Alempana oli keskustelua siitä, että moku-parit menevät NIIN nopeasti naimisiin. Tyyliin kaikkihan johtuu vaan paperiasioiden nopeuttamisesta... Musta tuntuu, että kaikki menevät vallitsevan käsityksen mukaan "liian nopeasti" naimisiin, jos ei noudata nykysuomalaista kaavaa (tyyliin eletään susiparina ja hankitaan ne lapsetkin ilman papin aamenta). Onhan sellaisesta kahden ihmisen välisestä sopimuksesta helpompi lähteä, jos naama alkaa kyllästyttämään. Tosin juridisesti musta sellainen sopimus on vähintäänkin arveluttava. Varsinkin kun kysymys on yhteisesti hankitusta omaisuudesta yms.(Toivottavasti sefu ei siirrä tätä aloitusta nyt minnekään avioliitto-palstalle!)
Mäkin menin sitten varmaan "liian nopeasti" naimisiin, sillä sitä ennen oli seurusteltu VAAN 1,5 vuotta. Tosin meidän kansalaisuus/oleskelulupa-asioihin sillä "muotoseikalla" ei ollut puolin eikä toisin mitään merkitystä. Tuntui vaan siltä, että mies on SE OIKEA ja olis mukava perustaa perhe (en tarkoita tällä lastenhankintaa, vaan meidän kahdenhengen perhettä!). Miksiköhän pitäisi alkaa odottamaan, kunnes suhteessa alkaa menemään huonosti, päästäkseen sanomaan "olipa hyvä ettei ehditty menemään naimisiin"?! Mun mielestä avioliitto on lujittanut suhdetta näiden vuosien aikana entisestään. Ehkäpä perhearvot ovat sitten muualla Euroopassa eri asemassa ja arvostuksessa kuin Suomessa. Ainakin meidät otetaan "vakavammin" mieheni kotona tai jopa jossain pankin lainatiskillä kun ollaan naimisissa.
Mäkin menin sitten varmaan "liian nopeasti" naimisiin, sillä sitä ennen oli seurusteltu VAAN 1,5 vuotta. Tosin meidän kansalaisuus/oleskelulupa-asioihin sillä "muotoseikalla" ei ollut puolin eikä toisin mitään merkitystä. Tuntui vaan siltä, että mies on SE OIKEA ja olis mukava perustaa perhe (en tarkoita tällä lastenhankintaa, vaan meidän kahdenhengen perhettä!). Miksiköhän pitäisi alkaa odottamaan, kunnes suhteessa alkaa menemään huonosti, päästäkseen sanomaan "olipa hyvä ettei ehditty menemään naimisiin"?! Mun mielestä avioliitto on lujittanut suhdetta näiden vuosien aikana entisestään. Ehkäpä perhearvot ovat sitten muualla Euroopassa eri asemassa ja arvostuksessa kuin Suomessa. Ainakin meidät otetaan "vakavammin" mieheni kotona tai jopa jossain pankin lainatiskillä kun ollaan naimisissa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Ainoastaan Suomessa pidetään normaalina, että parit asuvat vuosia avoliitossa, monet nykyään jopa koko parisuhteen keston ajan. Ja ehkä Ruotsissa ja Tanskassa ja Norjassa, jotka ovatkin yhtä mädäntyneitä kuin Suomi.
Totta kai moku-parit menevät nopeammin naimisiin, koska vähintään toinen osapuoli osaa arvostaa avioliittoa ja sitoutumista kuten niitä kuuluu arvostaa. Todellisuudessa suomalaiset ovat tämän tarinan friikkejä, mutta kun me ollaan niin itsekeskeisiä ja itserakkaita täällä Suomessa, ettei edes tajuta omaa friikkiyttämme, vaan syytetään muita.
Eli, olen samaa mieltä jos jätetään tuosta viestistä mädänneisyss ja friikkiys pois. Suomalainen avoin parisuhde on kuitenkin ertyislaatuinen maailmassa.
Itsekin menimme vaimoni kanssa naimisiin vain 1,5 vuoden seurustelun jälkeen. Olin suomalaisena ja suomalaisen seurustelukulttuurin omaksuneena ajatellut pitempää seurustelua ennen naimisiinmenoa, mutta käytännön syyt ohittavat ideologiset syyt. Vaimoni kulttuurissa ei naimisiinmenoa vitkutella tyypillisesti suomalaisten suosimia aikoja eikä avoliitto ole juurikaan tunnettu käsite.
