Olen usein lukenut täällä viestejä joissa sanotaan, että "jos ei ole varma rakastaako toista niin silloin ei rakasta" tai "sen vain sitten tietää kun rakastaa". Minulle on nämä lauseet aiheuttaneet välillä ahdistusta, pelkoa että suhteeni ei ole oikealla pohjalla ja minun "pitäisi" lopettaa suhde. Nämä mietteet johtuvat siitä, että todellakin usein mietin mitä rakkaus on ja rakastanko avopuolisoani. Tämä on ensimmäinen "oikea" suhteeni, joten minulla ei ole minkäänlaista vertailupohjaa miltä pitäisi tuntua.
Sanon melkein päivittäin rakastavani miestäni. Meillä on hyvä suhde. Viihdymme toistemme seurassa, käydään yhdessä lenkillä, elokuvissa, uimassa, rantsulla ja missä milloinkin. Löhötään usein myös sohvalla ja katsotaan telkkaria ja napostellaan jotain. Välillä makoillaan sängyllä ja kuunnellaan musiikkia tai vain ollaan lähekkäin. Rakastellaan. Jutellaan, nauretaan, itketään. Välillä suututaan ja mökötetään, pyydetään anteeksi ja ollaan taas parhaita kavereita. Mitäs tästä puuttuu?
En ole koskaan ollut rakastunut mieheeni sillä tavalla että vatsassa olisi perhosia. Ollaan vähitellen opittu tuntemaan toisemme ja tykätään toisistamme. Mies sanoo että rakastaa ja on myös varma siitä. Miksi minä sitten epäröin? Ehkä en rakastakaan?
En halua luopua suhteestamme, siinä on niin paljon kaunista ja hyvää. Olen onnellinen. Ehkäpä rakastan sittenkin. Miltä rakkaus tuntuu, sitä en tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että olen varmaan onnellisempi kuin moni jotka kuuluttaa rakkauttaan. Pelkkä rakkaus ei aina riitä..
kommentteja, kysymyksiä, ajatuksia, kertokaa mielipiteenne
Sanon melkein päivittäin rakastavani miestäni. Meillä on hyvä suhde. Viihdymme toistemme seurassa, käydään yhdessä lenkillä, elokuvissa, uimassa, rantsulla ja missä milloinkin. Löhötään usein myös sohvalla ja katsotaan telkkaria ja napostellaan jotain. Välillä makoillaan sängyllä ja kuunnellaan musiikkia tai vain ollaan lähekkäin. Rakastellaan. Jutellaan, nauretaan, itketään. Välillä suututaan ja mökötetään, pyydetään anteeksi ja ollaan taas parhaita kavereita. Mitäs tästä puuttuu?
En ole koskaan ollut rakastunut mieheeni sillä tavalla että vatsassa olisi perhosia. Ollaan vähitellen opittu tuntemaan toisemme ja tykätään toisistamme. Mies sanoo että rakastaa ja on myös varma siitä. Miksi minä sitten epäröin? Ehkä en rakastakaan?
En halua luopua suhteestamme, siinä on niin paljon kaunista ja hyvää. Olen onnellinen. Ehkäpä rakastan sittenkin. Miltä rakkaus tuntuu, sitä en tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että olen varmaan onnellisempi kuin moni jotka kuuluttaa rakkauttaan. Pelkkä rakkaus ei aina riitä..
kommentteja, kysymyksiä, ajatuksia, kertokaa mielipiteenne
Vastaukset 7
Vanhimmat
Vaikka oletkin ehkä epävarma niistä sanoista jolla tunteitasi kuvailet, paistaa sanoistasi silti se kuinka tyytyväinen suhteeseenne olet. Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, millä nimellä niitä tunteita kutsutaan, tärkeintä on se että on onnellinen!!
Eivätkä kaikki suhteet muuten ala niillä perhosilla vatsassa, eikä tarvitsekaan alkaa! Jokainen meistä on erilainen ja jokainen suhde on erilainen.. Tärkeintä on, että jokainen tekee niinkuin on itselleen parasta.
