Niinhän siinä sitten kävi, että nainen tuli ryminällä sisään ja lähti ryminällä ulos. Ihastuminen, seurustelu, yhteen muutto, kihlat ja ovesta ulos ja ovi kiinni. Kiertoon kului aikaa kolme vuotta. Loppuvaiheessa oli hankala olla, muttei niin hankala, ettei siitä olisi työtä tekemällä selvitty.
Nyt on paha olla. Ei pelkästään eron vuoksi vaan ennen kaikkea siksi, että nainen näyttää suhtautuvan tilanteeseen kokolailla kepeästi. Hän itse vannoi ikuista yhdessäoloa, sanoi että olen hänen elämänsä rakkaus ja puhui siitä, kuinka suhteen eteen täytyy tehdä työtä. Nyt jälkeenpäin tuntuu, ettei hän suostunut yhden ainoaan suurempaan kompromissiin vaan keskittyi luomaan pikkutarkkoja sääntöjä ja ärsyyntyi, jos niistä poikettiin.
Tämänkin kokemuksen vuoksi olen alkanut suhtautua epäillen naisten sitoutumiseen. Mitä se on? Mitä se käytännössä teille merkitsee?
Onko nainen kissa, joka kehrää niin kauan kuin olosuhteet ovat hyvät? Vai onko hän koira, joka sitoutuu laumansa ytimeen silloinkin, kun käydään hierarkiataistoja ja lauman sopu ja luottamus rakoilee?
Minua on alkanut pelottaa, että nainen todellakin on kissa - oikukas otus, jonka läsnäolo ja läheisyys pitää ansaita ja joka sitoutuu enemmän olosuhteisiin kuin laumaan.
Joku sanoi, että vuoden 1980 jälkeen syntyneitä tyttöjä tulee välttää. 70-luvulla syntyneillä kuulemma on vielä usein suht tolkullinen käsitys parisuhteesta. Onko tässä perää?
Minuun on taas ihastuttu peräti kahden naisen voimin. He tekevät tuttavuutta ja tulevat kohti kiivain tuntein ja hellivin sanoin. Minunkin tekisi mieli ihastua, mutta en uskalla. En ehkä enää koskaan. Minun elämäni on kulkenut niin, ettei minulla ole tarjota mukavia olosuhteita vaan ainoastaan oma rajallinen itseni. Se tuskin kuitenkaan naisille ihastuksen jälkeen riittää.
Joskus vaikuttaa jopa siltä, että naisten parisuhdevalinnat ovat todella laskelmoitua peliä. Ikuista rakkautta vannotaan "erilaisille" miehille, mutta lapset rahoitetaan perusinsinöörillä. Lasten jälkeen on kai sitten taas vuorossa erilainen mies.
Taidan olla vainoharhainen ja itseriittoinen, mutta nyt vain tuntuu siltä, ettei naisiin voi luottaa. Toivottavasti poikkeuksiakin on.
Nyt on paha olla. Ei pelkästään eron vuoksi vaan ennen kaikkea siksi, että nainen näyttää suhtautuvan tilanteeseen kokolailla kepeästi. Hän itse vannoi ikuista yhdessäoloa, sanoi että olen hänen elämänsä rakkaus ja puhui siitä, kuinka suhteen eteen täytyy tehdä työtä. Nyt jälkeenpäin tuntuu, ettei hän suostunut yhden ainoaan suurempaan kompromissiin vaan keskittyi luomaan pikkutarkkoja sääntöjä ja ärsyyntyi, jos niistä poikettiin.
Tämänkin kokemuksen vuoksi olen alkanut suhtautua epäillen naisten sitoutumiseen. Mitä se on? Mitä se käytännössä teille merkitsee?
Onko nainen kissa, joka kehrää niin kauan kuin olosuhteet ovat hyvät? Vai onko hän koira, joka sitoutuu laumansa ytimeen silloinkin, kun käydään hierarkiataistoja ja lauman sopu ja luottamus rakoilee?
Minua on alkanut pelottaa, että nainen todellakin on kissa - oikukas otus, jonka läsnäolo ja läheisyys pitää ansaita ja joka sitoutuu enemmän olosuhteisiin kuin laumaan.
