olemme olleet poikaystäväni kanssa 6 vuotta yhdessä. olin 18 kun aloimme seurustelemaan. muutin vuoden perästä hänen luokseen toiselle paikkakunnalle parinsadan kilsan päähän suoraan kotoota.
hän on ensimmäinen "oikea" poikaystävä. alusta asti oli vaikeuksia, kun olin tottunut menemään tukka putkella ja sitten kännissä tuli tehtyä hölmöyksiä ja näistä seurasi luottamuspula ja poikaystävästä tuli äärimmäisen mustasukkainen. samoista asioista riideltiin pari vuotta.
no niistä päästiin yli. tasaisin väliajoin isoja riitoja samoista asioista(sairastan masennusta, ja hänelle vaikeaa kun en en tee mitään. aina rahojen kanssa pulaamista, me maksamme KAIKKI puoliksi, omat ostokset erikseen.)
viime kevään mittaan maistui hänelle kovasti viina ja tuntuu että jotenkin kylmetyin häntä kohtaan. nyt siskoni meni naimisiin ja huomaan kuinka onnellinen hän on. kännissä aloin poikaystävälleni tilittämään kun meillä ei ole tuollaista ja minä haluaisin että meillä olisi tuollasta ja miksi meillä ei ole tuollaista.
olen siis pikkuhiljaa kypsynyt eropäätökseen. keskustelimme yhdessä siitä eilen, yhdessä itkien. juttelin siskoni kanssa eilen ja hänestäkin kuulostin kuin olisin jo päättänyt. no nyt kun asia on nostettu esiin ja oikeasti se ero pitäisi tulla, niin itkemme poikaystväni kanssa kokoajan, en haluaisi jättää häntä tänne yksin asumaan, eläimet pitäisi jakaa(2 kissa ja 1koira)ahdistaa kun ajattelen että minun pitää lähteä ja muuttaa täältä, ja nyt mietin, että pitisikö sittenkin vielä yrittää.
tulen rakastamaan häntä jokatapauksessa koko lopun elämääni. vai onko tämä eroaminen näin helvetin rankkaa. kun ajattelenkin mitä kaikkea meidän täytyy jakaa, valokuvat, petivaatteet, astiat ym niin johan oon hajalla ja tuntuu etten halua lähteä. ja se tuntuu varmaan kauheimmalta kun hän jää tänne yksin.
kiitos jos joku jaksoi lukea. saikohan ees mitään tolkkua.
hän on ensimmäinen "oikea" poikaystävä. alusta asti oli vaikeuksia, kun olin tottunut menemään tukka putkella ja sitten kännissä tuli tehtyä hölmöyksiä ja näistä seurasi luottamuspula ja poikaystävästä tuli äärimmäisen mustasukkainen. samoista asioista riideltiin pari vuotta.
no niistä päästiin yli. tasaisin väliajoin isoja riitoja samoista asioista(sairastan masennusta, ja hänelle vaikeaa kun en en tee mitään. aina rahojen kanssa pulaamista, me maksamme KAIKKI puoliksi, omat ostokset erikseen.)
viime kevään mittaan maistui hänelle kovasti viina ja tuntuu että jotenkin kylmetyin häntä kohtaan. nyt siskoni meni naimisiin ja huomaan kuinka onnellinen hän on. kännissä aloin poikaystävälleni tilittämään kun meillä ei ole tuollaista ja minä haluaisin että meillä olisi tuollasta ja miksi meillä ei ole tuollaista.
olen siis pikkuhiljaa kypsynyt eropäätökseen. keskustelimme yhdessä siitä eilen, yhdessä itkien. juttelin siskoni kanssa eilen ja hänestäkin kuulostin kuin olisin jo päättänyt. no nyt kun asia on nostettu esiin ja oikeasti se ero pitäisi tulla, niin itkemme poikaystväni kanssa kokoajan, en haluaisi jättää häntä tänne yksin asumaan, eläimet pitäisi jakaa(2 kissa ja 1koira)ahdistaa kun ajattelen että minun pitää lähteä ja muuttaa täältä, ja nyt mietin, että pitisikö sittenkin vielä yrittää.
tulen rakastamaan häntä jokatapauksessa koko lopun elämääni. vai onko tämä eroaminen näin helvetin rankkaa. kun ajattelenkin mitä kaikkea meidän täytyy jakaa, valokuvat, petivaatteet, astiat ym niin johan oon hajalla ja tuntuu etten halua lähteä. ja se tuntuu varmaan kauheimmalta kun hän jää tänne yksin.
kiitos jos joku jaksoi lukea. saikohan ees mitään tolkkua.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Älä säälistä jää. Sillä silloin pilaat oman elämäsi. Jos kerran haluat suhteelta erillaista kuin poikaystäväsi niin päätös on tehtävä vaikka se koskee, mutta usko "aika parantaa haavat" pitää paikkansa aivan varmasti. Kiität itseäsi muutaman vuoden kuluttua rohkeasta teosta.
kun erosin ensimmäisestä poikaystävästäni 7 vuoden suhteen jälkeen.