Ole onnellinen! Niin ja pidä kiinni suhteestanne, hyvää ei kannata heittää hukkaan! :)
Hei, camoon!
Ymmärrän, et välillä mietitään, et missä mennään ja mitkä ovat tunteet tällä hetkellä, mut liika on liikaa..
Teillä todellakin menee hyvin, joka tosiaanki kuultaa sun puheistas kauas, miksi luopua tollasesta löydöstä?
Ruoho, kun EI ole vihreämpää aidan toisella puolella. Ja se mikä on ihan hemmetin totta on se, että sen hyvän tietää, kun sen menettää.
Mitä mä sulle suosittelisin, olis pikku "loma" miehestäs. Menet jonneki vähäks aikaa vaik yksikses ja katot millasta on tulla takas kotiin. Kaipaatko? Ärsyttääkö mennä takas?
Joo, rakkaus ei aina oikeasti riitä, mut mitä kerrot teän suhteesta, niin se on oikeasti jotain tosi mahtavaa ja joillekki jopa pelkkä unelma. Esim. jos oma mies hakkaa, ryyppää,pettää, valehtelee tai on muuten vaan ihan täys paska.
Jos olette pitkäänkin seurustelleet, niin alkuhuuman jälkeen tulee väistämättä arki eteen.
Parisuhteen perustana arjessa on läheinen ystävyys kumppanin kanssa.
Toivottavasti teet kuitenkin oman ja tarkkaan harkitun päätöksen. Älä turhaan mieti, sillä se vie energiaa tosi paljon. Joskus täytyy vaan osata laittaa ajatukset taka-alalle ja keskittyä tähän päivään!
Tsemiä!
Itse olen miettinyt samaa. Päädyin siihen tulokseen, että jos mietit menettäväsi miehesi niin miltä se tuntuu? Itse aikoinaan pelästyin mieheni hengen puolesta juuri niihin aikoihin, kun oli tosi rankkaa. Sydän pomppas kurkkuun asti ja itku tuli. Silloin tajusin rakastavani edelleen, kun meinasin hänet menettää.
Yleinsähän sitä tajuaa totuuden vasta sitten, kun toinen on jo poissa.
Usein tuo epävarmuus onkin epävarmuutta itsestään ja siitä rakastaako itseään ja elääkö sellaista elämää jota oikeasti tahtoo elää. Ja tietäkö edes mitä elämältään tahtoo..
Itse olen käynyt samat tunteet läpi mutta sillä erolla, että minulla on mihin verrata. Meidän suhteemme pelasti miehen työpaikka toisella paikkakunnalla. Vaikka aikaisemmin vatsassa ei aikaisemmin pörränyt edes banaanikärpäsiä, nyt vatsa on täynnä perhosia. Suhteemme on tulisen intohimoinen ja rakastamme toisiamme ihan älyttömästi. Kaikissa suhteissa tulee taantumia, niistä pitää vain päästä yli. Tiedän nyt, etten katuisi mitään niinpaljon kuin eroamista, mikä oli lähellä 3kk sitten. Fyysinen ero, kokeilkaa ensin sitä.
Itse olen paininut juuri samaisen ongelman kanssa. Kaikki on hyvin, mutta toisaalta varmuus omista tunteista puuttuu. Mistä minä tiedän rakastanko? Toisaalta omalle epävarmuudelle löytyy minun tapauksessa parikin melko hyvää selitystä.
A) Huono itsetunto. Jos ei rakasta itseään, on hankala rakastaa muita. Aikaisemmin olin vain kateellinen, kun muilla tuntui menevän paremmin. Itsetuntoni on ehkä jo vähän parantunut (siitä kiitos lienee juuri tasapainoiselle ja fiksulle parilleni) ja nyt hyvän suhteen menettämisen estämiseksi olen miettinyt jopa avun hakemista tähän ongelmaan (sitä kait se oikeastaan on).
