Erosin tuossa 8kk sitten avomiehestani reilun neljan vuoden suhteen jalkeen josta yli puolet avoliitossa. Mies jatti, tein todella paljon toita etta sain itseni takaisin maanpinnalle, ja viime aikoina olen tajunnut etten enaa kaipaa takaisin suhteeseen.
Huomasin tuossa kuitenkin eron jalkeen etten pystynyt olemaan yksin. Aina oli oltava liikkeessa, hetkeakaan en pystynyt istumaan paikallani. Olin vaihdossa ja pistin sen sen piikkiin etta haluan nahda paikkoja, mutta tiesin sisimmassa etta se oli vain sita etta jos jain paikoilleni, aloin ajatella asioita ja olisi alkanut ahdistaa.
Nyt, 8kk erosta, on viimeinkin tilanne etta asun yksin. Edelleen siis solussa, mutta elan omaa elamaani eika asuintoverit sinansa sotkeudu elamaani mitenkaan. Palasin vaihdon jalkeen takaisin samaan kaupunkiin jossa ex asuu. Olen huomannut etta minua ei ahdista se, etta erosimme (onhan erosta jo aikaa ja ex jo soittelee peraan ja kun ei muuta keksi, kertoo uuden avovaimonsa vioista) vaan se etta olen yksin. En kesta olla yksin, itseni kanssa, avan ahdistun. En pysty istumaan paikallani ajatusteni kanssa. En pysty elamaan tassa hetkessa kun mietin koko ajan jotain muuta, etta saisin ajatukseni vedettya pois. En edes tieda etta pois mista. On ensimmainen kerta elamassani kun kukaan toinen ei ole siina pitamassa minusta "huolta", jonka kanssa jakaa ilot ja surut, jonka kanssa viettaa vapaailtaa ja jakaa elama. Nyt olen ihan omillani, ja kaikki sanovat etta tasta pitaisi nauttia, mutta...... Tassa eron jalkeen minulla oli pari yhdenyon juttua, yksi pidempi ei-vakava tapailu ja yksi suhteen alku, johon aloin luottaa ja se sitten kaatui yllattaen miehen muuttaessa mielensa. Tuntuu etten pysty luottamaan keneenkaan enaa, en yksinkertaisesti pysty, minulla on leikitty viime aikoina ihan liikaa. Mutta miksen osaa olla yksinkaan?
Sekavaa, mutta jos joku tajuaisi tilanteen.. :)
Huomasin tuossa kuitenkin eron jalkeen etten pystynyt olemaan yksin. Aina oli oltava liikkeessa, hetkeakaan en pystynyt istumaan paikallani. Olin vaihdossa ja pistin sen sen piikkiin etta haluan nahda paikkoja, mutta tiesin sisimmassa etta se oli vain sita etta jos jain paikoilleni, aloin ajatella asioita ja olisi alkanut ahdistaa.
Nyt, 8kk erosta, on viimeinkin tilanne etta asun yksin. Edelleen siis solussa, mutta elan omaa elamaani eika asuintoverit sinansa sotkeudu elamaani mitenkaan. Palasin vaihdon jalkeen takaisin samaan kaupunkiin jossa ex asuu. Olen huomannut etta minua ei ahdista se, etta erosimme (onhan erosta jo aikaa ja ex jo soittelee peraan ja kun ei muuta keksi, kertoo uuden avovaimonsa vioista) vaan se etta olen yksin. En kesta olla yksin, itseni kanssa, avan ahdistun. En pysty istumaan paikallani ajatusteni kanssa. En pysty elamaan tassa hetkessa kun mietin koko ajan jotain muuta, etta saisin ajatukseni vedettya pois. En edes tieda etta pois mista. On ensimmainen kerta elamassani kun kukaan toinen ei ole siina pitamassa minusta "huolta", jonka kanssa jakaa ilot ja surut, jonka kanssa viettaa vapaailtaa ja jakaa elama. Nyt olen ihan omillani, ja kaikki sanovat etta tasta pitaisi nauttia, mutta...... Tassa eron jalkeen minulla oli pari yhdenyon juttua, yksi pidempi ei-vakava tapailu ja yksi suhteen alku, johon aloin luottaa ja se sitten kaatui yllattaen miehen muuttaessa mielensa. Tuntuu etten pysty luottamaan keneenkaan enaa, en yksinkertaisesti pysty, minulla on leikitty viime aikoina ihan liikaa. Mutta miksen osaa olla yksinkaan?
Sekavaa, mutta jos joku tajuaisi tilanteen.. :)
Vastaukset 16
Vanhimmat
jo yhdenillanjuttuihinkin ehdittyä. ;)
Pullamössötyttö olet.
perusteluja...?
nimittäin kantrikundin kanssa. Luuletko jotenkin parantavasi tilannettasi tolla??
