jumalaton sitoutumiskammo

Aloin tässä meittimään, että kannattaisko sun käydä ihan jollain ammattilaisella puhumassa tosta:)? En sano että todellakaan olisit sairas tms., tuollainen on varmaan varsin yleistä. Tulee vain mieleen, että saisit siellä pohdittua tekojesi ja sanojesi syitä..
Ei ne nyt ihan vaan vaistonvaraisestikaan tule:)
Onnea tulevalle parisuhteellesi, kyllä se vielä joku päivä onnistaa:)!

Mulla oli sama juttu, naispuoleinen olen, muutama vuosi sitten. Oli monia lyhytkestoisia juttuja ja heti jos ruvettiin puhumaan mistään muusta kuin seuraavasta päivästä pakenin, jokin ihme kammo etten halua/musta ei ole sitoutumaan. Sitten eräs kesä sain kesätöitä toiselta paikkakunnalta ja siellä sit tapasin tän tulevan mieheni, en tiedä tekikö paikanvaidos tai vieraat ihmiset mut sitä tunnetta ei tullut ja siinä olin hämilläni minä ja sydänystävätkin. Nyt asutaan yhdessä ja pieni suloinen tyttökin tullut päiviämme sulostuttamaan.

Mietin et voiskohan "minun" miehelläni olla tämmöinen kammo, kun muu säätäminen silloin tällöin kyllä käy, mutta kun alan puhua kuinka pidän hänestä ja haluaisin jotain vakavampaa hän alkaa selittää, että kuinka kusipää jätkä hän on ja hänellä ei oo tunteita ollenkaan ja käskee ehtimään paremman ja ei ota aikoihin yhteyttä. Tai sit hän vaan oikeesti on niin kusipää :D mut tuntuu et hänellä siellä sisällä oisi kamala tunne mylläkkä muttei saa sitä näytettyä ja pakenee.

Vaikea tuommoinen kammo. Onko sinulla ollut sitten aikaisemmissa suihteissa jotain häikkää?

Sitä sä vissiin haluat kuitenkin, myönnä se ny jo itelleskin äläkä haraa vastaan.
Mutta..jos haluat perhettä niin muuta itseäs, tee asialle jotain äläkä vaan katso sivusta ku jonkun toisen elämää?!!

"tekis itsekkin mieli jo perustaa perhe yms... skeidaa. "

No, jos perheen perustaminen on sinusta paskaa, niin ei kai se mikään ihme ole, ettet halua sitoutua?! Kuka sitä nyt itselleen harmia haluaisi?

Ehkä tilanteessasi auttaisi se, että miettisit mikä siinä tuntuu niin ikävältä? Voisiko sille tehdä mitään? Ja kuten Minna_ tuossa ylempänä kirjoitti, asiasta keskusteleminen voisi auttaa.

Tsemppiä sinulle :)

Mielestäni sitoutumiskammoa ei oikeasti ole olemassakaan. Se on vain tekosyy sille, että ko. kumppaniehdokas ei tunnu sopivalta. Tätä ei aina edes itse tiedosta, vaan se tulee vaistonvaraisesti.

Olen hyvin vahvasti ollut sitoutumiskammoinen ja se on selkeästi johtunut lapsuuden "traumoista". Vaikka minulla on ollut ulkoisesti hyvät mahdollisuudet kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, niin emotionaalisella tasolla vanhemmat eivät ole kyenneet antamaan perusturvaa. Olen pelännyt niin paljon hylätyksi tulemista (joka siis tavallaan toistaisi lapsuuden traumaa), että olen ollut kykenemätön sitoutumaan. Olen kyllä seurustellutkin jopa useita vuosia, mutta aina on mielessa ollut että vielä löytyy joku muu. Sitten koin todella pahan pettymyksen ja kävin sen myötä lapsuuden hylkäämisen kokemuksia läpi. Jokunen kuukausi sitten tapasin miehen, joka tarjoaa minulle sitä lämpöä, jota en lapsuuden kodistani saanut. Lisäksi persoonamme ja kiinnostuksen kohteemme, arvomaailmamme ja jopa ruokavaliomme mätsaavat. Lisäksi tunnen ihan mieletöntä fyysistä vetovoimaa häneen. Olen nyt 31v. ja viimein tiedän löytäneeni miehen, jonka kanssa haluan sitoutua. Mies ei ole täydellinen, mutta hän on niin täydellinen minulle kuin vaan toinen ihminen ikinä voi olla. Olen muuten puinut asioita ihan ammattiauttajan kanssa, joten ei tämä tietoisuus omista traumoist ihan itsestään ole tullut.

Minun sitoutumiskammoni taustalla on ollut siis hylkäämisen pelko. Nyt jälkeen päin ajateltuna yksi aikaisempi poikakaveri olisi voinut myös olla se oikea, mutta minä en halunnut sitoutua ja rikoin hänen sydämensä.

... ole vielä kohdannut sinua :-). Kyllä sen sitten tietää ja tuntee milloin on valmis sitoutumaan tosissaan. Kun nääs muuta vaihtoehtoa ei silloin oe olemassakaan. Se vaan on siinä ;-)