Olen kärsinyt teini-ikäisestä lähtien liian lempeästä luonteestani.
Lähipiirini varmaan uskoo etten vaan välitä kaikista alentavista käyttäytymisistä kohtaani,mutta kyllä minuun sattuu vaikken siitä puhele.
En tiedä onkohan muilla samanlaista luonnetta kuin itselläni?
Pelkään jotenkin sanoa ihmisille vastaan tai ilmaista suuttumustani,ja sen vuoksi esiinnyn miellyttääkseni ystäviäni ja myötäilen heille.
Tuskin kukaan uskoo mutta olen jo 34vuotias akka.
En tiedä mistä luonteeseeni on tullut tuollainen toisten hyväksynnän hakeminen joka ilmenee myötäilevänä puheena.
Jos joku sanoo minua läskiksi ja tyhmäksi,ja porukalla nauretaan niin vaikka asia sattuu minuun huomaan teennäisesti vaan nauravani mukana.
Olen myös ollut tilanteissa jossa joku kaverini on huutanut vihaisesti minulle aivan syyttä ,olen pelästynyt aivan suunnattomasti ja pyydellyt anteeksi vaan.
En tiedä pitäisköhän mennä psykiatrille liian kiltin luonteeni takia vai pitäisikö vaan elää näin?
Olen miettinyt että haluni olla hyvää pataa kaikkien kanssa ja pelko henkisestä väkivallasta pitää minua pihdeissään.
Muutenhan kaikki olisi hyvin mutta kun se asia kiusaa ja tunnen itseni niin hölmöksi kun en uskalla pitää puoliani.
On tässä vaikea kertoa mitä tarkoitan liian hyvällä luonteellani ja kuinka se on alkanut satuttamaan sisintäni,kun hölmö en ole jotten ymmärtäisi mitä tilanteissa tapahtuu.
Mitenkähän saisin kehitettyä luonnettani niin että uskaltaisin ja osaisin pitää puoleni tässä kylmässä maailmassa?
Lähipiirini varmaan uskoo etten vaan välitä kaikista alentavista käyttäytymisistä kohtaani,mutta kyllä minuun sattuu vaikken siitä puhele.
En tiedä onkohan muilla samanlaista luonnetta kuin itselläni?
Pelkään jotenkin sanoa ihmisille vastaan tai ilmaista suuttumustani,ja sen vuoksi esiinnyn miellyttääkseni ystäviäni ja myötäilen heille.
Tuskin kukaan uskoo mutta olen jo 34vuotias akka.
En tiedä mistä luonteeseeni on tullut tuollainen toisten hyväksynnän hakeminen joka ilmenee myötäilevänä puheena.
Jos joku sanoo minua läskiksi ja tyhmäksi,ja porukalla nauretaan niin vaikka asia sattuu minuun huomaan teennäisesti vaan nauravani mukana.
Olen myös ollut tilanteissa jossa joku kaverini on huutanut vihaisesti minulle aivan syyttä ,olen pelästynyt aivan suunnattomasti ja pyydellyt anteeksi vaan.
En tiedä pitäisköhän mennä psykiatrille liian kiltin luonteeni takia vai pitäisikö vaan elää näin?
Olen miettinyt että haluni olla hyvää pataa kaikkien kanssa ja pelko henkisestä väkivallasta pitää minua pihdeissään.
Muutenhan kaikki olisi hyvin mutta kun se asia kiusaa ja tunnen itseni niin hölmöksi kun en uskalla pitää puoliani.
On tässä vaikea kertoa mitä tarkoitan liian hyvällä luonteellani ja kuinka se on alkanut satuttamaan sisintäni,kun hölmö en ole jotten ymmärtäisi mitä tilanteissa tapahtuu.
Mitenkähän saisin kehitettyä luonnettani niin että uskaltaisin ja osaisin pitää puoleni tässä kylmässä maailmassa?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kaikki ihmiset hakevat toiminnallaan lajitoverien hyväksyntää. Jotkut haluavat välttämättä muiden hyväksyvän heidät sellaisina kuin he ovat; jotkut taas yrittävät kaikin keinoin muokata itseään muiden mieleiseksi.
Niin kurjalta kuin se kuulostaakin, maailma on todella kylmä ja kurja paikka, täynnä kuvailemiasi idiootteja, jotka hakevat tuota hyväksyntää ja itseään toisia haukkumalla. Liian kilttejä ihmisiä hyväksikäytetään ja heidän kiltteytensä rajoja testataan ihan vain silkkaa ilkeyttä.
Omasta kokemuksesta kuitenkin tiedän, että luonnettaan pystyy muuttamaan. Kun tarpeeksi vihaa jotakin piirrettä itsessään, niin ettei enää yksinkertaisesti voi elää kyseisen ominaisuuden kanssa, silloin se taistelijan liekki syttyy silmissä.