Vietimme välillä lyhyitä jaksoja Suomessa, välillä vaimoni kotimaassa turistiviisumein. Kaukosuhde on kuitenkin raskasta sekä henkisesti että taloudellisesti, eikä sellaista voi jatkaa vuosikausia. Jos suhteen haluaa jatkuvan, ei käytännössä ole muuta vaihtoehtoa kuin naimisiinmeno, sillä kaukosuhteilussa hyväkin parisuhde välitellen kuihtuu ja kuolee.
Mennessämme naimisiin vuonna 2000 oli voimassa vieläpä käytäntö, jonka mukaan Suomessa ensimmäistä avioliiton perusteella oleskelulupaa haettaessa ei voinut oleskella maassa, vaan vaimoni piti hakea se kotimaastaan käsin. Ruljanssiin upposi tuohon aikaa vähintään puoli vuotta ja naimisiinmenon jälkeen kestikin lähes vuoden, ennenkuin hän sai kaikki asiat hoidettua ja muutti Suomeen.
Olen nyt seurustellut reilun vuoden verran ja tuntenut sitä ennen kumppanini n. vuoden. Avioliitosta on puhuttu, mutta lähinnä tyyliin, ehkä parin vuoden kuluttua, jos silloin vielä siltä tuntuu... tutustutaan ensin. Loppujen lopuksi kahden ja puolen vuoden tunteminen ja seurustelu ei suinkaan tarkoita vuotta yhdessä, eri maissa kun eletään. Emme mielestäni pidä kiirettä.
Olen ollut aikaisemmin sekä avo- että avioliitossa suomalaisten kanssa. Parikymppisenä naimisiin puolen vuoden tuntemisen jälkeen ja avioliittoa 7 vuotta. Toinen suhde kolme vuotta yhteiselelyä susiparina ja vielä yksi parisuhde, jossa viisi vuotta avoliittoa ja kymmenen avioliittoa.
Asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat. En minä ainakaan osaa hoitaa parisuhdeasioita hirveän suunnitelmallisesti tai minkään kaavan mukaan. Kun elämä ei ole suora putki eikä kuitenkaan mene niiden suunnitelmien mukaan. Enkä koe edes sen enempää solmineeni kuin purkaneeni suhteitani kevytkenkäisesti. Olesuhteet vain muuttuvat ja me niiden mukana.
Jos aikoo olla yhdessä muun kuin EU-kansalaisen kanssa, ei valtio anna paljon vaihtoehtoja. Kun vaimo karkoitettiin takaisin Japaniin, niin käytännössä ei ollut kuin kaksi vaihtoehtoa. Joko lopettaa suhde tai mennä naimisiin.
Niinpä sitten mentiin naimisiin ja ilmeisesti päätös oli oikea, koska olemme edelleen naimisissa. Silti se oli minusta suurta uhkapeliä. En ikipäivänä olisi mennyt moisella parin vuoden pika-aikataululla naimisiin, jos ei olisi ollut pakko.
Minustakin avioliitto vahvistaa suhdetta, mutta ei se autuaaksi tee. Muualla maailmassa vallitsevilla perhearvoilla on myös kääntöpuolensa ja pääsääntöisesti naisen tappioksi. Jostain syystä kun Suomessa eron priimusmoottorina on 70%:ssa tapauksista nainen. Jos eroaminen olisi vaikeampaa, niin kenenkä tappioksi se olisi?
Jos se noin kamalaa on olla ulkomaalaisen naisen kanssa, ja vielä avioliitossa, niin eroa ihmeessä ja ota joku tosi tasa-arvoinen suomiakka. Voin ottaa itelleni sun naisen, ja hankkia sulle jonkun haaskan tilalle.
Onko sulla joku identiteettikriisi, haluaisit olla joku leijonakoruilla varustettu suomenystävä, jolla tasa-arvoisesti sammuksiin viikonloppuisin ryyppäävä blondi tyttöystävä, muttet voi, kun on ulkkistyttöystävä?
höpsistä, Willehän puhui vain siitä, että ei olisi halunnut noin nopeasti japanilaisen vaimonsa kanssa mennä naimisiin. Mikäli olosuhteet olisivat toiset Wille ja hänen nykyinen vaimonsa olisivat menneet myöhemmin naimisiin tai eläneet avoparina;D
Niin, miksiköhän esim. suomi/lähi-itä-pareilla on sitten niin suuret avioeroprosentit, jopa moninkertaiset verrattuna suomi/suomi-pareihin? Nopeasti vihille, nopeasti ero.
Jos parin vakavastiottaminen on kiinni avioliitosta, niin kannattaa miettiä, onko siinä taustalla jotain muutakin. En usko, että ihan kaikki ottavat vakavasti myöskään lomatuliaisten kanssa 6kk messenger-tuntemisen jälkeen solmittuja avioliittoja.
puoli vuotta ennen häitä.
