Nyt on pakko vähän vuodattaa... olen 28 vuotias enkä tehnyt ikinä töitä, suhteita ei ole, kavereita ei ole, rahaa ei ole, elämää ei ole eikä ole oikeastaan yhtään mitään muutakaan (paitsi sama masennus vuodesta toiseen). Asun porukoilla ja käytän vanhempia törkeästi hyväkseni koska en pärjäisi yksin tuskin viikkoakaan. Opiskelu on lukion jälkeen takkuillut koska, vaikka paikka amkissa onkin, en yksinkertaisesti jaksa sitä työmäärää ja väsymys poltti loppuun kauan sitten eikä motivaatiota opiskeluun ole yhtään, kunnianhimoa riitti nuorena mutta se kaikki on palanut pois ja jäljelle jäänyt pelkkä apatia. Töitä tekisi mieli tehdä, mutta kun ei ole aiempaa kokemusta eikä suhteita, ei kauheasti innosta edes yrittää kun saisi vaan pettyä kerta toisensa jälkeen ja kuunnella hiljaa mielessään hihitteleviä haastattelijoita miten hakija voikaan olla noin luuseri. Eikä minusta ole rikolliseksikaan koska olen liian kiltti :( Onko tässä enää yhtään mitään toivoa elää koskaan onnellisena ja saada JOTAIN työtä edes jostain?
Pääsenkö ikinä töihin?
Suomen suurin luuseri?
157670
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Jos sulla ei ole motivaatiota opiskeluun, ei kannata jatkaa vaan on aika toipua. Hae suuntaa työkkärin kautta, mene depression takia lääkäriin voit saada lääkitystä ja hae siitä b-lausunto työkkäriin kuntoutusta varten.
Sinulla on mahdollisuus saada työkkärin kautta erilaisia tuettuja työharjoittelumahdollisuuksia, voit sitä kautta hakea sitä omaa alaa ja käytä hyväksi työkkärin ammatinvalintapalveluja jne..
Ensin kannattaa toipua enemmän depressiosta, joten kaikenlainen toiminta joka edesauttaa siihen on hyväksi, esim. liikunta, muut harrastuksen jne...
Olet vielä nuori ja aikaa on tehdä vaikka mitä.
oli kuin itse olisin kirjoittanut viestisi...
oli niin tutun kuuloista... mutta kuten arvaat, että olen samassa tilanteessa, ei minulla luonnollisestikaan ole ratkaisua meidän tilanteisiin.. en tiedä mitä pitäisi tehdä..
onneks on joku toinenkin samassa tilanteessa.
Varmaan monesta tuntuu et on luuseri välillä. Tiesti toi sun tilantees kuulostaa tosi vaikeelta. Ite oon kuitenkin opiskellu ja asunu poissa kotoo jo 19-vuotiaasta asti...
Mut ymmärrän kyllä et tollaseen tilanteeseen voi hyvin ajautua, vaikka ei tahtoiskaan. Mä luulen, että jos itelläkin ois huonommin mennyt, niin voisin ollla ainakin miltei yhtä ikävässä tilanteesssa. Täytyy sanoo et sellasista henkisistä voimavaroista on oltava todella kiitollinen.
Mä olen yli vuoden päivät asunut uudella vieraalla paikkakunnalla avokin kanssa. En viihdy täällä, mutta työ on ja koti meillä. Etin mieluisampaa työtä koko ajan. Kavereita mulla ei täällä ole oikeastaan yhtään. Se tekee surulliseksi, mutta ehkä jos saisi itseensä vähän pirteyttä, niin jotenkin voisi ehkä löytääkin jonkun kaverin. Toivossa on hyvä elää... Toisaalta oon miettiny et jospa sitä ei sit tällasella 26-vuotiaalla kuulukaan olla kavereita? Et kaikilla on omat perheet ja menot. Mut en taida uskoa tuohon itsekään...
Neuvosin sua niin, et mieti mitä vahvuuksia ja hyviä ominaisuuksia sulla on. Ihan mitä vaan, ei niitten tarvii olla mitenkään erikoisia tai "hienoja". Ja mieti sitä et mitkä asiat sulla on hyvin? Sulla on esim. ilmeisesti molemmat vanhemmat, terveys suht ok jne.
Sit mä luulen et liikuntaharrastus vois piristää sua. Mulla on itelläkin toi liikuntapuoli vähän huonossa jamassa, ja tiedän et sitä pitäis parantaa. Sit just noi kuntoutushommat ja lääkärillä käynti. Kun sä oot noin nuori vielä, niin luulis et sua haluttas kuntouttaa. Siis että lääkärit ois kiinnostuneita saamaan suhun "eloa". Sit tiesti kannatttaa yrittää syödä terveellisesti ja tehä kaikkea mikä tuntuu mieluisalta. Musiikki on ainakin itelle ollu tosi tärkeä henkireikä.
Kun saat ittees taas virtaa, niin mä uskon et sun elämä kääntyy parempaan suuntaan. Tsemppiä!