Joku sanoi, että vuoden 1980 jälkeen syntyneitä tyttöjä tulee välttää. 70-luvulla syntyneillä kuulemma on vielä usein suht tolkullinen käsitys parisuhteesta. Onko tässä perää?
Minuun on taas ihastuttu peräti kahden naisen voimin. He tekevät tuttavuutta ja tulevat kohti kiivain tuntein ja hellivin sanoin. Minunkin tekisi mieli ihastua, mutta en uskalla. En ehkä enää koskaan. Minun elämäni on kulkenut niin, ettei minulla ole tarjota mukavia olosuhteita vaan ainoastaan oma rajallinen itseni. Se tuskin kuitenkaan naisille ihastuksen jälkeen riittää.
Joskus vaikuttaa jopa siltä, että naisten parisuhdevalinnat ovat todella laskelmoitua peliä. Ikuista rakkautta vannotaan "erilaisille" miehille, mutta lapset rahoitetaan perusinsinöörillä. Lasten jälkeen on kai sitten taas vuorossa erilainen mies.
Taidan olla vainoharhainen ja itseriittoinen, mutta nyt vain tuntuu siltä, ettei naisiin voi luottaa. Toivottavasti poikkeuksiakin on.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Olen syntynyt juuri tuona vaarallisena aikana eli 1980 jälkeen. Omalta kohdaltani voin sanoa, että pystyn ja haluan sitoutua ihmiseen, en olosuhteisiin. Mietin juuri eilen, että vaikka miesystäväni halvaantuisi tai menettäisi koko omaisuutensa tms, pysyisin hänen rinnallaan kaikesta huolimatta. En haikaile vieraitten ihmisten perään, eivät ne lopulta mitään "jännitystä" tuo elämään, sitä löytää muutenkin kun käyttää vähän mielikuvistusta. Ja harrastuksia on hyvä olla.
Ainoa tilanne, missä sitoutumiseni lakkaa, on sellainen, jos miesystäväni lakkaa yrittämästä ja sitoutuminen minuun, meihin, hänen puoleltaan lakkaa. Sille ei sitten voi mitään, sillä eipä sitä yksinkään pysty parisuhteeseen sitoutumaan.
Eli minun pelkoni taas on se, että koska itse "annan itseni" suhteelle enkä koe jääväni siinä ollessani mistään paitsi (vieraat miehet esim.), pelkään että mies ei omaa samanlaista "selkärankaa" tai ei osaa sitoutumisesta saatavia hyviä puolia arvostaa. Eli tavallaan helmiä sioille...:)...Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy.
Taas näitä sarjassamme, kun kahvikuppi kaatui -en voi juoda ikinä kahvia kun varmasti kaikki kupit kaatuu tästä lähtien kun se yksikin kaatui, hölmöjä yleistyksiä.
"hölmöjä yleistyksiä."
Niin, no yritinkin tehdä selväksi, että kyseessä on oma kokemukseni tai omat kokemukseni ja havainnot. Mutta oli miten oli, niin siltä se vain minun silmiini näyttää, että (nuoret) naiset ovat ymmärtäneet arvonsa ja mahdollisuutensa parisuhdemarkkinoilla, minkä vuoksi sitoutuminen on mitä on.
Ymmärrän hyvin, että nainen lähtee suhteesta, jos siinä on väkivaltaa, alkoholismia tai muita sellaisia perustavia ongelmia, mutta se minua ihmetyttää, että nykyään näyttää olevan ihan yleistä, että avoliitossa asutaan kaksi vuotta ja sen jälkeen lähdetään, "koska me ei vaan oltu sopivia toisillemme" tai "siitä puuttui se jokin" tai "rakkaus kuoli" tai "ajauduimme erilleen".
Suhteesta käydään hakemassa hyvät fiilikset ja niiden ohimentyä kavellään pois. Tätä tekevät miehetkin, mutta enemmän kuitenkin naiset. Ja kuitenkin juuri naiset korostavat sitoutumista ja työn tekemistä.
Saatab tietenkin olla aivan väärässä.
No toi oli Sun näkemyksesi, mutta mikä on Sun osuutesi kasvun kakusta, vaiko ei mikään ?