Musta tuntuu, että tuo "vakavasti ottaminen" on jotenkin kulttuurisidonnainen juttu. Kyllä appivanhempani olivat mukavia ennen avioliittoakin, mutta kyllä sitä tunsi itsensä vasta sen jälkeen täysin hyväksytyksi perheenjäseneksi, esim. teitittely jäi pois jne. Luulisin, että täällä perhettä ei tavallaan "avata" jokaiselle ohikulkijalle kuten jollekin tyttö- tai poikaystävälle, vaan kysymyksessä täytyy olla pidempiaikainen sitoutuminen.
Ymmärrän, että tälläista on ehkä vaikea ymmärtää suomalaiseen parisuhdekulttuuriin tottuneena...
Mistäpä lienen saanut sellaisen käsityksen etteivät edes avioparit Saksassa sinuttele toisiaan?
Hmm, samoin ulkomaalaisen on vaikea ymmärtää suomalaista juupas eipäs meininkiä. Itselläni sattui sellainen juupas eipäs suhde aikaisemmin tosin pitkä väli matka varmasti sekoitti molempien tunteita ja se että näki niin harvoin oli rasittavaa.
Mies ei nyt esim. ymmärrä äitini seitsämän vuoden seurustelu suhdetta eikä myöskään sitä miksi 24-vuotiaalla veljelläni ei ole tyttöystävää/vaimoa.
Yritä siinä sitten selittää, että suomessa naimisiin meneminen ei ole mitenkään välttämätöntä. Hän jopa uskoo äitini huitelevan muiden miesten kanssa, koska tämä ei ole sitoutunut poikakaveriinsa (vanha mies tosin mutta mieli on kuin nuorela pojalla;D). Tosin joskus hän sanoo että eipä heidän tarvitse mennäkään naimisiin kun eivät voi edes harrastaa seksiä kun mies on niin vanha (mitä logiikkaa;D;D).
Veljeni naistilanteeeen vaikuttaa hänen ajattelevainen ja sulkeutunut mielenlaatunsa, mielestäni hän on hyvännäköinen hevimies mutta ei osaa vain markkinoida itseään tarpeeksi ja on liikaa kotonaan tietokonetta räpeltäen. Tätä mies ei ymmärrä eikä myöskään veljeni masentuneisuutta (eihän Bangladeshissa kukaan ole masentunut tai hullu;D;D).
Suomalaiset toki ihmettelevät miten näin nuori on avioliitossa ja valmis sitoutumaan suhteelisen lyhyellä ajalla, bangladeshilaiset tai muut ulkomaalaiset tuttavani eivät ihmettele koska se on heidän maassaan ihan normaalia olla tässä iässä naimisissa.
Joillakin on minun iässä jo lapsia itse en tunne vielä hauavani niitä. Ihan niin kuin suomessa pitäisi hankkia ensin lapset tuntea toinen läpikotaisin, sammuttaa kipinä ja mennä sitten avioliittoon;D Kuitenkaan suhteen virallistaminen ei ole estänyt minua nauttimasta elämästäni, toisin kuin monet kuvittelevat (mahd. yhden illansekoilut toki ovat kiellettyjä mutta tuskinpa niitä sinkkunakaan harrastaisin).
..meillä appivanhempikokelaat teitittelevät minua, joten itsekin teitittelen heitä. Alkuun siihen oli hyvin vaikea tottua, vaikka muuten koen ranskalaisen teitittelyn virallisissa yhteyksissä/vanhemmille tai vieraille ihmisille hyvinkin luontevaksi. Minusta teitittely luo etäisyyttä, joka ei oikein sovi tilanteeseen, jossa vietetään 'perheen kesken' illallista tms. Nimenikin on ilmeisesti näin muutaman vuoden jälkeen mahdoton oppia, olen nimittäin edelleen 'mademoiselle'. :P
Poikaystävän vanhemmat ovat hieman vanhempaa polvea, joten luultavasti teitittelemme toisiamme hamaan loppuun asti, riippumatta siitä, menemmekö poikaystäväni kanssa koskaan naimisiin vai emme. Samoin he teitittelevät omia (elossa olevia) appivanhempiaan.
Toisaalta minkäänlaista painetta naimisiinmenoon en ole huomannut. Johtuu ehkä osittain siitä, ettei perhe ole millään muotoa uskonnollinen, vaikka virallisesti katoliseen kirkkoon kuuluvatkin. Anoppikokelas on ainoastaan joskus kahdenkesken vihjannut, että lapsenlapsia olisi kiva saada piakkoin, ennenkuin miehensä kanssa lopullisesti seniiliytyvät ja sokeutuvat.. o_O
...sinuttele toisiaan! Vaan hieman vieraammat, kuten minä ja appivanhempani puolin ja toisin ennenkuin olimme naimisissa. Muuten sinuttelu on tosi yleistä, eikä mun mielestä ollenkaan paha juttu.