Jopas nyt puututtiin yhteen lauseeseen. Ei, en todellakaan usko parantavani tilannetta silla. Mutta lukekaa keskustelusta kommenttini otsikolla "hei!", siina selitan enemman miksi nain oli.
Alkaa nyt vaittako etta olen ensimmainen joka yhdenyon juttuihin sortuu. Kylla niita yhdella sun toisella on takana, eika niista kukaan ylpea ole. Mutat toisaalta, jos tuntuu etta se tekee hyvaa ja molemmat ovat samalla aaltopituudella niin mika ettei. Itseani se ainakin auttoi. Jos nuorena aloittaa vakavan suhteen, tekee mieli irrotella. Sitten taas tajuaa arvostaa kunnon suhdetta kun sellaisen loytaa.
Eikä mitenkään tarkoiteuksella vaan ihan oli mielessä pidempiaikainen juttu, joka näivettyi yhteen yöhön. Eli jutulle pystyin vasta jälkikäteen lätkäisemään tuon "yhdenyönsuhteen" leiman.
Ehkä voitte kuvitella kuinka pihalla sinkkuelämän "pelisäännöistä" on ihminen, joka on seurustellut vuosia ja yhtäkkiä pitäisi osata uida kuin kala vedessä sinkkukulttuurissa. En halua puollustella tekemisiäni tällä, mutta noin se meni kohdallani.
Luullakseni jäin taas sinkuksi aika pahaan aikaan.
Aloitin pitkän suhteeni alle 20-vuotiaana. Silloin tavattiin käydä leffassa tai hellusesti kävelyillä uuden kundin kanssa. Ja jännitettiin sitä, koska toinen ottaa kädestä kiinni, koska suudellaan ja aah kaikkea muuta ihanan hellusta.
Sinkuksi jäin 25-vuotiaana. Enää samat vähän lapsekkaat sinkkuajantottumukseni, alle 20-kymppisten tavat, eivät enää oikeen olleet sitä omaa alaa. Yhtäkkiä ootkin aikuinen ja aika kypsä nainen. Ja miehet yhtä kypsiä...Ja oot ollut vaan sen yhden miehen kanssa sen välisen ajan. Jaa, että tyypit pyytää baarissa lähtemään luokseen jatkoille ja ties mitä...jaa, tätäkö sinkkujen elämä on tän ikäisenä...eihän noin tehty oikeen silloin "ennen vanhaan" mun edellisinä sinkkuaikoina. Joo no, tämä ei tarkoita, että olisin lähteny yöksi..vaan esitän sitä eroa mikä on sinkuilla alle parikymppisinä ja kohta kohti kolmeakymppiä käyvillä yli 25-vuotiailla. Onneksi ajan ja kokemuksen kanssa on tullut taas nää mun ikäisten kuviot sisäistettyä.
Puhut kylla ihan totta. Itse aloitin suhteeni 18-vuotiaana, tietamattomana mistaan vakavasta seurustelusta. Kun melkein 23-vuotiaana jain sinkuksi ja sydansurujen hellitettya lahdin "sinkkumielella ulos", oli se kieltamatta hieman jarisyttavaa kun ei tiennyt miten kayttaytya. Ensimmaiset ajat meni ihan siihen ettei yksinkertaisesti tiennyt miten toimia tai sanoa. Kuulostanee hassulta mutta nainkin voi kayda. Jos olet elanyt kunnon tyttoystavaa melkein 5v etka pahemmin flirttaillutkaan kenenkaan kanssa, kylla se tuntuu aika oudolta alkaa taas sinkuksi.
Hyvin sanottu myos tuo, etta eihan sita etukateen tieda mika jaa yhdenyon jutuksi. Luulin 18-vuotiaana aamulla heratessani etta takana oli yhden yon juttu.No, se sama heppu herasi joka aamu siita vieresta melkein 5 vuoden ajan.
Ei siinä muuta kuin istut alas omassa rauhassasi ja ajattelet ja ajattelet asioita kunnes osaat taas olla yksin paikallasi.
Pakko ne fiilikset on kohdata, ei jatkuvasti voi olla tekemistä keksimässä tai rikkomassa itseään laastarisuhteissa jotka ei siis tosiaan laastaroi vaan rikkoo enemmän tuossa tilanteessa.
Ei edes vuotta vielä, sanon että vuoden se vähintään kestää että alkaa uudet kuviot rullaamaan. Ja uudet ajatukset radallaan.
