Mitähän sitä tekisi tämän yksinäisyyden kanssa?Ja nimenomaan yksinäisyyden kanssa , en tunne pelkästään olevani yksin vaan todella tunnen olevani yksinäinen!Ilman muiden ihmisten välittämistä , hellyyttä , rakkautta(tarkoitan tietenkin tässä muiden kuin perheenjäsenten automaattista välittämistä)!
Aina ei ole ollut näin,itseasiassa asiat ovat lähteneet huonompaan suuntaan noin vuosi sitten kun seurustelin elämäni naisen ,siis sen oikean kanssa(siltä se ainakin tuntui)!Väärässä olin.Ehdimme seurustelemaan noin reilut 2 vuotta josta lopun muutamat kuukaudet kihloissa!Erosimme viime keväänä,johtuen luottamuksen puutteesta ja siitä että olin mustasukkainen,ehkä liiankin mustasukkainen!
Aloitin seurustelun reilun 20vuoden ikäisenä,ennen sitä elämässäni ei ole ollut paljoakaan naiskontakteja, en ollut rakastanut ketään,ihastunut muutamia kertoja mutta ei muuta!Oli vain kiva haaveilla ja unelmoida minkälaista olisi olla jonkun kivan tytön kanssa(taisi kuitenkin löytyä vielä itseluottamusta silloin)!
Olin ennen varsin yksin ,tosin muutamia kavereita oli ja se riitti vallan mainiosti minulle,en kuitenkaan tuntenut ennen tätä seurustelusuhdetta minkäänlaista yksinäisyyttä tai jos tunsinkin niin se ei kestänyt ohi kiitävää hetkeä kauempaa!Olin tyytyväinen elämääni , melkein jopa todella onnellinen , kuitenkin riittävän onnellinen!Ajattelin että tulen elämään elämäni loppuun asti yksin ja niin oli hyvä,se tuntui aivan loistavalta ajatukselta,koska en kuitenkaan tuntenut oloani yksinäiseksi!Osittain syy siihen että miksi ajattelin niin kuin ajattelin, oli se että pidin itseäni jotenkin erilaisempana ja rumempana kuin muut,ehkä niin olikin , mutta se ei ollenkaan haitannut elämääni tai sitä ettenkö olisi ollut tyytyväinen!
Seurustelun mukaan tuleminen(joka muuten sai alkunsa täällä chatissa,koska olen kuitenkin niin ujo ja arka ettei livenä kyseinen asia tulisi edes mieleenikään,osa syy varmasti on myös ulkonäössäni),muutti elämäni aika totaalisesti , tai se mitä tunteita se herätti minussa.Se että tosiaan joku voi oikeasti välittää ja rakastaa minua sellaisena kuin olen ,oli jotain aivan ihanaa,jotain mitä en koskaan olisi kohdalleni uskonut sattuvan!Sitä tunsi vasta silloin oikeasti elävänsä , eli vain sitä päivää , ei eilistä , ei huomista, vain tätä ohitse kiitävää hetkeä!Olo oli kuin uudesti syntyneellä,kaikki asiat eilisen sinkkuelämästä unohtuivat ja tuntuivat jotenkin niin arkisen harmailta , kuin että miten minä saatoinkaan elää nii kuin elin!Eihän se ollut edes elämää,tämä hetki on elämää kun tuntee itsensä tärkeäksi ihmiseksi jollekkin toiselle!
Aina ei ole ollut näin,itseasiassa asiat ovat lähteneet huonompaan suuntaan noin vuosi sitten kun seurustelin elämäni naisen ,siis sen oikean kanssa(siltä se ainakin tuntui)!Väärässä olin.Ehdimme seurustelemaan noin reilut 2 vuotta josta lopun muutamat kuukaudet kihloissa!Erosimme viime keväänä,johtuen luottamuksen puutteesta ja siitä että olin mustasukkainen,ehkä liiankin mustasukkainen!
Aloitin seurustelun reilun 20vuoden ikäisenä,ennen sitä elämässäni ei ole ollut paljoakaan naiskontakteja, en ollut rakastanut ketään,ihastunut muutamia kertoja mutta ei muuta!Oli vain kiva haaveilla ja unelmoida minkälaista olisi olla jonkun kivan tytön kanssa(taisi kuitenkin löytyä vielä itseluottamusta silloin)!
Olin ennen varsin yksin ,tosin muutamia kavereita oli ja se riitti vallan mainiosti minulle,en kuitenkaan tuntenut ennen tätä seurustelusuhdetta minkäänlaista yksinäisyyttä tai jos tunsinkin niin se ei kestänyt ohi kiitävää hetkeä kauempaa!Olin tyytyväinen elämääni , melkein jopa todella onnellinen , kuitenkin riittävän onnellinen!Ajattelin että tulen elämään elämäni loppuun asti yksin ja niin oli hyvä,se tuntui aivan loistavalta ajatukselta,koska en kuitenkaan tuntenut oloani yksinäiseksi!Osittain syy siihen että miksi ajattelin niin kuin ajattelin, oli se että pidin itseäni jotenkin erilaisempana ja rumempana kuin muut,ehkä niin olikin , mutta se ei ollenkaan haitannut elämääni tai sitä ettenkö olisi ollut tyytyväinen!
Seurustelun mukaan tuleminen(joka muuten sai alkunsa täällä chatissa,koska olen kuitenkin niin ujo ja arka ettei livenä kyseinen asia tulisi edes mieleenikään,osa syy varmasti on myös ulkonäössäni),muutti elämäni aika totaalisesti , tai se mitä tunteita se herätti minussa.Se että tosiaan joku voi oikeasti välittää ja rakastaa minua sellaisena kuin olen ,oli jotain aivan ihanaa,jotain mitä en koskaan olisi kohdalleni uskonut sattuvan!Sitä tunsi vasta silloin oikeasti elävänsä , eli vain sitä päivää , ei eilistä , ei huomista, vain tätä ohitse kiitävää hetkeä!Olo oli kuin uudesti syntyneellä,kaikki asiat eilisen sinkkuelämästä unohtuivat ja tuntuivat jotenkin niin arkisen harmailta , kuin että miten minä saatoinkaan elää nii kuin elin!Eihän se ollut edes elämää,tämä hetki on elämää kun tuntee itsensä tärkeäksi ihmiseksi jollekkin toiselle!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Puhut asiaa. Mitä pidempään ei ole rehellinen itselleen ja muille niin sitä hankalampi oikeaan elämään on päästä takaisin. Mulla se prosessi on kesken vielä. Toivottavasti "parannun" joskus, muuten on paha juttu...
-A-