Aivan, totta joka sana ! Minä elin suomalaisen miehen kanssa avoliitossa 8 vuotta ja 2 vuotta olimme sitten naimisissa, ennen kuin erosimme. Nykyisen ulkomaalaisen mieheni kanssa seurustelimme ja elimme avoliitossa Suomen ulkopuolella 5 vuotta, olimme kuitenkin kihloissa. Ja nyt olemme olleet 2 vuotta naimisissa ja odotamme esikoistamme syntyväksi. Meillä ei siis pätenyt tämä yleistys lainkaan, mutta totta on, että Suomeenhan ei saa jäädä ilman viisumeita sun muita, joten näin ollen moku-parit pakotetaan avioitumaan pikaisesti. Mutta, kuten aloitukseni jo kertoikin, että ei se auta vaikka seurustelisi 8 vuotta, jos suhde ei ole kestääkseen. Joten kannataa avioitua aikaisessa vaiheessa, jos se oikea osuu kohdalle, mitä sitä turhaan venyttelee ja miettii. Suomessa erot ovat yleisiä, koska suomalaiset ovat kasvaneet niin itsekeskeisiksi ihmisiksi, heti kun sanotaan väärä sana, tehdään väärä teko niin se on sillä selvä-ei muuta kuin eropaperit vetämään.
Mä menin naimisiin 4kk seurustelun jälkeen, koska miehelläni ei ollut oleskelulupaa.
HYVIN epäilyttävästi on tästä keskustelusta taas poistettu ne viestit, joissa arvuuteltiin nopean naimisiinmenon syyksi lupa-asioita jne. Miksi?
Willehän noita asioita omassa tekstissään käsitteli eikä kukaan poistanut... onpa kummallista tosiaan...
Monet varmasti menevät naimisiin lähinnä lupa-asioiden pakottamana; eri maista käsin on niin kovin vaikeaa seurustella ja tutustua toisiinsa. Tästä sitten on tietysti seurauksena mm. suuret avioeroprosentit, kun toisen tapoihin pääsee kunnolla tutustumaan vasta avioliiton solmimisen jälkeen.
Vaikka lupa-asiat olisivat kunnossa, menevät keskiverto moku-parit varmasti naimisiin nopeammin kuin vastaavat suomiparit. Suurimmassa osassa maapallon maista kun kai vielä on vallalla sellainen kulttuuri, jossa kauan yhdessä asuvia avopareja pidetään vähintäänkin arveluttavina. Avioliittoa ja siihen sitoutumista arvostetaan instituutiona, avoliittoa ei.
Me menimme mieheni kanssa naimisiin 2 vuoden ja 2 kuukauden seurustelun jälkeen. Tuosta ajasta asuimme yhdessä vuoden verran, ja muutenkin oleskelimme koko seurusteluajan samassa maassa vain n. kilometrin päässä toisistamme. Minusta tuo on ihan sopiva aika toiseen tutustumiseen, tosin nykysuomalaisten silmissä varmasti suht vähäinen. Uskon, että jos kumppanini olisi ollut suomalainen, olisimme lykänneet naimisiinmenoa vuodella parilla. Miehelläni lupa-asiat olivat kunnossa, joten sen suhteen ei meidän onneksi tarvinnut kiirehtiä. Hänelle avioliitto oli kuitenkin kulttuurillisista ja uskonnollisista syistä tärkeä, joten mitäpä sitä turhia odottelemaan. Käytännön elämä hänen kotimaassaan helpottuikin huomattavasti naimisiin menon jälkeen ja meidät alettiin ottaa "vakavasti" kuten yllä on jo ollut puhetta.
Omat vanhempani aikoinaan seurustelivat myös pari vuotta ennen naimisiinmenoa, ja heidän avioliittonsa kesti yli 30 vuotta toisen kuolemaan saakka. Toisaalta tiedän muutamia suomipareja, jotka ovat odottaneet avioon astumista jopa vuosikymmenen, ja sitten eronneet vuoden-parin sisällä naimisiin menosta. Ehkä nykysuomalaisilla vaan on jonkinlainen avioliittokammo, sitä viimeistä sitoutumista pelätään ja lykätään sen "täydellisen kumppanin" toivossa. Harmi vaan että täydellisiä ihmisiä ei ole olemassakaan :)