Olen kanssasi saman ikäinen. Olen aina ollut masentunut, tuntenut itseni luuseriksi - jopa liian riittämättömäksi edes olemassaoloon. Koulut jäi kesken, jokaikinen. Töissä viihdyin minkä viihdyin, en kauaa.
Ihan ensimmäiseksi sinun on hoidatettava masennus. Tarpeeksi pahaksi päästessään se estää sinua tekemästä täysipainoisesti töitä. Se on nykyään niin yleinen sairaus jossa ei ole mitään hävettävää. Eli ensin yhteys paikalliseen mielenterveystoimistoon. Lääkärin kanssa voit neuvotella lääkityksen muun hoidon tarpeellisuudesta. Saat sieltä myös B-lausunnon, jonka viet työkkäriin. Työkkärissä osaavat sitten ottaa nykytilanteesi huomioon.
Työkkärin kautta pääset erilaisiin työharjoittelupaikkoihin (joista saat hieman rahaakin). Voit kokeilla eri aloja, mikä tuntuu hyvältä. Erinomainen keino jos ei tiedä mitä haluaa tehdä!
Ei kaikkien täydy kouluja käydä, maailmassa pärjää muutenkin.
Entäs minä? Taistelin vuosikausia masennuksen parissa, olin välissä jopa määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. Tällä hetkellä omistan yrityksen, joka työllistää itseni lisäksi 2 henkilöä.
Minä selvisin kaikesta, johon en koskaan uskonut. Selviät sinäkin, mutta sinun täytyy alkaa hoitamaan itseäsi. Eli rohkeasti mielenterveystoimistoon ja työkkäriin!
Tsemppiä!
Mikä tuo B-lausunto on?
B-lausunto on lääkärin kirjoittama pidempi lausunto (tavallinen terveyskeskuslääkärin sairasloma lappunen on A-lausunto). B-lausunto on siis pidempi, sivun tai kaksi jossa käsitellään nykytilannettasi, tulevaisuuttasi ja kuntoutumista.
Samassa lausunnossa voidaan hakea myös esim. sairaslomaa (jolla saat kelasta sairaspäivärahaa)
Jos kuitenkin tunnet olevasi työkykyinen, niin viet lausunnot työkkäriin. Sinne pitää yleensä aina olla kaikesta mustaa valkoisella. Työkkärissä on - usko vain - osaavia ihmisiä sairauksien suhteen. Kun tietävät tilanteesi, niin osaavat ohjata sinua eteenpäin, esim. työharjoitteluun pienillä tuntimäärillä.
Auttavia tahoja löytyy kyllä. Työkkärissä sinut varmaankin ohjataan ammatinvalinnanohjaukseen, joka on hyvä juttu. Siellä kartoitetaan mikä sinua kiinnostaa ja mitkä ovat voimavarasi, siis mitä jaksat tehdä. Ehkä sinua ohjataan vaikka lyhyisiin harjoittelupätkiin kokemusta keräämään.
Älä lannistu, elämä on vielä edessäpäin!
Mielestäni on tökeröä neuvoa toista hankkimaan mielisairaan papereita loppuelämän riesaksi vain sen vuoksi, että työttömänä eläminen ei ole mitenkään mieltä ylentävää.
Työttömänä eläminen on kurjaa. Yhteisön paine työtöntä kohtaan on kauheaa, ja vain täysi idiootti kykenisi elämään iloisena huomaamatta lehtiuutisia, ääliömäisellä logiikalla tehtyjä tutkimustuloksia työttömistä, ympäristän kommentteja työttömän passiivisuudesta... jne.
Tuo B-lausunto varmistaa virallisesti, että et ole terveydeltäsi työkykyinen, vaan sinun täytyy osallistua "kuntouttavaan työtoimintaan". Mieleltään terveelle ja älykkäälle ihmiselle tuo kuntouttava työtoiminta on lähinnä nöyryyttävää toimintaa.
Tietenkin ne henkilöt, jotka todellakin kärsivät sairaudeksi luokiteltavasta masennuksesta, niin heidän kannattaa tuo B-lausunto hankkia.
B-lausunto ei ole leima otsaan.
Jos ihminen potee masennusta tai mitä tahansa muuta sairautta, on siitä hyvä hakea todistus. Miksi? Siksi, ettei työkkäri voi ehdottaa liian raskasta hommaa jossa riskinä on loppuunpalaminen.
B-lausunto ei ole "loppuelämän riesa". Se ei sano, että ihminen EI OLE työkykyinen, se voi myös hyvin sanoa että ihminen on TÄYSIN työkykyinen.
Ja muuten... nykyään ei puhuta mielisairaista.
Esimerkkinä masennus on sairas josta voi parantua.
Itse olen hakenut ja saanut useamminkin b-lausunnon. Eikä tuhonnut tulevaisuuttani, päinvastoin. Vuosia sairaslomalla, nyt onnellisesti työssä joka ei ole kaikista helpoin.
muitakin suurinpiirtein samanikäisiä, joille ei ole hirveesti työkokemusta kertynyt. Itse olen 29-v ja tilanteeni on aikalailla samanlainen, paitsi en enää asu vanhempien nurkissa, jossa sinänsä ei ole mitään vikaa.