Olet jo suhteellisen pitkällä, kun itse tunnistat ongelman. Jonakin päivänä saat ehkä tarpeeksesi nöyristelystäsi ja sitä kautta tarvittavan potkun muutoksen aikaansaamiseksi. Jotta nuo "kaverisi" eivät pääsisi sinua enää siinä vaiheessa lannistamaan, suosittelen muuttoa uudelle paikkakunnalle tai työpaikan vaihtoa, jos mahdollista. Uusien maisemien kautta voi monesti löytää itsensä uudestaan, aloittaa puhtaalta pöydältä.
Kyllä on samanlaisia luonteita kun sinulla! Kiltin tytön-syndrooma on yleinen ja kantajalleen ikuinen riesa! Se perustuu ainakin osittain siihen selviytymistaktiikkaan jonka jo varhaislapsuudessa olemme valinneet, meillä kilteillä tytöillä konfliktien välttämiseksi on tämä alati sovitteleva ja taipuisa luonne, muitten miellyttäminen, jottei tulisi pahaa oloa! Muutenhan meitä ei voi kukaan rakastaa, vai mitä??? Itselläni lapsuudesta taustalla kuopuksena toimia tasapainoilijana isän ja äidin ristiriitojen tasoittajana, jopa ennakoivasti tuntosarvet esillä, meidän perhe oli nk.hyvä perhe, tunneilmasto vain oli aika kolea!
Hae kirjastosta kirjoja(niitä on useita), joissa perin juurin selvitetään tätä syndroomaa. Itselleni kolahti niin sanotusti tosi lujaa kun luin niitä, oli kun omaa elämää ja persoonaa olisi niissä kuvattu!! Ja mikä parasta, kun selvisi miksi voin pahoin tästä omasta piirteestä, en enää kieltänyt sitä, niin pystyin pikkuhiljaa luopumaan liiallisesta kiltteydestä ja antaa tilaa itselle! Ja tekemistä siinä oli ja se jatkuu ja minäkin olen jo aikuinen nainen, 47 vuotias! Mutta sana EI kuuluu nyt sanavarastooni ja mitä siitä jos joku ajattelee että tuossapa on varsinainen keski-ikäinen korppu! Tärkeintä on että minä rakastan itseäni ensin, ei se että olen jonkun arvoinen vasta kun mielistelemällä hankin "rakkautta"/hyväksyntää muualta. Älä anna ulkopuolisten määritellä oletko hyvä vai et, se on aivan samantekevää! Kukaan muu ei "piirrä olemukseni äärirajoja" kuin minä, olen olemassa ihmisenä vaikka kukaan ulkopuolinen ei minua rakastaisi/hyväksyisi!
Nykypäivänähän arvostetaan kovaa luonnetta, kiltteys ei ole muodissa, mutta se ei tarkoita että vaikka luopuu liiasta kiltteydestä, että tarvitsee muuttua käytökseltään törkeäksi!Minustakaan ei sukeutunut hirviötä, vaan aika paljon tasapainoisempi äiti kahdelle pojalleni ja itsensä hyväksyvä ja aviomiehelle myös henkistä tilaa antava vaimo! ystäviä meni vaihtoon jonkin verran, mutta ne olivat jälkeenpäin tarkastellen täysin riippuvaisia minun kiltteydestä! Samoin ammatti meni vaihtoon ( hoitoala jäi taakse), ikuinen kiltteys ja potilaiden äärirajoille tapahtunut miellytäminen vei melkein mielenterveyden, ja tämä ammatti oikein ruokkii tätä sairasta piirrettä persoonallisuudessa ja ihmisten kiittämättömyys raasti jatkuvasti minua.. minä joka odotin heiltä hyväksyntää kun olin tehnyt kaiken heidän puolestaan!
Tässä pitkä stoori, mutta näet että suhtauden intohimoisesti tähän asiaan!
Liian kiltti luonne on minullakin! Myötäilen hirveästi tuttuja ihmisiä ja annan typeränä KAIKKENI heille. Olen liian nöyrä tutuille ja siksi ihmiset käyttävät minua sylkykuppinaan. Tai voihan sen sanoa niinkin, että he ovat eräänlaisia loisia kehossani, jotka imevät minulta energiat itselleen. Ja sellaista annan tapahtua! Minä typerys... Olen liian heikko sanomaan ei, aivan kuten sinäkin. Olen itse iältäni 19-vuotias, ylihuomenna kaksikymppinen. Ja nainen olen sukupuoleltani. Sama ongelma löytyy siis täältä... En tiedä ratkaisua siihen. Seuraukset ovat hyvin samanlaiset: tunnen itseni samalla ääliöksi ja samalla reppanaksi, aina kun en pidä puoliani
samaa ongelmaa. Lisäksi kuitenkin sisimmässäni halveksin kyseisiä ihmisiä, jotka käyttävät toisen ihmisen parempaa (sosiaalisempaa, ystävällisempää) luonnetta hyväkseen. Ikävä joutua alentumaan kusipäiden tasolle, mutta sellainen laiskanläksy on minulle ollut.
Pitää tietoisesti opetella olemaan heidän kaltaisensa eli vittumainen ja turhasta vittuileva. Energiaa hukkaan, mutta sitäkin elämä on.
