itse olen hakannut miestäni muutaman kerran. aluksi se alkoi vaan läpsimisellä ja haukkumisella, mutta on pikkuhiljaa ja salakavalasti kehittynyt siihen että viimeksi kun otimme yhteen niin hakkasin täysillä häntä nyrkeillä ja revin tukasta ja taisimpas vähän potkiakin.
Mieheni ei ole koskaan lyönyt minua, eikä luultavasti koskaan lyökään, mikä on hyvä sillä tiedän että minulta menisi varmaan henki jos hän sen tekisi. Hän ei aina edes pistä vastaan (joskus pitelee minua käsistä), vaan on vain ja ottaa vastaan sen kaiken paskan mitä hänelle annan. Ja aina hän vain antaa minulle anteeksi...
Kadun sitä että olen niin ihanalle miehelle paha, mutta en voi sille mitään. olen kyllä hyvä menettämään hermoni nopeasti ja kova soittamaan suutani kaikille myös selvinpäin, mutta tuota väkivaltaisuutta ei ole ilmennyt muuta kuin kännissä ja ainoastaan miestäni kohtaan. Ja syykin on joka kerta sama; mustasukkaisuus...
Olen huomannut sen, että minulla ikään kuin "naksahtaa" päässäni, kun huomaan muka kännissä jotain sellaista "teerenpeliä", jota ei luultavasti oikeasti olekaan. Mieheni kun sattuu olemaan seurallista tyyppiä ja hänellä on tosi paljon kavereita ja tuttuja - niin mies- kuin naispuolisiakin. Jos satun olemaan väärällä päällä ja mieheni juttelee jonkun naiskaverinsa kanssa, niin silloin lähtee enkä pysty pysäyttämään itseäni... Olen huomannut myös sen, että kaikki omatkin ystäväni kaikkoavat kun käyttäydyn niin; ja ei kai se mikään ihmekään ole!
Viimeisen riitamme jälkeen olimme vähällä erota, mutta onneksi mieheni taas antoi anteeksi ja silloin ensimmäistä kertaa puhuimme oikeasti vakavasti tuosta suhdettamme varjostavasta asiasta. Mietimme mitä voisimme tehdä, ja päädyimme siihen että yritämme vielä ja lupasin hänelle etten enää koskaan lyö häntä. Mustasukkaisuus puuskia olen kyllä senkin jälkeen saanut, mutta olen osannut muuten hillitä itseni. Mustasukkaisuuden puuskatkin ovat onneksi kuitenkin vähentyneet, toivottavasti joskus pystyisin olemaan täysin "mustasukaton"!
Onkos tämä nyt teidän mielestänne aivan epänormaalia ja toivotonta vai eikö se olekin jo hyvä ensimmäinen askel jos myöntää ongelmansa itselleen ja toiselle ja tekee sisäisesti päätöksen muuttua (niin, ja oikeesti vielä haluaakin muuttua)? Tosissani yritän, ja olen tehnyt itselleni sellaisen lupauksen että jos vielä kimmastun yhtä pahasti kuin viimeksi, niin hankkiudun sitten terapiaan. Yritän kuitenkin nyt ensin ilman mitään kallonkutistajia, katson että onko minusta hillitsemään itseni.
Ja tosissani yritän myös päästä tuosta mustasukkaisuuden peikosta, mikä on täysin turha asia: mieheni on sadat kerrat sanonut ja miljoonat kerrat osoittanut rakastavansa vain ja ainoastaan minua, mutta jotenkin se aina vaan unohtuu kun näen hänen juttelevan jonkun naisen kanssa. Tiedän sen olevan jo sairasta jos kuvittelen hänen ihastuvan suurinpiirtein jokaiseen vastaantulevaan naiseen ja yrittävän iskettää naapurin rouvaa kun hän tulee tupakalle... Tiedän myös sen, että se rasittaa miestäni suunnattomasti ja tekee hänet hulluksi, mutta siitä huolimatta en ole ainakaan tähän mennessä vielä pystynyt aikomuksistani huolimatta hautaamaan mustasukkaisia ajatuksia. ehkäpä olen sitten niin epävarma itsestäni tai jotain...