B) Tähän mennessä sekä vanhemma että kaikki sisärukset ovat eronneet. Kun vielä muistutan toista, joka on eronnut pariinkin otteeseen, usko omiin mahdollisuuksiin on aika huono (vrt myös kohta A). Miten pirussa juuri minun suhteeni voi kestää, jos kaikki muut ovat päätyneet eroon?
Ja kaikkein hälyttävintä on se, että toiset ovat alkaneet kiinnostaa! Miksen voi vaan olla tyytyväinen joka ikinen kerta kun nään oman kullan?!! Pitää mukamaste miettiä että tuo yksi kaveri on melko kiva ja että oi, se tuli juttelemaan... Ja että vielä haluaa sitä.
Joo, tähän on helppo sanoa, että lopeta joko tuollainen ajatteleminen tai sitten suhde. Niin kait. Olen viime aikoina ollut ärtyneempi kuin tavallisesti. En tiedä onko syy sitten itseinho vai toisen läheisyyden aiheuttama mene pois-reaktio. sniff.
Mutta jospa yrittäisin ensin tuota välimatkaa. Asumme yhdessä, opiskelemme samassa paikassa, harrastamme yhdessä, juhlimme yhdessä...
Itsekin joskus tuollaisia miettinyt, yksi pitkä suhde takana, nyt sinkkuna tosin jonkin asteen seurustelu alkuvaiheessa toisen miehen kanssa. Masennusta on ollut etenkin ensimmäisen suhteen alkaessa niin en oikein koskaan ollut rakastunut, kai, suhdetta kuitenkin kesti vuosia ja se oli monin tavoin ihanaa aikaa. En tiedä estikö masennus tiettyä tunneskaalaa vaiko miten asia oli.
Ja nyt tätä uutta miestä tapaillessa tietysti hermostuttaa etten vaan "haksahda" mukavaan ja turvalliseen tai sellaiseen jonka kanssa vaan sattuu tulemaan hyvin toimeen ja tykkäämään ja päätymään yhteen. Mitään ihmemiestä tai että aivan menee maa alta kun toista ajatteleekin en odota, mutta kuitenkin jotain sellaista, ja olen luullut välillä tuntevanikin.. Juttu on toisaalta niin tuorekin että kaipa tässä on aikaa vielä rakastua pamahtaakin tai miksei se voisi alkaa myös hitaammin.
Mietipä miten monilla eri tavoilla ihmiset rakastuvat, jotkut ovat ensin ystäviä vuosikausia, tai tuttavia, toiset rakastuvat ensisilmäyksellä. Eikä se ensisilmäys ole ainoa oikea tapa vaikka joskus niin ajatellaan?
Rakkaus on paitsi sana niin "verbi" ja se että rakastaako - sitä voi mietiskellä ja tunnustella vaikka siten haluatko koskea ja olla toisen lähellä, haluatko hänelle hyvää. Miltä sinusta tuntuu riidellessä, riidan jälkeen? Kuinka ihanaa sopu on? Kuinka kamalaa olisi jos toinen ei olisikaan sinun oma kultasi? Miten seksi sujuu? Entä läheisyys muuten?
Itselläni on ollut ekassa suhteessa ehkä hieman sellaista että esim. sängyssäkin on vain tehnyt sitä mitä asiaan kuuluu, eikä niinkään keskittynyt nauttimaan täysillä tilanteesta, ja toisesta, ja siitä mikä itsestä tuntuu hyvältä. Nyt olen pyrkinyt etten tee mitään vain koska se tilanteeseen sopii tai tavan vuoksi: Jos en ole asiassa "täysillä mukana" en ala muhinoimaan tms - mutta toisaalta ihan vaan halaaminenkin voi olla tajuttoman ihanaa kun on siihen virittäytynyt. Että elää synkassa tunteiden kanssa eikä vaan tavanvuoksi sano ja tee.