Meillä lapsi sairastui ja joutui sairaalaan. Kuvitelimme, että saamme myötätuntoa sukulaisilta. Toisen puolen sukulaiset olivat yhteydessä useasti ja kyselivät lapsen ja meidän vointia. Toisen puolen suku ei vaivautunut olemaan millään tavoin yhteydessä. Vaikka tapasimme, keskustelimme kaikesta muusta, mutta tämä asia sivuutettiin täysin. Puolisoni kärsi tästä, koska hän tunsi jääneensä ilman omien läheistensä tukea. Onko kenelläkään ollut vastaavaa tilannetta? Miten se on vaikuttanut sukulaissuhteisiinne?
Lapsi sairastui - toinen suku ei reagoinut
millään tavoin
101507
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
tunteensa ja ottavat vastaan tunteenosoitukset eri tavoin. Itse olen aika umpimielinen enkä edes mielelläni kerro omista tai lasteni sairauksista. Pelkään sääliä ja juoruja.
Puolisosi suku on varmasti myös huolissaan, mutta eivät osaa pukea tunteitaan sanoiksi.
...mm. omat vanhenpani: Siskoni olisi tarvinnut muutamaksi päiväksi lastenhoitoapua ja appivanhemmat asuvat aivan muutaman kilometrin päässä. Mummolla olisi ollut hyvin myös aikaa. Asia ei kuitenkaan häntä kiinnostanut: totesi vaan että hän on jo lapsensa hoitanut.
( Tilanteeseen ei liity mitään erityisempää riitaa tms. Asia ei vain kiinnosta.)
Sama suhtautuminen hänellä on minun tulevaan lapseeni/lapsiini. ( Odotan parhaillaan ensimmäistä lastamme.) Pari kertaa hän on kysynyt, että mikä on hemoglobiini, mutta siinä on kiinnostus tulevaa perheenjäsentämme kohtaan. Keskustelu vielä lisäksi päättyy siihen, kuinka alhainen hänellä oli silloin aikanaan.
Jos joskus yritän hieman kertoa raskauden aiheuttamasta voimattomuudesta (teen aika raskasta työtä ja voisin välillä tarvita hieman apua kotihommissa) niin vastauksena on kommentti, että teenpä minä ison numeron raskaudestani.
Tällaisia ihmisiä vain on, eikä niitä voi muuttaa. Mieheni kanssa ollaan kuitenkin huomattu, että aivan yllättäviltä tahoilta löytyy sitten aina tilanteiden tullen mukavia ihmisiä, jotka auttavat ja osoittavat kiinnostusta ja ymmärtämystä. Tollasista vanhemmista ei kannata välittää, sillä eihän heitä muuttaakaan voi. Pyrkikää sellaisten ihmisten seuraan, jotka välittävät. Niin mekin tehdään.
että on sitä ennenkin odotettu ja synnytetty, että mitä siitä nyt niin isoa numeroa,olen samaa mieltä anoppisi kanssa.
omasta äidistä.
Toisekseen: En todellakaan ole asiasta tehnyt mitään numeroa. Tiedän varmasti että synnytetty on ennenkin ja tullaan synnyttämäänkin.
Sattuu vaan olemaan niin, että työni on sen laatuinen, että kaikkia töitäni en periaatteessa saisikaan tehdä, koska terveydenhuolto henkilökunta on ne raskauden vuoksi kieltänyt. Töissä olen kuitenkin keskeytyksettä ollut ja tehnyt työni erilaisia kepulikonsteja käyttäen, kuitenkaan lastani vaarantamatta.
Mainitsin ainoastaan, että raskaan työni vastapainoksi olisin silloin tällöin ehkä pientä apua ollut kotitöiden suhteen vaille, jotta olisin saanut vastaavasti järjestettyä riittävän levon itselleni. Kielteiseksi vastaukseksi olisi myös riittänyt pelkkä ei.
En koe että kaipaan sen enempää äitini, kuin sinunkaan kommentteja "numeron tekemisestä".
Oman äidin tylyt sanat tekevät kipeämpää kuin jonkun muun vieraamman. Tarkoitus on kai keventää mieltäsi, ettet hermoilisi liikaa. Joskus kauan sitten synnyttäneillä on halu "kostaakin" nuorille naisille sen ajan vaivat ja vaikeudet. Siksi he vähättelevät.
