jotka eivät osaa sanoa ei.
sama mieltä. Ihmettelen mitä täällä valitetaan anopeista, kun omalla miehellä ei ole munaa puolustaa omaa perhettään. Selvennykseksi oma perhe = vaimo lapset, ei äiti.
Voisiko se johtua siitä, että naisista vanhemmiten tulee kirpeitä sitruunoita, kun miehet ei jaksa kasvattaa aviopuolisoitaan "aina" ja "loputtomasti". Miehet mielummin antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun naiset selvästi kaipaavat rajoja miten käyttäytyä ja mitä tehdä.
Sitten naiset valittavat toisistaan kuinka tuo on tuollainen ja mitä vikaa kussakin on ilman minkäälaista itsekritiikkiä.
Jos ajattelee esim. tätä kirjoittajaa. Niin todennäköisesti hänen miehensä on sellainen ihana pieni kullannuppu, joka ei koskaan korota ääntään tai sano kellekkään poikkinaista sanaa. tästä syystä hänen äitinsä JA VAIMONSA käyttätyvät ihan miten heitä huvittaa ja tämä mies / poika tukee tätä mallia olemalla hiljaa ja hyväksymällä kaiken.
Eli tavallaan loppujen lopuksi syy on tämän vätyksen miehen joka on kasvatettu päin honkia ;) Suosittelisin kyllä kirjoittajalle, että hänen pitäisi tarkastella myös omaa asennettaan ja käytöstään. Hän ei voi tukeutua siihen, että hänen miehensä on hänen kanssaan samaa mieltä jne. todennäköisesti anoppikin kuvittelee, että hänen poikansa kyllä on hänen kanssaan samaa mieltä jne.
Neuvo vielä miehelle kun tätä tekstiä rupesi tulemaan... Seuraavan kerran kun hänen äitinsä pyytää jotain apua asiaan jonka hän voisi hoitaa itse tai vaivaamatta poikaansa sanot "Hei äiti en ole aviomiehesi vaan poikasi, minulle ei kuulu tehtävät sinun taloudessasi jotka voit hoitaa itse tai jotka hoitaisi sinun aviomiehesi. Äiti ei millään pahalla, soitellaan taas."
Muuta kommentti:
-En luule, että mieheni on samaa mieltä kanssani, koska tiedän että hän on eri mieltä. Ajattelen nimittäin itse, että ydinperhe on mies vaimo lapset, ja sukuun kuuluvat kaikki muut. Mieheni taas ajattelee niin, että ydinperhe on hän äitinsä, ja sukuun kuuluu muut ja minä olen sitten.
Äiti on ykkönen, jos pyytäisimme anopin kanssa jotain, niin mieheni laittaa aina äitinsä etusijalle.
-Mieheni KUITENKIN huomaa fiksuna ihmisenä, että anopin käytös (itsekkyys, huomionhakuisuus, vaativuus, jatkuvat avunpyynnöt) eivät ihan mahdu normaalin ihmisen muottiin. Mutta ei sano poikkipuolista sanaa äidilleen (siinä olit oikeassa puppelipojasta) MUTTA minulle mies huutaa ja rähjää senkin puolesta - purkaa kiukkuaan. Ja jos sanon, että pistä hanttiin edes kerran niin johan saadaan raivarit "minun äidistäni ei saa puhua pahaa". Hirveimmät hepulit tietenkin saadaan silloin, jos erehdyn asettumaan poikkiteloin anopin kanssa. Muiden ihmisten kanssa voi käydä normaalia vuorovaikutusta, mutta anoppia on sallittu vain myötäillä ja mielistellä.
Vaikuttaa vähän siltä, että miehesi on aikamoinen nuija. Onko toivoa saada hänet tajuamaan, että hänen suhtautumisensa äitiinsä on ehkä hieman outo? Miten oma suhtautumisesi onko se jo yli negatiivinen, kun tavallaan anoppi on jo ylittänyt ajat sitten limittinsä typerässä käyttäytymisessä?
Ei tuohon oikein muuta osaa sanoa. Ei tuota sinun hommaasi varmaan mitenkään pysty ratkaisemaan. Tekisi mieli sanoa, että onneksi anoppisi varmaan potkaisee tyhjää parin kymmenen vuoden sisällä ;)
Olet vallan oikeassa, näinhän se pitäisi mennä. Kyllä aikuisella miehelle tulisi olla selkärankaa ja älliä puuttua äitinsä pompottamiseen siinä vaiheessa kun äidin valta menee oman perhe-elämän edelle.
Juttelin aikoinaan nätisti mieheni kanssa, että koska häntä itseäänkin ärsyttää suunnattomasti äitinsä käytös ja ilkeily, eikö hän voisi ottaa
asiaa puheeksi. Että eihän tallainen lopu, jos siihen ei laiteta pistettä.
Mies tuumasi, että "Ei sille kannata puhua. onhan sille aikoinaan vähän jokainen yrittänyt puhua, mutta kun se ei kuuntele. Ja jos sille sanoo, helvetti repeää ja seuraa vielä pahempaa".
Mies hoiti tätä äiti-ongelmaa niin, että lakkasi vastaamasta puhelimeen kun äitinsä soitti, tai valehteli ummet ja lammet että "Joo, katsotaan nyt, kai mä tulen kunhan kerkeen". Eikä sitten koskaan mennyt kuitenkaan.