Molempien se on kasvettava, ja jos nainen on nähnyt, ettet halua kasvaa elämän mukana niin mitäpäs sitten, parempi valita noin, kuin jäädä jauhamaan tyhjillä myllynkivillä.
"No toi oli Sun näkemyksesi, mutta mikä on Sun osuutesi kasvun kakusta, vaiko ei mikään?"
Tässähän se keskeinen ongelma piilee. Minä EN ole täydellinen mies, enkä pysty tarjoamaan mitä tahansa, vaan voin ainoastaan yrittää tehdä työtä suhteen eteen.
Mutta tyytyykö nainen siihen, että mies yrittää vai onko naiselle ratkaisevaa vain lopputulos? Minua pelottaa ajatus siitä, että nainen näkee parisuhteen enemmän tuloksina kuin tavoitteina ja prosessina.
En minä vaadi, että naisen täytyy hyväksyä minut tällaisena kuin olen, mutta jos hän astuu kanssani suhteeseen ja vannoo ikuista rakkautta, niin silloin kyllä oletan, että hän arvostaa yritystäni, vaikka tulokset olisivatkin huonoja.
Tommosia paskoja tietty on,mutta oletko huomannu, että vastaavasti naiset moittii miehiä samasta asiasta. Olisko toi yleinen moraalin taso laskenut? Kyllä meitä on ihan kunnollisia reiluja naisia, jotka kattoo hiljaa kieroon tommosta peliä.
kun heti muutaman kuukauden seurustelun jälkeen annetaan rakkaudentunnustus, vaikkei toista vielä tunnetakaan. Kihlat ym. yhteen muutot tapahtuvat vuoden sisällä.
Kolmen neljän vuoden päästä on ehtinytkin jo huomata, ettei koskaan rakastanutkaan toista. Sitä meni vaan yhteen jonkun kanssa, ettei yksin tarvinnut jäädä vaille rakkautta. Ja sama kierre jatkuu, äkkiä laastaria tilalle, joko irtosuhteita tai uusi kumppani.
Yleistämistä taas. Ei päde kaikkien kohdalla.
Eipä se ole naisen syntymävuodesta kiinni. Kerroit, että naisesi teki pikkutarkkoja sääntöjä ja suuttui jos niistä poikettiin. Miten ihmisillä ei ala hälytyskellot soida jo tuolloin, jos suhteen lähtökohtana on se, että mennään toisen halujen mukaan? Toimiiko se kovinkaan pitkälle tai ainakaan onnellisena suhteena, että toinen on tossun alla? Jaksan aina ihmetellä sitä, että ovatko ihmiset niin onnettoman huonoja elämään edes joitakin vuosia yksin, jotta odottaisivat että vastaan tulee sellainen kumppani, jonka kanssa synkkaa, eikä tarvitse kummankaan alkaa sanella sääntöjä vaan molemmat olisivat samalla ajatustasolla jo suhteen alussa. Näin ollen sitä yhteistä elämää on helppo lähteä rakentamaan, kun on oikeanlaisen ihmisen kanssa.
"Jaksan aina ihmetellä sitä, että ovatko ihmiset niin onnettoman huonoja elämään edes joitakin vuosia yksin, jotta odottaisivat että vastaan tulee sellainen kumppani, jonka kanssa synkkaa"
Pitkä suhde on kuitenkin mahdoton, jos odottaa vastaan herra tai rouva täydellisyyttä. Vaikka suhde toimisikin hyvin pari vuotta, niin se ei ole minkäänlainen tae siitä, että se toimii pari kymmentä vuotta.
Luulen että juuri nämä "sielunkumppanit" ja "meillä synkkaa hyvin" tyypit eroavat kaikkein helpoimmin, koska he sitoutuvat tunteisiin eivätkä kumppaniin ja pitkän suhteen ideaan.
