Mä olen liian kiltti, mutta miksi en osaa tehdä asialle mitään? Tuntuu etten edes osaa arvostaa itseäni kun annan ihmisten loukata, hyväksikäyttää..Se satuttaa ihan kamalasti, mutta minusta ei ole sanomaan että minua ei kohdella ihan miten vaan.Olen todella riippuvainen ihmissuhteista, en osaa elää ainoastaan itseäni varten.Ei kai sitä tarvitsekaan? Mutta joku raja pitäisi kuitenkin olla.Pelkään että menetän kaverini ja muut tärkeät henkilöt jos sanon joskus vastaan.En luota itseeni, en arvosta itseäni.Miksi sitten? En osaa sanoa.Olen aina ollut tällainen, mutta vasta nyt siitä on tullut todellinen ongelma.Onko muita samanlaisia/saman kokeneita? Tukea ja neuvoja kaipaisin kovasti.
Kun on liian kiltti
hukassa
8660
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sama vika on ollut minulla. Kai siinä on jotain konfliktipelkoa ja mielyttämisentarvetta on mukana.
Kun ikää on tullut lisää on sosiaalinen riippuvuuteni vähentynyt ja tupannut tulla tuota kyynisyyttä hieman lisää. Valitettavasti sitä on samalla myös hieman erakoitunut.
Mitä tuohon nyt osaisi neuvoa. Ole rohkeasti oma itsesi, ajattele enemmän omaa etuasi, anna arvo itsellesi äläkä suostu muiden ovimatoksi. Jos et kelpaa sellaisena kuin olet, niin se ei ole sen arvoista. Joo tiedän: helppo sanoa, vaikea toteuttaa. Noin se kuitenkin vain on.
mitä SINÄ ITSE haluaisit tehdä/miten asioiden olevan ja tee niin, MUTTA varo ettet lipsahda toiseen ääripäähän niinkuin helposti käy. Vaan yritä pysyä "kultaisella keskitiellä"
Miellytät muita jottet menettäisi heitä. Todellinen ystävyys ei ole sellaista. Parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa. Vaatii kuitenkin rohkeutta olla oma itsensä kun tietää että se merkitsee joidenkin ystävyyksien loppumista. Helmet kuitenkin jäävät.
Miellyttää ei tarvitse, mutta itsekkyys on toinen ääripää. Jotkut hakevat seurapiirejä, hyöty-ystävyyttä ja kehua retostelevat ystävien määrällä. En itse pidä sellaisia ystävinä. Todellisia ystäviä on yleensä vähän, usein vain yksi. Pintaystäviä, hyvä päivää luppakorva-ystäviä voi sitten olla paljonkin.
Se on kyllä jotenkin niin surullista, kun rakastuu ja tekee kaikkensa että toinen olisi onnellinen. Tätä kestää vähän aikaa ja sitten sinusta tulee itsestäänselvyys ja sinua ei enää arvosteta.
Yhden kovan ja raskaan eron jälkeen päätin ryhtyä kovaksi ja tylyksi ihmiseksi. Hämmästys oli suuri, kun huomasin että naiset suurinpiirtein konttas perässä. Ihan sama kuinka tyly ja vittumainen oli, niin hunajaa vaan pukkas. Mietin että näin myöhäänkö tämä piti vasta tajuta? Jaksoin sitä 2 viikkoa, kunnes huomasin ettei oo mun juttu. Mieluummin on onnellinen vähän aikaa ja ottaa sitten taas turpaansa.
Pitäis varmaan löytää joku kauhun tasapaino. Vuoden hellii ja rakastaa, sitten vuoden nakkelee seinään jne.
Tiedän. Näin on. Itse olen kiltti luonne ja keksin hyviä syitä sille, miksi toinen käyttäytyy huonosti.
Alussa sain siitä (kiltteydestä) paljon paljon kiitosta, mutta nyt kun toinen on siihen tottunut, tuntuu, ettei mikään enää auta. Ja jos otan itsekkyyttä
mukaan, niin siitähän vasta soppa syntyy. Olisi pitänyt alussa olla riittävän itsepäinen (sopivassa suhteessa).
Eihän siitä saa edes mitään vastusta.
Valitettavasti kiltteyden lopettaminen sinällään ei takaa suosiota. Jos karisma puuttuu, tuo terve itsekkyys lähinnä itsekunnioitusta, ei niinkään uusia ystäviä.
Niinpä.Toinen on tottunut kiltteyteen ja auttavaisuuteen, niin miten sen yhtäkkiä voi lopettaa, minusta tuntuu ettei se edes sopivasti itsekäs ihminen ole minä.Mutta en halua näinkään jatkaa.
Kiltinkin ihmisen pitää olla tyly ja veemäinen siinä suhteessa, jossa on. Kaikki menee päin prinkkalaa jos aina yrittää käyttäytyä hyvin ja tehdä toisesta onnellista.
Olemme mieheni kanssa kilttejä (joskin myös aika itserakkaita...)ja saattaa kulua kuukausia, että aika vaan kuluu toista (ja itseäkin) kehuskellessa ja rakastaessa.
Sitten vaan ykskaks räiskis! Jompikumpi keksii jonkun tosi typerän riidanaiheen ja haukumme toisemme lyttyyn.
Tämä onkin jännä juttu: JOS yritän olla kiltti ja ymmärtää mieheni murinoita loputtomiin, hän jatkaa niitä AINA siihen asti kunnes RAIVOSTUN! Siitä alkaa nopea palautumisvaihe ja pian mieheni taas on oikein kultainen ja hunajainen.
Ilmeisesti tämän syklimäisen riitelyn, hetkellisen tylyyden vuoksi emme koskaan ole pitäneet toisiamme itsestäänselvyytenä, vaikka yhteiseloa on ollut jo 16v. Riiteleminen kannattaa aina :D!