Olemme seurustelleet vasta muutaman kuukauden. Alussa meni n kuukausi että näimme päivittäin. Tosin tapaaminen saattoi olla tunti aamulla tai illalla. Mies oli hieman hämillään kun hänestä ei koskaan ole tuntunut tälle vaan näiden muutaman sinkkuvuoden aikana on riittänyt että pari kertaa viikossa on tapaillut. Hällä siis taustalla reilun 10v suhde ja molemmilla lapsia.
Nyt näiden muutaman kk jälkeen tapaamishalukkuudessa on tullut selkeitä ristiriitoja. Minulle perhe ja läheinen ihminen on ykkösenä elämässä ja mieluiten viettäisin vapaa-aikaa yhdessä. Miehellä taas suuri tarve omaan aikaan ja aikaan ystävien kanssa.
Esimerkkinä mies oli n viikon leirillä lastensa kanssa. Kotiuduttuaan soitteli ja kutsui "ainakin käymään". Yritin kysellä että ollaanko tulossa yökyläilemään niin vastaus oli että ei tiedä jos vaikka illalla haluaisikin lähteä kaljoille. Tapaaminen viikon jälkeen oli siis vaan n tunti. Tosin itse lähdin kun en jaksanut olla tyrkyllä että mitähän toinen mahdollisesti haluaa.
Tänään oli sitten lähdössä paikallisille "markkinoille" kaljoittelemaan. Kysymys kuului lähdenkö mukaan. Kaveritkin ovat häntä pyydelleet mutta kellekään ei ollut mitään vastausta antanut. Ja hänelle kuulema ihan sama kenen kanssa lähtee, aikoo kumminkin tapailla vanhoja ystäviään ja mahdollisesti vaikka istua koko illan niiden kanssa. Mihinkään näytteille hän ei kuulema kuitenkaan lähde.. Vastasin että valitettavasti näillä perusteilla en voi lähteä. Jos minä lähden, niin lähden sillä että ollaan yhdessä ja toinen haluaa lähteä kanssani, tapaillaan ihmisiä ja vietetään vapaa-aikaa. En sillä että roikun riippakivenä perässä ja anelen seuraa kun muutenkaan niihin kemuihin ei ole mikään hinku.
Tarpeet eivät selvästikään kohtaa. Minä viikon erossaolon jälkeen olisin halunnut viettää aikaa yhdessä, toiselle taas riittää tuntemus siitä että on joku jota ajatella ja joka ajattelee häntä (hänen sanoja lainatakseni).
Toisaalta koen että olenko liian sitova parisuhteessa vai onko kumppanini vaan itsekäs paskiainen.
Mielipiteitä kiitos :)
Nyt näiden muutaman kk jälkeen tapaamishalukkuudessa on tullut selkeitä ristiriitoja. Minulle perhe ja läheinen ihminen on ykkösenä elämässä ja mieluiten viettäisin vapaa-aikaa yhdessä. Miehellä taas suuri tarve omaan aikaan ja aikaan ystävien kanssa.
Esimerkkinä mies oli n viikon leirillä lastensa kanssa. Kotiuduttuaan soitteli ja kutsui "ainakin käymään". Yritin kysellä että ollaanko tulossa yökyläilemään niin vastaus oli että ei tiedä jos vaikka illalla haluaisikin lähteä kaljoille. Tapaaminen viikon jälkeen oli siis vaan n tunti. Tosin itse lähdin kun en jaksanut olla tyrkyllä että mitähän toinen mahdollisesti haluaa.