Nimenomaan kumppaniini olen sitoutunut, koska häneen tutustuessa huomasin että arvomaailmat yms. ovat samanlaiset ja ei tartte kinata sellaisista asioista mistä pariskunnat yleensä. Että kyllä se synkkaaminen perustuu nimenomaan siihen kumppaniin ;)
"Nimenomaan kumppaniini olen sitoutunut, koska häneen tutustuessa huomasin että arvomaailmat yms. ovat samanlaiset"
Mutta oletko myös sitoutunut parisuhteen ideaan? Kumppani ei kuitenkaan ole enää sama kymmenen vuoden kuluttua kuin nyt. Suhteessa voi olla pettämistä, ihastumista ulkopuolisiin, kyllästymistä ja muuta sellaista, jonka myötä luottamus katoaa ja/tai kumppani alkaa ärsyttää.
Siis oletko tunteidesi varassa vai pysytkö suhteessa silloinkin, kun siinä ei mahdollisesti vuosiin ole hyvä olla? Kaikissa pitkissä suhteissa on varmasti jaksoja, koska yhdessä ollaan vain yhdessä olemisen vuoksi, ei kumppanin tai tunteiden vuoksi.
Kuulostaapa synkältä, että parisuhteen idea on lukuisat vastoinkäymiset, kuten pettämiset. En todellakaan olisi suhteessani, jos tässä ei olisi hyvä olla :O Minun mielestä parisuhteen idea on rakkaus, johon sisältyy toisen kunnioittaminen, luottamus ja rehellisyys, asioista avoimesti puhuminen. Ja nimenomaan se, että toisen kanssa on hyvä olla. Miksi kituuttaa vuosikausia kurjassa suhteessa? Tai edes lyhyempää aikaa..
En myöskään usko, että toiseen kyllästyisi NAPS yhtäkkiä vain, vaan itse voi myös käsitellä ajatuksiaan josta päästään vaikkapa tuohon muihin ihastumiseen, itse kykenen ajattelemaan sen verran pitkälle, että joku hyvännäköinen mies joka voisi pistääkin ajatuksissa sukkia pyörimään jaloissa, on ihminen siinä missä muutkin eikä mulla ole tarvetta lähteä hakemaan mitään oman suhteen ulkopuolelta vaan tarvittaessa etsin uudestaan sitä tunnetta omasta suhteestani ;) Tosin tuskinpa tulen mitään ihastumiskriisejä ainakaan itse kokemaan, kun osaan tosiaan ajatella jo ajoissa pitemmän päälle.
Kuulostaa kyllä tosi synkältä tuo sinun asenne, että kaikissa pitkissä suhteissa on varmasti jaksoja jolloin ollaan yhdessä van yhdessä olemisen vuoksi. Jos siitä tilanteesta itseni joskus löytäisin, niin en tosiaan olisi suhteessa koska koen, kuten varmasti suurin osa muistakin ihmisistä että parisuhteeseen kuuluu se rakkaus. Jos ei kuuluisi, niin yhtä hyvinhän voisin olla sinkku. Ei mulla ole tarvetta toiselle henkilölle elämääni jos suhteeseen ei kuuluisi rakkautta, osaisin elää yksinkin. Miksi mennä edes naimisiin, jos ajattelee kuten sinä? En toisaalta enää ihmettele, mikseivät suhteesi toimi :/
"Kuulostaapa synkältä, että parisuhteen idea on lukuisat vastoinkäymiset, kuten pettämiset."
Ei se ole idea vaan todellisuutta. Uskollisia suhteita pitkistä avioliitoista on varmasti alle 10 prosenttia, ehkä alle 5 %. Olen päässyt pitkiä liittoja näkemään. Puolisot saattavat pitää keskenään suoranaista vihaa vuosikausia, mutta vihan pidon jälkeen rakkaus ja romantiikka taas löytyy.
Voivathan jotkut elää aidosti onnellisen ja uskollisen suhteen alusta loppuun, mutta todennäköisyys siihen on hyvin pieni. Siksi kannattaa asennoitua jo valmiiksi vastoinkäymisiin, ettei suhde kaadu liian suuriin odotuksiin.
Minä näen niin, että pettäminen on osa pitkää suhdetta, vaikka itse en ole koskaan pettänytkään.
..näen taas niin, että avoimuus ja rehellisyys on ne kantavat voivat. Asioista voi puhua suoraankin. Ei meilläkään ole mitään uskollisuus lupauksia, mutta sovittu että asioista puhutaan jo mieluiten etukäteen ennenkuin mitään ehtii tapahtua. Ei ole mitään kiristäviä ja ahdistavia sääntöjä, eikä täten myöskään mitään kiellettyjä jännittäviä houkutuksia.