Joskus 30-40 vuotta sitten hemoglobiinin seuraaminen oli tarkkaa. Minä sain toisen lapseni v. 1992. Silloin ei kukaan ollut kiinnostunut hemoglobiinistani. Nyt sen sijaan seurataan verenpainetta ja sokeria. Lepo on loppuvaiheessa tärkeää. Jätä siivoukset ja muut hössötykset mielestäsi. Hommaa apua jostain muualta, jos et sitä omaisiltasi saa.
Siis vasta odotat ensimmäistä lasta ja jo nyt tarvitset äitisi tai jonkun muun apua kotihommissa??
Luultavasti teillä on juokseva vesi, lämpö, pesukone(e)t ym. mukavuudet.
Mitä miehesi tekee kotona?
Sain kuvan, että olette tekemisissä vain ihmisten kanssa joista on hyötyä, vaikka sen toisin ilmaisitkin.
Miksi äitisi tai kukaan olisi velvollinen tekemään sinun kotitöitäsi?
Miten sitten pärjäät kun lapsi syntyy?
Miksi teet töitä jotka on periaatteesta kiellettyjä raskautesi takia. Ei siitä mitalia saa.
Ja tuo mitä sanoit, että mummolla olisi kyllä aikaa, ei todellakaan tarkoita, ettei hänellä ole mitään muuta mielenkiintoa elämässään kuin lastenlapset.
Ihmeet monet nuoret äidit loukkaantuvat jos isovanhemmat eivät hoida heidän lapsiaan, aivan kuin se oli heille velvollisuus. No EI OLE!
Mutta, että jo raskausaikana pitäisi..
Eikö tiedän itsekkyydellänne ole mitään rajaa.
Miniä ja kahden lapsen yksihuoltaja.
HUOM. en ole katkera vaan HÄMMÄSTYNYT kertakaikkiaan.
Sillä enhän ole tilivelvollinen sinulle.
Toisekseen minulla ei ole mitään tarvetta alkaa julkisessa mediassa selvittämään jollekin elämässään katkeralle tapaukselle omaa elämäntilannettani.
Uskomattonta, miten ihmiset vetävät johtopäätöksiä ihmisistä tietämättä yhtään heidän tilanteitaan. Toisekseen tässä keskustelussa ei nyt varmaan ollut aiheena tämä minun raskaus. Katsos kun en halua tehdä siitä numero, mainitsin sen vain esimerkinomaisesti ja siksi lopetan tämän keskustelun nyt tähän.
..kokemusta.
Olemme mieheni kanssa eronnet vuosia sitten.
Tyttäremme sairastui vakavasti ja soitin isälle asiasta. Sanoin, että tyttömme tarvitsisi nyt paljon tukea meiltä molemmilta.
Hän ei "alkanut paapoa", se on mun asiani kun tytön kanssa kerran elänkin, "soita kun on parantunut" oli hänen kommenttinsa, oman isän.
Tyttö parani hiljalleen ja kahden vuoden kuluttua kerroin sitten isälleen, että tyttö on nyt sitten terve. "Täh..ai niin, no hyvä sitte, moi."
kun minun lapseni sairastui pitkäaikaissairauteen, eivät omat vanhempani oikein osanneet olla lohtuna ja tukena. Edelleenkin he kieltäytyvät ottamasta lasta mummolaan (asuvat aika kaukana) kun pelkäävät vastuuta. Tukea sain lähinnä ystäviltä ja aika vähän heiltäkin. Sairastuminen on siitä kummallinen juttu, että siinä mitataan kyllä ystävien ja sukulaisten todellinen välittäminen. Sitä emme itse saaneet. Onneksi olen ihminen joka sinnittelee omin avuin, mutta tuki olisi ollut ja olisi edelleen tervetullutta.
Minun äitini ilmoitti jo ennen lapsenlapsien maailmaan tuloa: ”Yhtäkään en edes syliinsä ota olen jo osani tehnyt.”
Joskus mummolassa ollessamme vanhin poikani kiipesi vaarin syliin, vaari nousi heti ylös ja meni katsomaan vaikka ulkolämpömittaria. Minua riipi poikani pettynyt ilme, kuitenkaan en asialle voinut mitään.
Tiedän ettei vanhempani halunneet lapsia, mutta siihen aikaan ei ollut vielä kunnollisia ehkäisytarvikkeita. Lapsilisät olivat toinen jatkuvan naljailun aihe.
Asioita et voi muuttaa muiden kohdalla.
Isäni oli aina sitä mieltä, että vammaiset lapset pitäisi lopettaa heti vauvoina, kun vamma havaitaan. Säälin häntä, vammaisuutta ei ollut suvussa kellään.