Kuulostaa siltä, ettet tiedä itsekään kuka olet. Suhteessasi kumppani täytti sun tyhjät kohdat ja teki susta sen mikä olit. Pelottavaa eikö, olla nyt yksin? Mutta taistele toi ahdistus läpi, kokemuksesta tiedän, että se helpottaa. Sit huomaatkin jopa viihtyväsi yksin. Etkä ihan ketä tahansa enää huoliskaan..koska tunnet itseskin paremmin. Niin mulla kävi. Alku oli ihan helvettiä olevinas, mutta kun se helppas, tunsin suurta huojennusta ja iloa. Toisenlainen maailma alko näyttäytyä mulle. Löysin uusia juttuja, jotka mua kiinnosti, olin paljon rohkeempi ja muutenkin valveuduin, hoitamaan itteäni. Sitä voi huomata yhtäkkiä olevansa ihan hyvä tyyppi :)
tuon alkuvaiheen "pakenemisen". Omasta erostani ei ole vielä noin kauaa, emmekä olleet avoliitossa vaan 'vain' seurustelimme eli tapailimme lähinnä viikonloppuisin ja lomilla (asuimme eri kaupungeissa). Kun suhde loppui, en kestänyt yhtään olla paikallani. Lähdin kaupunkilomalle ulkomaille, mökkilomalle täällä kotimaassa, risteilylle, sukuloimaan toiselle puolen Suomea... Sitten kun loppui rahat matkustamiseen niin tuli romahdus ja seuraavat 4-6 viikkoa makasin lähes kirjaimellisesti sängyssä. Selvisin nipinnapin päivittäisistä velvollisuuksista, mutta en vaivautunut esimerkiksi laittamaan itselleni ruokaa tai siivoamaan tai mitään sellaista. Itkin liioittelematta ämpärikaupalla.
Nyt on onneksi taas työt alkaneet ja olen palannut elävien kirjoihin. Päivääkään ei mene ettenkö ajattelisi häntä, joskus meinaan vaistomaisesti lähettää tekstarin jostain asiasta josta tiedän että hän olisi kiinnostunut jos olisimme edelleen kimpassa, mutta sitten muistan että ei enää...
Jätä omaan arvoonsa nuo kommentit yhden yön jutuista. Kahden kauppa on kolmannen korvapuusti. Jos kaksi aikuista haluaa "casual sexiä" puolin ja toisin rehelliseltä pohjalta niin se ei kyllä kuulu kenellekään muulle.
4kk erosta takana, ns. yhteinen päätös mutta välillä tuntuu että toinen osapuoli halusi sitä enemmän kuin minä. Minullekin se oli oikea ratkaisu, mutta millonkas sitä olisi halunnut tehdä sitä mikä on järkevää ;)...
Haluat varmaan neuvoja? Sinnittele, sinnittele, sinnittele. Kärsi kaikki paska läpi, vello itsesäälissä, potki itseäsi sen (itsesääkin) takia, poraudu syihin miksi sinusta on kauheaa olla yksin. Ota silloin tällöin uusi asenne asioihin: negatiiviset ajatukset välillä roskiin vaikka väkisin, pidä itsesi sosiaalisena parhaan mukaan. Tasapuolisesti ja fiilisten mukaan molempia!
Se ainakin on auttanut minulla.. Olin vähän samanlainen tapaus kuin sinä, en ikinä ole aikaisemmin asunut ihan yksin ja aina on joku ollut "pitämässä huolta". Pelkäsin, sitä että joku päivä istun yksin himassa kauniina kesäisenä perjatai-iltana miettimässä kuinka kaikki muut pitävät hauskaa jossain eikä kukaan kaipaa minua. Noh, on kaunis ja kesäinen ilta, eikä minua harmita tippaakaan istua himassa ja antaa vertaistukea sinulle! Ja se on minulle iso juttu, ja tälläkin hetkellä tuntuu, että minä ja asiat ylipäätään ovat muuttumassa parempaan suuntaan.
Jos itse uskot siihen, se toteutuu. Asenteella on merkitystä. Kannattaa miettiä omaa elämää ja kiinnostuksen kohteita, ja sitten keskittyä niihin asioihin mitkä mahdollisesti tekee sinut onnelliseksi.. Kokeilua tarvitaan, välillä voi tuntua ettei mikään tee onnelliseksi. Kun olet tarpeeksi purkanut asioita pääsi sisällä, on aika kääntyä ulospäin ja keskittyä ihan muihin asioihin - ei kannata jumittaa omiin ajatuksiin liikaa, siinä menee vaan pää vielä pahemmin solmuun.
Hei, kiitos mukavista sanoista. Osuit ihan oikeaan kaikessa, tiedat siis oloni...