On tuo silti aika pessimistinen näkökanta, ettet usko että ihmiset kykenisivät olemaan uskollisia. Toivottavasti sanot myös niille tyttöystävillesi rehellisesti heti alussa, että sun mielestä pettäminen on osa pitkää suhdetta, etkä valehtele olevasi uskollinen. Onko sulla pokkaa sanoa se suoraan?
En usko noihin prosenttilukuihinkaan, kyllä se 50-50 taitaa olla lähempänä sitä uskollisuutta ja tutkimustuloksissa jotka perustuvat muuhun kun sun uskomuksiisi :)
"..näen taas niin, että avoimuus ja rehellisyys on ne kantavat voivat."
Avoimuutta ja rehellisyyttä ei vain valitettavasti voi päättää. Jos luonne on avoin ja suhde hyvä, niin puhuminen ja asioiden jakaminen helppoa, mutta sitten voi olla niitä toisenlaisiakin kausia. Myöskään avoimuuden ja rehellisyyden vaikutelmaan ei kannata harhautua. Todellinen avoimuus on ihan muuta kuin avoin luonne.
"En usko noihin prosenttilukuihinkaan, kyllä se 50-50"
Jostain kirjasta olen ne lukenut. Ajattelepa, että jos puolet avioliitoista päättyy eroon ja avoliitoistakin erotaan ehkä 80-90 % tapauksista, niin paljonko on pettämistä? Onhan näitä tutkimuksia, joissa todetaan, että melkein kaikki miehet pettävät, kun tilaisuus sattuu kohdalle. Pitkän liiton aikana niitä tilaisuuksia tuppaa tulemaan.
Älä ole miehesi suhteen sinisilmäinen. Vaikka hän ei nyt pettäisi ja asiat olisivat hyvin, niin 15 vuotta eteenpäin ja tilanne voi olla toinen.
Miten mä olen sinisilmäinen, kun olen miehelleni nimenomaan alussa sanonut, etten halua mitään uskollisuuslupausta? Toki hän voi pettää minua silti, mutta aika tyhmä olisi jos menisi selän takana vehtaamaan, kun voi sen avoimestikin tehdä.
Ei tietenkään voi päättää onko avoin ja rehellinen, itse satun sellainen luonteeltani olemaan ja mieskin teki tutustuessamme vaikutuksen juuri niillä piirteillä. Ja tästä taas päästäänkin siihen synkkaamiseen.. ;)
elämään. Ei menneeseen eikä tulevaan. Lue pari viestiä tästä ketjusta niin ymmärtät mistä puhun ---- http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=1500000000000024&posting=22000000018452721
Ihan varmasti on naisia, jotka kykynevät koko elämän pituiseen suhteeseen. Varmasti on myös naisia, jotka "kyllästyvät" 2 vuoden kuherruskuukauden jälkeen.
Mä haluaisin eliniän kestävän suhteen, ja varmasti siihen sitoutuisin enkä ensimmäiseen ylämäkeen kaatuisi ja lähtisi käveleen. Ja luotan et niitä pitkiäkin ylämäkiä tulee vastaan..
Mutta siitä en voin olla varma, ainakaan alkuun, pystyykö se toinen kiipeämään useamman vuoden takkuista ylämäkeä, elämään tylsää ja kamalan harmaata arkea siksi kun on luvannut.
Siksi se onkin toisaalta oman tahdon asia luottaa toiseen, ja pettymyksen jälkeen nuolla ja parantaa haavat ennen uutta yritystä =)
Ei kaikki ole ihmiset ole pahoja, joskaan ei kaikki ole hyviäkään. Sitä vain täytyy uskaltaa elää ja ottaa elämä vastaan!
Allekirjoitan suurimman osan näkemyksistäsi.
Jos suhde kestää 50-60 vuotta, niin ei voi olettaa, että koko sen ajan rakastaisi toista ihan täysillä. Joukkoon mahtuu varmasti useampi vuosi, jolloin yhdessä ollaan, koska niin on aikoinaan päätetty. Mielestäni tämä ei ole pessimismiä vaan realismia. Tottakai rakkaus voi jossain vaiheessa haalistua ja kenties lopahtaakin, se on vain tahdon asia jatkaa siitä eteenpäin ja löytää rakkaus uudestaan.