Onko muilla tästä asiasta kokemuksia? Väkivaltaiset naiset ja väkivaltaa kokeneet miehet - ottakaa please kantaa että saan kuulla muitakin kokemuksia ja miten olette niistä mahdollisesti selvinneet!
Kiitos ajastanne!
Mieheni ei ole koskaan lyönyt minua, eikä luultavasti koskaan lyökään, mikä on hyvä sillä tiedän että minulta menisi varmaan henki jos hän sen tekisi. Hän ei aina edes pistä vastaan (joskus pitelee minua käsistä), vaan on vain ja ottaa vastaan sen kaiken paskan mitä hänelle annan. Ja aina hän vain antaa minulle anteeksi...
Kadun sitä että olen niin ihanalle miehelle paha, mutta en voi sille mitään. olen kyllä hyvä menettämään hermoni nopeasti ja kova soittamaan suutani kaikille myös selvinpäin, mutta tuota väkivaltaisuutta ei ole ilmennyt muuta kuin kännissä ja ainoastaan miestäni kohtaan. Ja syykin on joka kerta sama; mustasukkaisuus...
Olen huomannut sen, että minulla ikään kuin "naksahtaa" päässäni, kun huomaan muka kännissä jotain sellaista "teerenpeliä", jota ei luultavasti oikeasti olekaan. Mieheni kun sattuu olemaan seurallista tyyppiä ja hänellä on tosi paljon kavereita ja tuttuja - niin mies- kuin naispuolisiakin. Jos satun olemaan väärällä päällä ja mieheni juttelee jonkun naiskaverinsa kanssa, niin silloin lähtee enkä pysty pysäyttämään itseäni... Olen huomannut myös sen, että kaikki omatkin ystäväni kaikkoavat kun käyttäydyn niin; ja ei kai se mikään ihmekään ole!
Viimeisen riitamme jälkeen olimme vähällä erota, mutta onneksi mieheni taas antoi anteeksi ja silloin ensimmäistä kertaa puhuimme oikeasti vakavasti tuosta suhdettamme varjostavasta asiasta. Mietimme mitä voisimme tehdä, ja päädyimme siihen että yritämme vielä ja lupasin hänelle etten enää koskaan lyö häntä. Mustasukkaisuus puuskia olen kyllä senkin jälkeen saanut, mutta olen osannut muuten hillitä itseni. Mustasukkaisuuden puuskatkin ovat onneksi kuitenkin vähentyneet, toivottavasti joskus pystyisin olemaan täysin "mustasukaton"!
Onkos tämä nyt teidän mielestänne aivan epänormaalia ja toivotonta vai eikö se olekin jo hyvä ensimmäinen askel jos myöntää ongelmansa itselleen ja toiselle ja tekee sisäisesti päätöksen muuttua (niin, ja oikeesti vielä haluaakin muuttua)? Tosissani yritän, ja olen tehnyt itselleni sellaisen lupauksen että jos vielä kimmastun yhtä pahasti kuin viimeksi, niin hankkiudun sitten terapiaan. Yritän kuitenkin nyt ensin ilman mitään kallonkutistajia, katson että onko minusta hillitsemään itseni.
Ja tosissani yritän myös päästä tuosta mustasukkaisuuden peikosta, mikä on täysin turha asia: mieheni on sadat kerrat sanonut ja miljoonat kerrat osoittanut rakastavansa vain ja ainoastaan minua, mutta jotenkin se aina vaan unohtuu kun näen hänen juttelevan jonkun naisen kanssa. Tiedän sen olevan jo sairasta jos kuvittelen hänen ihastuvan suurinpiirtein jokaiseen vastaantulevaan naiseen ja yrittävän iskettää naapurin rouvaa kun hän tulee tupakalle... Tiedän myös sen, että se rasittaa miestäni suunnattomasti ja tekee hänet hulluksi, mutta siitä huolimatta en ole ainakaan tähän mennessä vielä pystynyt aikomuksistani huolimatta hautaamaan mustasukkaisia ajatuksia. ehkäpä olen sitten niin epävarma itsestäni tai jotain...