Tuota itsekin mietin just asken. On perjantai-ilta, olen pitkasta aikaa takaisin opiskeluymparistossani. Tuli kutsu yksiin laksiaisiinkin mutten jaksa menna. Ahdisti kun ajattelin etta mita, istunko perjantai-illan yksin kotona, kenties koneella. Mutta ehka siinakin oli vain pelko siita itsensa kohtaamisesta.. Miksi lahtisin, jos tuntuu etten huvita menna. En muutenkaan ole suuri bilettaja.
Erostamme on aikaa, mutta kerronpa viela sen miksi nyt "palauduin" takaisinpain. 1kk eron jalkeen lahdin Espanjaan vaihtoon missa vietin elamani parhaat 7kk, alussa oli sydansurua mutta oli yksinkertaisesti niin paljon tekemista etta se unohtui ja kaikki muukin jai pois mielesta. Pidin hauskaa. Siella ne yhdenyon jututkin tuli, osaathan arvata mita on olla yliopistovaihdossa Espanjassa. Viikko sitten palasin samaan kaupunkiin mista lahdinkin, exani soitteli jo pari kertaa, arsytti, leperteli, en tieda haluaako takaisin mutta sen ainakin tiedan etta itse en takaisin ota.
Nyt iski siis arki, ei enaa ystavia ymparilla koko ajan, ei hauskanpitoa. Olen takaisin ymparistossa jossa viimeiset vuodet ennen lahtoani elin parisuhteessa jossa teimme kaiken kahdestaan. Nyt olen takaisin samassa kaupungissa mutta aivan eri kannalla - nyt olen sinkku, kaikki parisuhteeseen liittyva tassa kaupungissa ei koska minuun enaa.
Saattaa kuulostaa oudolta, mutta kirjoitan vain mita paassa liikkuu. Tiedan etta tama on vain totuttelua. Eniten ehka harmittaa se etta tiedan olevani tilassa jossa ihastun liian helposti koska olen laheisyytta vailla. Toivon ettei kukaan tule satuttamaan minua kun huomaa heikot kohtani. Pitaisi yrittaa olla yksin, viettaa sinkkuelamaa, nauttia siita etta on vapaa ja saa tehda juuri mita haluaa. Vaikka sitten istua koko pe-illan koneella :) Se ei olisi onnistunut edellisessa suhteessani koska exani olisi valittanut olevani liikaa koneella.
Ihan hoperoa juttua, mutta ei taalla oikeasti ihan noin hopero ihminen istu. Kylla tama tasta, eihan tahan auta muu kuin kayda omat ajatukset lapi uudelleen ja uudelleen ja olla sujut itsensa kanssa. Siitahan se taas lahtee.
Kerronpa sulle yhden asian: espanjalaisnaiset ei pahemmin yhden yön juttuja harrastele. (välihuomio: tiedätkö miksi espanjalaisten naisten about kaikkien nimi on Maria?) Luuletko, että olit niille jätkille mitään muuta kuin tavarastaan huolimaton skandi?
Sori jos tartun asiaan tai kuulostan moralisoivalta.. Mutta sittenpä kuulostan.
Ymmarran kylla kantasi, enka suuremmin jaksaisi alkaa kinaamaan koska olen sinansa samalla kannalla kanssasi.
Se oli vain sita hullua vaihtoaikaa. En sanonut ettako espanjalaisnaiset olisivat samanlaisia, eivat todellakaan. Mutta jokainen vaihdossa ollut varmaan ymmartaa mita tarkoitan. Se on vaan sita... hetkellista hauskanpitoa, sen tietaa paattyvan pian. Eika nama tyypit muuten olleet edes paikallisia, vaan samanlaisia vaihtareita kuin minakin. Ja ei, en kuvitellut etta seuraavana aamuna jaettaisiin kihlasormuksia.
Olin 22-vuotiaaseen asti ollut vain yhden miehen kanssa. Sen jalkeen minulla oli kaksi yhdenyonjuttua. En todellakaan kuvittele olevani se maailman suurin jakorasia tuon takia, joten annetaanko olla.
Jos asian näet tuolla tavalla realistisesti niin hyvä sitten. Eikä kuulosta muutenkaan pahalta tilanteelta. :)
Olen vain tavannut näitäkin naisia, jotka ovat esim. just Espanjassa olleet vaihdossa, ja "segoilleet" ihan antaumuksella, niinkin antaumuksella, että on jäänyt mm. tuo Maria-pointti oppimatta.
käyttetty yli yhden kyrvän nussima ilmaishuora kelpaa enää kuin spermasangoksi.
Ei muuta kun kyrpää huoraan ja spermat huoran naamalle. nähdään ;)