Pettäminen pitkässä parisuhteessa on varsin todennäköistä, valitettavasti. En kuitenkaan usko, ettei satunnaisesta syrjähypystä voisi päästä yli. Pitkään jatkuvaa rinnakkaissuhdetta ei tietenkään tarvitse hyväksyä.
Tapasimme mieheni kanssa, kun olimme molemmat 17-vuotiaita. Aion olla tässä suhteessa kuolemaan asti. Taidan olla hieman vanhanaikainen... Toisen puolesta en voi sanoa mitään, mutta itse en aio lähteä. (Niin, ja olen muuten 80-luvulla syntynyt.)
Kummastelin tuota, kun jossain ylempänä sanoit jotain siitä, ettet oleta naisen hyväksyvän sua sellaisena kuin olet. Eikö se ole parisuhteessa yksi tärkeimmistä asioista? Että hyväksyy toisen juuri sellaisenaan, vaikka tietää kaikki pahimmat viat ja heikkoudet.
Mua jäi vaivaamaan mikä tämä sun vaatimasi kompromissi oli, jonka johdosta naisesi käveli kämpästä ulos?
Jätit sen (sopivasti) kertomatta...
On minullekin käynyt suhteissa niin että jossain vaiheessa on alettu esittämään kohtuuttomia vaatimuksia, tai vaadittu hyväksymään jokin asia mukisematta. Ei semmonen peli vetele.
Ei semmosta jaksa kukaan jos toinen aina valittaa kuinka "negatiivinen sä oot", "sun pitäis olla joustavampi", ja "miksi sä aina hermoat jos mä käyn kahvilla mun exien kanssa sun seläntakana".
Semmonen saattaa saada useimman naisen vitutuskäyrän kohoamaan roimanlaisesti.. ;-)
Ja enpä ole itsekään jäänyt miestä suremaan kun ero on tullut. Ei yksi pääsky sentäs kesää tee, muista sinäkin se ja jaksa uskoa vaan uuteen kumppaniin :-)
Se on totta, että suhteen eteen pitää molempien tehdä työtä, ei vain toisen. Ei kaikkea pidä hyväksyä ja kumppaninkin arvomaailmaa pitää vähän tykönään funtsata. Mutta joskus ne kompromissit tai konfliktit suhteessa on sitä luokkaa että toinen ei vain voi ymmärtää tai hyväksyä asiaa oman elämänkokemuksensa puitteissa.
Silloin pitää itsekin miettiä, paljonko on omastaan valmis tinkimään.
"Mua jäi vaivaamaan mikä tämä sun vaatimasi kompromissi oli, jonka johdosta naisesi käveli kämpästä ulos?"
En vaatinut kompromissia minkään suuren asian suhteen, en oikeastaan minkään suhteen, vaan yritin ainoastaan sopeutua. Naiselleni vain näytti käyvän liian hankalaksi yhdessä asuminen. Kai hän tajusi itsekin, ettei hänellä ole (vielä) rahkeita siihen sopeutumiseen, jonka avoliitto vaatisi. Hän myös sanoi minulle jälkeenpäin, että "sinulla on täysi oikeus tuntea itsesi huijatuksi ja petetyksi". Niin tunnenkin.
..puhuvan aina asiaa.:) Kiitos siitä.;)
Mun ei tarvinnut kirjoittaa mitään, kun sä teit sen jo puolestani.
Omalla kohdallani pitkä parisuhde päättyi lopulta liian erilaisiin elämänkatsomuksiin. Meillä ei ollut oikein mitään yhteistä, muuta kuin juuri ne olosuhteet. Pakko on kyllä sanoa että ainakaan tälle 80-luvulla syntyneelle ei pelkät olosuhteet enää riitä, vaikka oman aikansa sekin otti ennekuin sen tajusin. Minun piti käydä läpi se "sitten kun" -vaihe, eli ajattelin kauan että sitten kun on sitä/tätä/tuota niin kyllä se sitten siitä. Mutta kun ei niin ei. Kun ei sielu kohtaa toista niin ei kohtaa, eikä sitä avioliitot, yhteiset lapset, talot, autot ja sohvat muuta.