Tiesin, että minun täytyy lähteä Hänen luotaan; tiesin että meidän pitää erota.
Minä lähdin, jätin hänet, enkä kenenkään toisen miehen/pojan vuoksi.
Meillä meni ainakin pari vuotta lopulliseen irtautumiseen toisistamme, olimmehan eläneet nuoruutemme yhdessä, Kasvaneet koululaisista nuoriksi aikuisiksi. Itkin pitkään, itkin perheeni kanssa , juttelin hänestä ja meistä likkakavereilleni kyllästymiseen asti.
Sitten vain tuli päivä, jolloin en enää ajatellut Häntä; Olin kohdannut jonkun toisen, jolle ajatukseni kuuluivat siitä lähtien.
Tosin sekin suhde päättyi...
Tällaista tämä elämä on, kun nelikymppisenä perheenäitinä muistelee nuoruuttaan ja ensimmäisiä suhteitaan ...
Ikävä kestää kauan, mutta jos sydämessäsi tiedät, että haluat erota, silloin suhtaudut siihen päättäväisyydellä. Kipeetä se tekee ja kauan, kivun hoitamiseen on omat keinonsa.
Kaikkea hyvää elämääsi
Yritä parhaasi, se on kaikki mihin pystyt.
Kuuntele sydäntäsi.
äiti ja siskot kävivät juuri. äiti kysyi, että pitäisikö alkaa jo sitten katselemaan kämppää minulle. muuttaisin siis takaisin kotikaupunkiini. sekin tuntuu niin pahalta lähteä niin kauas täältä, koska eroaisimme kuitenkin ihan ystävinä ja haluan nähdä häntä.
pitäisi mennä mattoja pesemään ja koiraakin lenkittää, mutta täällä vaan itken ja poraan. en mitään sääliä hae, kerron vaan niin kuin asiat ovat. eniten sattuu kun näen miten häneen sattuu, hän lähti tänään itkien töihin 12 tunniksi, huomenna sama homma ja minä pudotan tämmösen uutisen kesäloman päätteksi.
kiitos teille viesteistä, tiedänhän minä että tämmöistä sattuu, mutta on se niin perseestä suoraansanottuna.
Tuo sun juttu kuulostaa niin tutulta...mulla päättyi pitkä suhde noin vuosi sitten. Musta vaan tuntui että siitä ei tule mitään ja sitten muutin pois. Itkettiin monet illat poikaystäväni kanssa sitä, mutta mulle näin on parempi...vaikeuksien kautta edelleenkin ollaan yhteyksissä ja nähdään silloin tällöin. Tunteita minulla on häntä kohtaan edelleenkin, mutta niitä ei pidä miettiä sen kummemmin ainakaan hänen seurassaan.
Voimia sulle ja kaikkea hyvää jatkoon:)!
päätin, että yritetään vielä jos hänkin niin haluaa. vielä ei olla ehditty sen kummemmin tästä puhumaan. mutta meidän pitää puhua pitkät pätkät ja asioiden pitäisi todella muuttua, mutta että sitten molemmat tiedetään mitä on tulossa jos asiat ei muutu. ollaan molemmat kuitenkin laiminlyöty tätä suhdetta jo aika kauan, puhuminen jäänyt. nyt on aika lailla kiinniotettavaa. no, minulle tuli ainakin parempi mieli, kun tein tämän päätöksen. loppuun asti pitää tämä katsoa. kiitos teille vastauksista:)
Muista myös, että älä odota muutoksia ainoastaan poikaystävältä. Sinun itsesi pitää myös muuttua.