No siitä luovimisesta seurasi taas se, että anoppi alkoi soittelemaan minulle ja haukkumaan minua, että olen oikea pirttihirmu ja miehestäkin tullut lapatossu kun tekee niinkuin minä haluan.
Mies vannotti minua, että älä räjähdä sille vaikka sieltä tulis mitä sontaa, että kun se saa siitä vaan lisää vettä myllyynsä. Pitää olla niinkuin ei välittäisi ollenkaan.
Näin sitä joitakin vuosia luovittiin, minusta tuli se yleinen sontaluukku. Oli hirveän raskasta vaan ottaa vastaan mutta koskaan ei saanut sanoa takaisin.
Myös lapsemme saivat sanahteluja osakseen, liekkö siksi että yleensä kuitenkin lasten menot ja tarpeet menivät anopin tarpeiden edelle.
Jossain vaiheessa tilanne räjähti käsiin, sanoin erittäin fiksusti ja rauhallisella äänenpainolla anopille, ettei tällainen meno ole normaalia enkä tästä lähtien enää hyväksy hänen käytöstään minua kohtaan.
Anoppihan uhkaili poliisilla ja raastuvalla, aikoi lehteenkin kirjoittaa yleisönosastolle, että tämä on nyt kunnianloukkausta ! (voi herranjestas sentään)
Myöhemmin ajauduttiin avioeroon ja kyllä vaan olen huojentunut, kertakaikkiaan.
Lapset kertovat, että silloin harvoin kun tämän mummunsa luona käyvät, ovat huomanneet että mummustahan on tullut ihmeen kiltti ja herttainen heitä kohtaan. Minuakin mummu muistelee lämpimästi, että on se teidän äiti hyvä ja kiltti ihminen, niin aikaansaava ja koti aina siistinä, osaa leipoa ja laittaa ruokaa, hyvä ja arvostettu ammatti...
Ettei vaan uusi miniäkokelas olisi nyt hampaissa ja "ihan vääränlainen", vie anopilta pojan :)
Herranjestas mikä akka!
Toivon ja rukoilen itseni puolesta etten newer, newer ryhdy moiseksi!
Joo, ei sulla ole muuta vaihtoehtoa kun pysyä kauempana ja varmaan parempi vielä ettet ota kantaa sen älyttömyyksiin. Joissain tilanteissa viisas vaikenee, vaan ei aina.
Meillä oli ongelmana, että anoppi järjesti poikansa puolesta kaikenlaista. Esim. kerran lapsen synttäreillä se istui mun viereen ja sanoi me lähdetään laivalle. Odotin sitten että mitä se mun puolesta on järkänny, niin se jatkoi, niin minä, Pekka ja lapset. Juu ei se mua ollu ilmoittanut! Poikansa lapsineen! Mies sanoi sit ku akka läks, et saadaan me sullekkin lippu! Juu ei tällä ylpydellä ikinä! No ei lähteny mieskään, mutta anoppi kiristi miestäni että ellet lähde hän ei ota kun toisen lapsen mukaan, kun hän ei jaksa molempia! On se fiksu, niin kiva! Mieheni sanoi sitten, että itse saat kertoa sille kumman jätät kotiin, et hän ei lähde joka tapauksessa. Loppujen lopuiks anoppi virkisty niin pal, et otti viel yhden lasten lapsen kolmanneks ja lähti.
Mä en ole anopin tempauksille antanu periks, enkä anna. Näkeehän se etten pidä siitä, on niin pirun teennäinen. Keiken huippu oli kun se oppi tänä keväänä antaan eurooppalisittain poskisuudelmia x 3 kun tavattiin. Ei se mitään jos ne tulis sydämestä, mut kun ei.
Sun täytyy miehelles puhua asiasta silloin kun siitä ei o riita päällä, ehkä silloin menee paremmin perille. Voithan sä sille ihan henkkoht. siis anopille kertoa miltä susta tuntuu. Jos suuttuu, niin mitä sen on väliä, onpahan hiljaa vähän aikaa.
Mun anoppi hivelee ja halailee ja antaa väliin pusunkin ukolle, täytyy sanoo et haloo!!!Yök!
Mulla on parikymppisiä poikia, eivät varmaankaan pitäisi moisesta!
Joten pidä puolesi, ei o muuta inhimillistä vaihtoehtoa.
Meilläkin kerran anoppi sanoi ex miehelleni, kun oli juuri palannut sukulaisensa luota USA:sta, että kyllä se pitäisi tuon "Matinkin" nähdä miten upeaa siellä on.
Että seuraavalla kerralla kun hän lähtee käymään siellä, hän maksaa matkat myös "Matille"...niin ja jos sinä "Maija" haluat välttämättä mukaan, niin voithan sinä ostaa lipun itsellesi.
(Mihinhän me oltais lapset sitten matkamme ajaksi säilötty?)
valitettavasti, että elämäsi ei tule muuttumaan koskaan, ellei miehesi käsitys muutu siitä, ketkä kuuluu perheeseen ja ketkä(äiti) ei, ja rupea puolustamaan sinua, vaimoaan. Jos tätä ei tapahdu, vaihtoehtosi ovat, että kestätä tilanteen loppuelämäsi tai hankit miehen joka arvostaa sinua ja kohtelee sinua ansaitsemallasi tavalla. Vaimon kuuluu olla miehelle se kaikkein tärkein maailmassa. Tsemppiä!