Minä en tiedä miten minä sitoudun. Aiempi sitoutumiseni oli vääränlaiselle pohjalle rakennettu, joten kyllähän se jännittää että osaako sitä rakentaa mitään uutta mikä sitten kestäisi. Kyllä minä naimisiin mennessäni luulin että se olisi ikuista, miksi niin ei voisi käydä toistekin? Muuta en osaa sanoa, kuin että seuraavalla kerralla (toivottavasti sekin tulee joskus) kuuntelen itseäni, kuuntelen sitä toista osapuolta, ja kuuntelen vaistojani.
Vähäsen kolahti tuo toiseksi viimeinen kappale; "Joskus vaikuttaa jopa siltä, että naisten parisuhdevalinnat ovat todella laskelmoitua peliä. Ikuista rakkautta vannotaan "erilaisille" miehille, mutta lapset rahoitetaan perusinsinöörillä. Lasten jälkeen on kai sitten taas vuorossa erilainen mies. "
Noinko minä sitten tein?
Jotenkin sinusta ja kaikista kirjoituksistasi saa sen käsityksen, että vika oli mielestäsi vain naisessa. Kirjoitat kyllä, että sinussakin on vikaa, mutta nainen oli silti se kaiken pahan keskus.
Eli suomeksi: joku on sulle jo kertonut, ettet näe kuin muiden virheet. Yrität vain täälläkin saada huomiota itsellesi, kertomalla ikäviä asioita naisestasi. Että joku vahvistaisi kantasi, että se nainen oli paha ja väärässä.
Asenteestasi päättelisin, että vika olikin suurimmaksi osaksi sinussa. Kehity vielä ja opi toipumaan kolauksista. Jos olet kolmekymppinen, se vielä onnistuu, jos olet yli nelikymppinen, saatat olla menetettyä kamaa. Silloin sulla on jo urautuneet käsitykset, ja niiden muokkaamiseen tarvitaan terapeuttia. Ikävää sekin, että juuri nelikymppiset vielä kuvittelevat terapian olevan jotenkin noloa.
Aurinkoista loppukesää, ja toivotaan myös raikkaita kesäsateita!
"Jotenkin sinusta ja kaikista kirjoituksistasi saa sen käsityksen, että vika oli mielestäsi vain naisessa."
Enpä usko, että erossa vika on koskaan vain toisessa, jos syyllistä yleensäkään voi nimetä. Suhde tuppaa olemaan kahden kauppa. Minua kuitenkin nyppii, että nainen uskotteli minulle toista kuin toimi. Jos puhuu työn tekemisestä ja sitoutumisesta, niin silloin pitäisi myös käyttäytyä sen mukaisesti. Olisipa hän edes lähtenyt terapiaan, mutta ei lähtenyt. Sen sijaan hän hankki asunnon selkäni takana ja kertoi sen minulle vasta kaiken valmiiksi suunniteltuaan. Pidän tuollaista vastuuttomana ja pelkuruutena.
"Eli suomeksi: joku on sulle jo kertonut, ettet näe kuin muiden virheet."
Enpä usko oikein tuotakaan. Minä olisin suostunut terapiaan ja minä olisin halunnut keskustella, mutta nainen ei halua. nainen myös myöntää, että minulla on oikeus olla katkera ja että hänen tekonsa oli väärä. Mutta miksi hän ei vieläkään tahdo keskustella? Pakenee vain. Mitä? Miksi hän ei halua puhua asiasta? Minua ärsyttää kun asiat jäävät selvittämättä.
"että se nainen oli paha ja väärässä."
Minun näkökulmastani hän olikin väärässä. Hän lupasi sellaista, mistä ei kantanut vastuuta. Hän lupasi sitoutua ja tehdä työtä suhteen eteen, mutta hyvin nopeasti järjesteli asiat salaa selän takanani niin, että pääsi eroon suhteesta.
"Asenteestasi päättelisin, että vika olikin suurimmaksi osaksi sinussa."