Aloituksesi antoi kuvan hyvin keskenkasvuisesta ihmisestä. Oliskohan nyt kasvunpaikka ja aikuistuminen edessä molemmilla?
minä sitten lähdenkin yhteisestä kodistamme. tiistaina näimme pikaisesti ja olimme molemmat sitä mieltä että ehkä näin on parempi. eilen hän tuli kotiin oltuaan kaverillaan maanantaista lähtien, juomaan aloitti myös maanantaina ja ränni jatkuu..olen hänestä huolissaan. hän on kuitenkin jo 28-vuotias, ja eilen jotenkin tajusin, kuinka minä olen tavallaan huolehtinut hänestä. huolettaa että miten hän pärjää alkoholin kanssa ja pitäisikö jättää ohjeita pyykinpesusta ym. siivoan juuri kämppää katosta lattiaan, vaikka hän sanoi ettei tarvitse. sanon samalla kodilleni hyvästi.
sisko tulee hakemaan minua maanantaina. tuntuu, että kuolen silloin ahdistukseen, vaikka tiedän, etten voi tännekään jäädä. kissat jäävät hänelle, hän sitä itkien pyysi. onneksi minulle jää edes koira. kissojakin tulee niin hirveä ikävä. sovittiin kyllä, että käyn niitä katsomassa, ja hän käy myös niiden kanssa luonani.
en ymmärrä, mitä tarkoitat kun sanot:"aloituksesi antoi kuvan hyvin keskenkasvuisesta ihmisestä." kirjoitin tarkoituksella hyvin lyhyesti ja pelkät "pääkohdat", koska muuten tekstistä olisi tullut hiiirmu pitkä, eikä minulla ollut juuri intoakaan ajatella mitä kirjoitan. minusta tuo on kovin kylmästi sanottu. ja on jännä, että sanot noin, koska koen että olen kasvanut melkoisesti henkisesti viime vuosina. olen käynyt terapiassa monta vuotta mikä on auttanut tässä asiassa ja tiedän, että muutokset lähtevät itsestä. avokkini taas ei edes halua muuttua, näin hän sanoi itse. enkä sitä häneltä vaadikkaan. yhdessäolomme olisi sitä kyllä vaatinut. no, en näistä asiosta halua alkaa riidellä, sanoinpahan mielipiteeni, niinkuin sinäkin.
kasvunpaikka tässä on joka tapauksessa tulossa. olen 24, enkä ole minäkään vielä asunut ikinä yksin. aikuistuminen häämöttää jossain kaukaisuudessa, voi kun saisi olla lapsi vielä! lapsenmielinen onneksi voin olla :)
kyllä asiat järjestyy, niinkuin siskoni sanoi. ja uskonkin näin, mutta sitä ennen pitää vain sattua tosi paljon, ja varmaan aika pitkään, ainakin nyt tuntuu siltä..
Ero on aina vaikea.. _aina_..siis tarkoitan näitä vakavia ja pitkiä suhteita. Jos ei tunnu hyvältä,niin lähdet ja jaatte kaiken. Näin se nyt on (vaikuttaa siltä). Ja toisaalta aloititte suhteenne "likaiselta pöydältä",jos menit hölmöilemään jo heti alussa.:/
Voimia.
Kaksi asiaa on syytä eroittaa. Tunteet ja järki!
Mikäli kärsit mainitsemastasi masennuksesta lienee
syytä huomioida tuo seikka päätöksiä tehdessäsi!
Niillä voi olla liian suuri tunnepainoitteisuus!
Mikäli kykenet kuten tässäkin listaamaan hyvät ja huonot puolet näin päättelykykysi helpottuu huomattavasti ja vältyt lisä masennukselta. Hyvää
kesän jatkoa sinne!
miettinytkin tätä asiaa, ja se on kyllä hirmu hankalaa. yritän kyllä ajatella tätä asiaa nyt järjellä, koska aiemmin on tunteet vieneet ja aina ollaan yritetty uudestaan. nyt täytyy kuunnella järjen ääntä, ja myöntää ettei näin voi jatkua.
olen myös pikkuhiljaa herännyt siihen todellisuuteen, että en voi suvaita avokkini viinankäyttöä. olen nähnyt sitä liikaa omassa perheessäni, ja nyt kun myös samainen henkinen pahoinpitely on ollut kuvioissa pitkän aikaa, mitä juuri alan vasta oikein ymmärtämään, niin yritän pakottaa itseni ajattelemaan että tämä on oikea ratkaisu. tavallaan tämä tänne kirjoittaminenkin auttaa. asiat eivät ole vaan minun omassa päässäni, vaan myös kirjoitan niitä tänne. joten ajatukseni ovat tosia. ymmärrätköhän?
Ulkopuolisen on hieman vaikeaa aina olla perillä mistä kulloinkin tarkalleen on kyse.
Mikäli et kirjoita romaania elämästäsi, mutta näin ei tietenkään ole tarkoitus, vaan keventää
niitä tuntemuksia, mitkä päällimmäisinä ovat.
Vinkin jonka annoin, toivon auttavan sinua päätöksessäsi.