Tuli tässä eräänä päivänä todella ahdistava olo. En tiedä, onko se arjen saapumista suhteeseen, mutta aika arkista elämää meillä on ollut alusta asti. Tai ainakaan minä en ole ollut koskaan varsinaisesti hullaantunut. Varmaan viimeksi 15-vuotiaana :)
1,5 vuotta oltu yhdessä, asuttu yhdessä puoli vuotta. Välitän miehestä paljon, mutten ole aina varma rakastanko. Ehkä tässä vaikuttaa menneen suhteen haamut, jotka kummittelevat vieläkin jollain tasolla. En puhu ikävöimisestä, vaan ongelmista ja asioista, joita jouduin läpikäymään liian nuorena.
Tunnen hieman syyllisyyttä, sillä en läheskään aina kykene vastaamaan miehen rakkaudenosoituksiin. Hän on hyvin hellä ja ihana minua kohtaan, tuntuu että hän oikeasti rakastaa. Haluaisin antaa samaa hänelle, mitä hän minulle. Kuitenkin sisälläni on jokin ihme tyhjiö.
Joissain asioissa olemme hyvin erilaisia. Viime aikoina minua on vaivannut eräs keskustelumme, jonka aikana tajusin, että arvomaailmamme eroavat tietyissä asioissa. Arvostan hyvyyttä ihmisessä, ja olen aina toivonut kilttiä ja hyvää ihmistä rinnalleni. Keskustelun jälkeen olen kuitenkin miettinyt miehen todellista luonnetta. Vaikka hän on minulle hyvä, niin onko hän kuitenkaan ihmisenä sellainen. Nämä saattavat tuntua turhilta pohdinnoilta, mutta ajatukset eivät jätä minua rauhaan.
Onko tämä nyt sitä todellista totuttautumista toiseen ihmiseen? Aiemmassa suhteessa en muista, että olisi tullut tällaista "tyhjää oloa" sisälle. En ole päättämässä suhdetta, sillä en todellakaan halua luovuttaa turhan takia. Tuntuu vain pahalta kun ystävät menevät naimisiin ja kaikki ympärillä olevat ihmiset tuntuvat olevan niin varmoja toisistaan, rakastuneita. Sitäkin aloin miettiä, että onko tämä nyt siitä kiinni kun en rakastunut...mutta en ole ollut koskaan rakastunut, paitsi silloin teininä (?). En kai minä voi onnea lähteä etsimään, tyhjän päälle sitä lopulta jää. Mutta onko teillä muilla koskaan tämänkaltaisia tunteita suhteessa? tai siis tuntuu, että ei tunnu miltään?
1,5 vuotta oltu yhdessä, asuttu yhdessä puoli vuotta. Välitän miehestä paljon, mutten ole aina varma rakastanko. Ehkä tässä vaikuttaa menneen suhteen haamut, jotka kummittelevat vieläkin jollain tasolla. En puhu ikävöimisestä, vaan ongelmista ja asioista, joita jouduin läpikäymään liian nuorena.
Tunnen hieman syyllisyyttä, sillä en läheskään aina kykene vastaamaan miehen rakkaudenosoituksiin. Hän on hyvin hellä ja ihana minua kohtaan, tuntuu että hän oikeasti rakastaa. Haluaisin antaa samaa hänelle, mitä hän minulle. Kuitenkin sisälläni on jokin ihme tyhjiö.
Joissain asioissa olemme hyvin erilaisia. Viime aikoina minua on vaivannut eräs keskustelumme, jonka aikana tajusin, että arvomaailmamme eroavat tietyissä asioissa. Arvostan hyvyyttä ihmisessä, ja olen aina toivonut kilttiä ja hyvää ihmistä rinnalleni. Keskustelun jälkeen olen kuitenkin miettinyt miehen todellista luonnetta. Vaikka hän on minulle hyvä, niin onko hän kuitenkaan ihmisenä sellainen. Nämä saattavat tuntua turhilta pohdinnoilta, mutta ajatukset eivät jätä minua rauhaan.
Onko tämä nyt sitä todellista totuttautumista toiseen ihmiseen? Aiemmassa suhteessa en muista, että olisi tullut tällaista "tyhjää oloa" sisälle. En ole päättämässä suhdetta, sillä en todellakaan halua luovuttaa turhan takia. Tuntuu vain pahalta kun ystävät menevät naimisiin ja kaikki ympärillä olevat ihmiset tuntuvat olevan niin varmoja toisistaan, rakastuneita. Sitäkin aloin miettiä, että onko tämä nyt siitä kiinni kun en rakastunut...mutta en ole ollut koskaan rakastunut, paitsi silloin teininä (?). En kai minä voi onnea lähteä etsimään, tyhjän päälle sitä lopulta jää. Mutta onko teillä muilla koskaan tämänkaltaisia tunteita suhteessa? tai siis tuntuu, että ei tunnu miltään?
Vastaukset 2
Vanhimmat
tyhjä tunne ja sen seurauksena lopetin suhteen. Tiesin että tuollaista tunnetta ei pidä olla jos ihminen on minulle oikea. Ja ymmärsin myöskin sen että en ehkä kykene itse suhteeseen, siitä myöskin tuo tyhjä olo.
"Tuntuu vain pahalta kun ystävät menevät naimisiin ja kaikki ympärillä olevat ihmiset tuntuvat olevan niin varmoja toisistaan, rakastuneita."
minulle ja vaimolleni aina kaikki kaverit sanoivat että olette "eroittamaton" pari ja tiellä menee niin hyvin, kuinka olette saaneet suhteen noin hyvin toimivaksi?!?
kulissi ja todellinen olivat vaan ihan eri asia....tapeltiin joka asiasta ja oltiin eri mieltä "maailman" asioista....edelleen ollaan aviossa ja pysytäänkin....molemilla on omat mielipiteensä ja sillä siisti....ei mun tartte olla samaa mieltä mun vaimon kanssa yleismaailmallisista asioista eikä hänen minun kanssani.....rakkaus on muuta kuin "asioista mieltä"....muuten kaikki valitsis väyrysen paavon.