Vika yleensäkin Suomessa on melkein aina miehessä. vai mitä? Onneksi minulla ei ole sitä pelkoa, että jäisin ilman naista, mutta se pelko kyllä on, että en enää uskalla luottaa kehenkään.
toinen osapuoli toimii salassa eikä halua enää keskustella, juoksee pakoon? Miksi hän sinua pakenee? Joskus kun pelottaa, on helpompaa vaan myötäillä syytöksiä. Teidän suhde ei tyydyttänyt naista. Tuskinpa tilanne olisi nyt yhtään sen parempi, vaikka nainen olisi muutamaa päivää aikaisemmin ilmoittanut lähtevänsä. Sitä tapaa sinä taidat paheksua, mutta tosiasiassa taitaa naisen lähtö olla kuitenkin se suurin murhe. Sulla on paha olo, ja se melkein kuuluu asiaan kun ihmissuhteet menevät mönkään. Yritä nyt toipua ensin, ennenkuin sotkeudut uusiin suhteisiin.
Jos sinä et kumppanina ollut naiselle se oikea, en ymmärrä miten terapia häntä olisi auttanut. Ei siellä ketään aivopestä. Autetaan vain löytämään työkalut, joiden avulla saa selvitettyä ongelmansa. Ja nainenhan selvitti ongelmansa.
Sulla projekti on vielä kesken.
"Jos sinä et kumppanina ollut naiselle se oikea, en ymmärrä miten terapia häntä olisi auttanut."
No, tilanne on muuttunut silläkin tavoin, että vaikka hän suhtautui eroon hyvin kepeästi, niin nyt hän kuitenkin kovasti hieroo ystävyyttä ja kärsii, kun sen syntyminen ei etene. Siltikään hän ei suostu puhumaan. Ei minulla ystävyyttäkään vastaan mitään ehkä olisi (paitsi että luottamus on mennyt), mutta miten helkkarissa aikuinen ihminen voi lähteä suhteesta niin, ettei hän puhu siitä, mitä on tapahtunut?
Tämä olisi minullekin kasvun mahdollisuus, mutta edelleenkään en ole saanut mitään järkevää selitystä sille, miksi hän lähti. Kun kysyn, mitä tein väärin, niin hän ei osaa sanoa mitään? Kun kysyn, mitä olisin voinut tehdä toisin, hän ei sano mitään.
Pitäisikö minun nyt ryhtyä ystäväksi naiselle, joka vain lähti suhteestamme ja haluaa kovasti olla seurassani mutta silti ei puhu tai pukahda. Miksi hän yleensäkään haluaa enää seuraani? Viime hetken olen käyttäytynytkin häntä kohtaan niin huonosti, etten näe siinä mitään järkeä. Antaisi mieluummin minulle ympäri korvia.
Oikeastaan nyt alkaa vasta minussakin päästä viha pintaan.
tympeä ja tylsä, niin luulis jo sullekin aukeavan mistä roikkuu. Ja toista syytät!
Jos mies kertoo, että hän on komea, menestynyt, hauska ja älykäs, niin kuolaatko hänen peräänsä?
Ensinnäkin mitä tulee sääntöihin ja muuhun pikkutarkkuuteen, se on hyvin yksilöllistä. Oma avokkini on todella suurpiirteinen ja varmaankin aikalailla vastakohta tuolle sinun eukollesi.
Kuinka yleistä kohtaamasi jääräpäisyys on naisissa ,sitä en osaa sanoa. Minulla on ehkä käynyt hyvä tuuri.
"Joku sanoi, että vuoden 1980 jälkeen syntyneitä tyttöjä tulee välttää. 70-luvulla syntyneillä kuulemma on vielä usein suht tolkullinen käsitys parisuhteesta. Onko tässä perää?"
70-luvulla syntyneillä on jo elämänkokemusta. Sama juttu 80-lukulaisten kanssa kymmenen vuoden kuluttua.
80-lukulaisia välttäisin itse jo siitä syystä, että tuppaavat olemaan liian nuoria minulle koska olen itse 70-luvulla syntynyt (tosin loppupuolella...). Yleisesti ottaen nuoret eivät tahdo vielä sitoutua kovin vakavasti kuin vanhemmat.