Tänään oli sitten lähdössä paikallisille "markkinoille" kaljoittelemaan. Kysymys kuului lähdenkö mukaan. Kaveritkin ovat häntä pyydelleet mutta kellekään ei ollut mitään vastausta antanut. Ja hänelle kuulema ihan sama kenen kanssa lähtee, aikoo kumminkin tapailla vanhoja ystäviään ja mahdollisesti vaikka istua koko illan niiden kanssa. Mihinkään näytteille hän ei kuulema kuitenkaan lähde.. Vastasin että valitettavasti näillä perusteilla en voi lähteä. Jos minä lähden, niin lähden sillä että ollaan yhdessä ja toinen haluaa lähteä kanssani, tapaillaan ihmisiä ja vietetään vapaa-aikaa. En sillä että roikun riippakivenä perässä ja anelen seuraa kun muutenkaan niihin kemuihin ei ole mikään hinku.
Tarpeet eivät selvästikään kohtaa. Minä viikon erossaolon jälkeen olisin halunnut viettää aikaa yhdessä, toiselle taas riittää tuntemus siitä että on joku jota ajatella ja joka ajattelee häntä (hänen sanoja lainatakseni).
Toisaalta koen että olenko liian sitova parisuhteessa vai onko kumppanini vaan itsekäs paskiainen.
Mielipiteitä kiitos :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulla vähän samantyyppinen suhde. Tosin tapaillaan aika harvakseltaan..ei edes joka viikko välttämättä.
Toisaalta kuitenkin pidetään yhteyttä ja tunnetaan yhteenkuluvuutta, mutta kaipaisin paljon enemmän yhdessäoloa.
Tosin meillä on se hyvä puoli että kun nähdään niin yleensä vietetään yhdessä koko päivä tai viikonloppu. Silloin nautitaan yhdessäolosta täysillä.
Tosiaan miesystäväni kaipaa paljon omaa aikaa, kaverit on hänelle tosi tärkeitä. (usein koen että kaverit tärkeämpiä kuin minä).
Paljon olen miettinyt onko tällä suhteella mitään tulevaisuutta. Yhteenmuutostakin on puhuttu, mutta tuntuu aina jäävän vain puheen tasolle.
Mies sanoo ettei hänellä ketään muita ole, mutta välillä olen miettinyt myös sitä että onko mahdollisesti muitakin naisia kuviossa.
Toisaalta tuntuu että mies on rehellinen, mutta kuitekin epäilys hiipii mieleen aina välillä.
Et mielestäni ole kohtuuton toiveissasi..et todellakaan!
Parastahan olisi jos löytyisi joku kompromissi ratkaisu ja voisi keskustella asioista. Oletko saanut sanottua suoraan miltä sinusta tuntuu?
Jos olet sanonut niin kyllähän mies aika itsekäs on :/
sanonut miltä minusta tuntuu ja miten loukkaavana tämän koen.
Minun miesystäväni ei ole kiinnostunut kaljottelusta tapahtumien aikana/vietä aikaa kavereittensa kanssa. Silti en ole vielä "yllättänyt" häntä siitä asiasta, että hän kaipailisi ekstemporee seuraa eli vaikka ilmoittaisi äkkiseltään haluavansa minun luokseni. Hän ei myöskään soita, eikä tekstaa muuta kuin niinä päivinä kun meille on muodostunut tavaksi nähdä. Sähköpostin kanssa ihan sama homma.
En voi sille mitään, että kaipaan hänen seuraansa, vaikka haluankin pitää oman vapauteni ja suoda hänelle saman. Seurustellessani olen yhden miehen nainen, enkä kaipaa mitään isompaa äksöniä, enkä vaadi kukkia ja muita humputuksia. Mutta seuraa kaipaan...
Mielelläni en itseäni "nimittäisi" seurankipeäksi tai vaateliaaksi muutenkaan - kait tämä sitten menee siihen miehet on marsista, naiset venuksesta.
Miehet kaipaa yleensä suoraa puhetta ja usein nainen LUULEE puhuneensa suoraan. Sano sille äijälle että nyt TÄNÄÄN sä haluut olla sen kanssa ja sillä sipuli. Se ei ole minkään sortin ruinaamista eikä muutakaan säälittävää vaan suoraa toimintaa. Jos kumpikin vaan odottaa että mitäköhän tuo toinen meinaa niin eihän siitä mitään tule...