Ihan kuin omasta elämästä. Kohtalotovereita. Aloin itse ihmettelemään miksi voin niin huonosti 30-senä ja pikkuhiljaa tajusin mistä kyse. Avioeron myötä rupesin ymmärtämään, että on tärkeää pitää itsestään huolta ja osata tarvittaessa sanoa ei. Kyllähän kiltistä ihmisestä imetään sukua ja "ystäviä" myöten mehut pihalle, jos ei pidä puoliaan.
Minultakin jäi muutama vanha kaveri historiaan, kun eivät yhtäkkiä sulattaneetkaan omia mielipiteitäni (aina ennen olin myötäillyt tai vaiennut) ja sitä, että annoin takaisin juuri tuollaisissa tilanteissa kuin alkuperäinen. Niitä en näin jälkeenpäin ystäviksi edes kutsuisi. Jos käyttäytyy huonosti toisia kohtaan, niin pitää osata ottaa sellaista myös vastaan. Kukapa nyt kilojensa kommentoinnista pitäisi. Näillä muiden mollaajilla on usein itsellä hirvittävän huono itsetunto ja ne pönkittävät sitä toisten haukkumisella.
Hassua kyllä, kun rupesin arvostamaan itse itseäni ja pitämään puoliani, niin jaksoin pitää huolta myös ulkomuodostani. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja parhaat sekä oikeat ystävät jäivät jäljelle : ).
Tsemppiä! Löydä se tiikeri itsestäsi!
Todellakin se sapettaa kun huomaa itse koko ajan kuinka sua kusetetaan ja pidetään aivan joo joo tyyppinä muttei ole uskallusta näyttää tunteitaan..
Varmaan muut ajattelee ettei tuo toinen huomaa tai edes välitä asiasta.
Se vaan on niin vaikeaa löytää se tiikeri itsestään,tuollainen myötäily on niin syvässä pelkotiloineeen ettei siitä vaan pääse irti.
Asia olisikin toisin jos en asiasta kokisi mitään negatiivistä.
Vihaan itsessäni tuota puolta.
Onkohan tälläinen liian kiltti luonne peräisin jostain hyväksynnän puutteesta?
Itse tunsin lapsena ettei minua rakasteta,ja nuoruudessa osa kavereista karttoi minua,tunsin etten kelpaa joukkoon kun olen niin örkki.
Vaikka vanhemmiten sainkin kavereita,ja niitä onkin paljon annan heidän kohdella itseäni todella ikävästi.
Onkohan tämä ongelma kaikilla jotka tuntevat olevansa hieman vajaavaisempia kuin muut,siis huonimpia kuin muut?
Olen aina pitänyt kiltteyttä hyveenä,mutta sellainen on todella raskas taakka kantaa.
On aina ikävä pettyä kun huomaa toisten hyväksi käytön.
Ei ole helppoa.
Jos kaikki kohtelisivat lähimmäistään kuin haluaisivat itseään kohdeltavan ,ei tätä ongelmaa olisi.
Olen myös huomannut kuinka vaikea minun on sanoa EI.
Ja sitä tietoa kyllä osataan hyödyntää.
mä en ainakaan osaa sellaista käytöstä. Ja pitkään - liian pitkään - menestyin sosiaalisesti ilman sellaista käytöstä. Ei tarvinnut oppia, koska pärjäsin itsenäni.
Minusta örkki-käytös on vastenmielistä ja luotaantyötävää. Luulen, että olen itse opetellut sellaisesta pois negatiivisten esimerkkien avulla, joita olen nähnyt erinäisissä ihmisissä koko elämäni. Että se on öykkärimäistä, epäsopivaa, vastenmielistä, narsistista. Jne. Sitten yhtäkkiä huomaan, että kaikki muut tekevät niin, eikä kukaan pidäkään heitä viallisina.
En halua olla öykkäri, mutta joidenkin kanssa täytyy. Arvostan heitä vähemmän kuin heitä, joiden kanssa kaikki sujuu smoothly & elegantly.
"kaikki sujuu smoothly & elegantly"
tämä on ensisijainen tavoite, aina
kaikki eivät yllä kuninkaallisiin tapoihin, heidän kanssaan tukkijätkän kielenkäyttö ja tavat
Samn huomasin itse uten joku edellisistä kirjoittajista,nyt voin hyvin. Minullakin jäi muutamia entisiä, hyviä ystäviä menneisyyteen kun eivät enää voineet minua käyttää hyväkseen.Vaikkeivat itse varmasti asiaa tiedostaneetkaan.
Mutta ei sellainen ystävyys ole vastavuoroista, jossa molemmat eivät voi sanoa omia mielipiteitään, vaikkeivat samaa mieltä asioista olisikaan.Juuri tällaiset"hienohelmat" jätin omaan arvoonsa,joille yhtäköyttäyhdistys olisi edelleen ollut yksi ja anoa edellytys ystävyyden jatkumiselle.