Onko muilla tästä asiasta kokemuksia? Väkivaltaiset naiset ja väkivaltaa kokeneet miehet - ottakaa please kantaa että saan kuulla muitakin kokemuksia ja miten olette niistä mahdollisesti selvinneet!
Kiitos ajastanne!
Vastaukset 11
Vanhimmat
kai olisi kuitenkin ihan hyvä juttu. Miksi odottaa, meneekö tilanne pahemmaksi vai saatko sen "hallintaan"?
Et luultavasti saa, koska et ole selvillä kaikista syistä, jotka väkivaltaan johtavat. Mustasukkaisuus kertoo, että pelkäät hylkäämistä ym. Ehkä sinulla on lapsuuden hylkäämiskokemuksia? Tai sitten syy on jotain muuta.
Miksi sinnitellä yksin? Suomessa on paljon alalle koulutettuja ihmisiä, joiden elämäntehtävä on auttaa tällaisten asioiden kanssa kamppailevia eteenpäin. Taas kerran, jos vaikkapa kätesi olisi kipeä koko ajan, et miettisi kestätkö vielä pari kuukautta vaan menisit lääkäriin. Tämä on ihan sama juttu...
toisaalta voisi kyllä hyvinkin paljon pitää paikkansa tuo sinun ajatus, mutta uskallan kuitenkin olla kanssasi eri mieltä siitä, että miksi odottaa... jos kaikista ongelmista ajattelisi nuin että luultavasti en saa tätä hallintaan, niin mitään ei silloin saavuttaisikaan. uskon siihen, että jos itse luottaa itseensä ja uskoo saavansa tilanteen hallintaan, niin silloin on myös suurempi mahdollisuus onnistua kuin silloin jos ajattelee alusta alkaen että perseelleen tää kumminki menee. siksipä en heti suin päin ryntääkään terapiaan, vaikka jotkut voisivat ollakin sitä mieltä että kannattaisi.
tiedän kyllä sen, että tilanne voi mennä pahemmaksikin - sitä en kuitenkaan toivo, mikä taas osaltaan edesauttaa onnistumistani.
nuissa hylkäämiskokemuksissa voit tavallaan olla oikeassakin, olen itsekin sitä ajatellut että se voisi olla osasyy... olen pienenä menettänyt siskoni, ja ehkä näin ollen siis pelkään menettäväni minulle tärkeän ihmisen uudestaan. lisäksi vanhempani erosivat, ja palasivat sitten kyllä myöhemmin yhteen, mutta mielestäni sellainen voi vaikuttaa lapsen mieleen paljonkin kuten myös se, että olen meinannut menettää myös isäni, joka onneksi onnettomuudesta selvisi, mutta hänestä tuli pysyvästi invalidi. sen lisäksi kouluaikana kaverit jostain kumman syystä "hylkäsivät" minut ja olin yhden vuoden TODELLA yksinäinen. nämä kaikki edellämainitut olen "unohtanut" eivätkä ne enää minun elämääni näkyvästi vaikuta, mutta voi olla että niistä on jotain jäänyt alitajuntaan. ehkä en ole niitä käsitellyt loppuun asti ja ne hiertävät mieltäni tai jotain...
en tiedä mikä lopullinen syy on, mutta olen kuitenkin vakavasti päättänyt (ensimmäistä kertaa elämässäni) muuttaa itsessäni perusteellisesti jotain, joka tässä tapauksessa on suotavaakin muuttaa! ja olen kiitollinen siitä, että olen itse huomannut omat vikani ja olen vieläpä halukas muuttamaan ne... ja kiitollinen olen myös miehelleni, joka varmasti auttaa ja tukee minua muutoksessani!
Ah, ihmisillä on usein se harha. "Kyllä mä hallitsen tämän"...
Varmasti tiettyyn pisteeseen saakka hallitsetkin, ei siinä. Mutta entäs sitten kun mennään sen pisteen ohi?
Siksi ammattiauttajalla käynti voisi auttaa. Ehkäpä silloin onnistuisit pysäyttämään itsesi jo ennen "sitä pistettä".
Mun neuvo miehellesi olisi hankkiutua susta eroon. Kaikki muu on väkivallan hiljaista hyväksymistä. Kenenkään ei pitäisi katsella väkivaltaista puolisoa vierellään.
Jos sä olet kännissä väkivaltainen, niin sitten sun on parempi olla olematta kännissä.
En nyt halua ihan toistaa sitä, mitä laitoin viestiksi tuossa juuri edelliseen aiheeseen, jota kommentoin, joten tässä siihen linkki:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000574&posting=22000000018256087
Viittaa siis paikkaan, josta naiset voivat hakea apua omaan väkivaltaisuuteensa. Tsemppiä vaan "psykopaatti??" !
aivan samaa oman (entisen) avovaimoni taholta. Pillastui aivan tyhjästä ja hyökkäsi kimppuun. Oli mustis! Silloisella luonteella läppäsin avokkaalla ottaan niin rauhottui mutta homma jatkui ja jatkui vuosia puheista huolimatta. Meni sitten siihen etten viitsinyt lähteä hänen kanssaan juopottelemaan. Sitten tuli ero kun ei ollut mitään yhteistä enää. Täytyy sanoa että väkivalta vituttaa oli se kummalta puolelta hyvänsä! M39
Kynnys ylittyy liian helposti, luulen, että sinua pahoinpidelty lapsena.
Muutos kyllä tarpeen.
mutta olen kylläkin nähnyt väkivaltaa kun isäni oli väkivaltainen aina päissään (kun olin lapsi). Meihin ei koskenut, mutta äitini sai välissä turpaan joskus lievemmin, toisinaan vakavammin (kerran tappouhankin alla).
Olen kyllä antanut anteeksi (ehkä helpompaa kun itseen ei ole kohdistunut mitään ja toiseksi äiti ei koskaan ole lytännyt/haukkunut isäämme sen suuremmin meidän lasten kuullen mikä sekin on kai aika yleistä?)
Niin, siis anteeksi on annettu, mutta onko siitä huolimatta jotain alitajuista... ehkäpä...
arvoton ja mitätön ihminen. Toivottavasti se miehesi hakkaa sut niin pahasti, että valut paskaviemäristä alas. Silloin saisit maistaa omaa lääkettäsi.
tuo todellakin tarpeen? Kiitos, tuollaista mielipidettä tässä juuri tarvittiinkin, tuli kyllä erittäin hyvä mieli...!!!!!! :-(
Luuletko etten itse sitä tiedä ja pelkää? en vain voi itselleni mitään. kyllä sinullakin jotain ongelmia täytyy olla kun haluat vasiten tuottaa toiselle pahan mielen (ehkäpä sairastamme samaa "tautia"?) ???
Itse en ole koskaan ollut väkivaltainen poikaystävääni kohtaan, mutta mieli on tehnyt. Olin itsekin ennen sairaalloisen mustasukkanen ja kuvittelin hänellä olevan suhde vähän joka toiseen ihan niinkun itsekin kuvailit. Terapiassa olen käynyt muista syistä ja silloin tällöin lääkärin kanssa olen keskustellut. Lääkäri määräsi minulle Seroguel merkkisen lääkkeen poistamaan "vieraat ajatukset" päästä, eli ne omat kuvitelmat. En uskonut, että lääke voi ne poistaa, mutta otin lääkkeen silti käyttööni kokeilumielessä. Ja ihme kyllä ne lääkkeet on muuttaneet minut täysin eri ihmiseksi. Niissä ei ole mitään sivuvaikutuksia, paitsi se, että illalla saa paremmin nukuttua. Itselläni kun on univaikeuksia. Otan lääkkeen paria tuntia ennen nukkumaan menoa ja kun menen sänkyyn, nukahdan melkein heti. Meillä menee nykyään todella hyvin ja on paljon mukavempaa meille molemmille, kun minä en "skitsoile" koko ajan.