Työn saaminen on todella vaikeaa tässä tilanteessa, ja mitään muuta neuvoa en osaa sanoa, kun että pitää jaksaa yrittää. Tietysti työharjoittelun kautta saattaa saada varsinaisen työpaikankin, mutta ainakin meillä päin tuollaisen paikan saaminen edellyttää aktiivisuutta, jos itseluottamus on nollassa, niin on käsittämättömän vaikeaa ottaa puhelin käteen ja soittaa kaupungin firmat läpi.
Työpaikkahaastattelu on sellainen tilanne johon on jopa vähän noloa mennä, koska työhistoriaa ei ole ja ikää on kohta 30, näin onkin lähes mahdotonta erottua useiden hakijoiden joukosta.
On jo ensimmäinen askel kun kirjoitit tänne. Katso työvoimakoulutuksen sivuilta löytyykö mitään, joka kiinnostaa. Mistä oikeasti pidät? Hae opiskelemaan sellaista alaa jossa on töitä ja joka kiinnostaa. Älä elä itseäsi vastaan. Se paikkasi amk:ssa ei todennäköisesti kiinnosta sinua, joten mieti kunnolla mikä on asia jota haluaisit tehdä. Sinussa ei ole mitään vikaa. Älä syytä itseäsi, nyt vain eteenpäin. Masennuksesi ei häivy, ennen kuin lähdet kulkemaan kohti itseäsi, niitä sinulle rakkaiden asioiden polkua. Kyllä jokaisella olisi tuossa tilanteessa mieli maassa, joten en usko että mikään lääkitys tai lääkäri voi sinua auttaa. Sinä tarvitset työ- tai opiskelupaikan ja oman elämän. Onneksi porukat auttavat sinua, niin minuakin autetaan. Tsemppiä! Aloita heti huomenna!
yksi lisää. Työkokemusta ei ole, lyhyitä kesätyöpätkiä nuoruudessa, sen jälkeen opiskelua ja pitkäaikaistyöttömyys. En hae enää mihinkään paikkoihin, sillä paperilla olen nolla. Ehkä haastattelussa joku ihminen voisi nähdä minussa hyvääkin, mutta en ole koskaan ollut haastattelussa. Kaikenlaisesta kontaktin ottamisesta on tullut mahdotonta. Jännitän kaikkea mikä liittyy työhön. Mielessäni työhönottajat/työnantajat ovat kasvaneet suunnattomiksi peikoiksi, joille en koskaan tulisi riittämään. Olen myöskin äärettömän herkkä ihminen, kuten ehkä sinäkin. Itken herkästi vaikka päivittäin, vaikka monta kertaa päivässä, en kuitenkaan useimmiten omaa tilannettani vaan eläydyn helposti toisten tunnetiloihin pakahduttavaan onneen ja järjettömään suruun. Usein kyyneleet kihoavatkin silmiini enkä voi estää niitä. Olen lähes varma, että jos pääsisinkin haastatteluun, syystä tai toisesta alkaisin kyynelehtiä. En kestä paineita enkä stressiä, vaan migreeni laukeaa heti. Minullakaan ei ole suhteita ei ystäviä enkä liioin ole seurustellut aikoihin. En uskalla, pelkään että olen liian huono kenellekään.
Voi jos me jotka emme tosiasiassa ole lainkaan luusereita, voisimme yhdistää voimamme ja rakentaa jotain hyvää.
Minä en näe työllistyväni näiltä kantimilta koskaan. Jotain omaa toimintaa jos uskaltaisi aloittaa ja olisi visio.. Hymy sinulle ja kaikille muille jotka tuntevat painuneensa maan pimeimpään rakoon. Taivu jotta oikenisit, hajoa tullaksesi ehjäksi, Laotsea mukaillen.
Tuntuu, että tuossa tilanteessa opiskelu uuteen ammattiin oman yrityksen perustamista silmälläpitäen vois olla yksi mahdollisuus. Vaikka joku käsityöammatti, jossa voit koskettaa ihmisiä eikä sun tarttis itkeä vaan niiden, jotka ostaa sulta kauniita ja herkkiä tuotteita.
Työnantajat on idiootteja putkiaivoja, näin musta tuntuu ja ihminen, joka on jo kolmekymmentä ja vailla työkokemusta on pystyyn kuollut. Mutta älä ole sitä itsellesi!
Itselläni oli muutama vuosi sitten samanlainen tilanne. Otin härkää sarvista ja marssein työkkäriin ja kerroin tilanteeni. Työkkärin kiva rouva esitti minulle oppisopimusmahdollisuutta ja kaiken kukkuraksi etsi minulle vielä paikankin!
Nyt olen ollut jo 2 vuotta valmistumiseni jälkeen töissä samassa paikassa ja joka joulu olen lähettänyt työkkärin rouvalle joulukortin kiitoksena ;)
Joten tsemppiä sinulle ja ei muuta kuin tervehtimään työkkärin kivoja rouvia ;)
Onhan meitä! Itse olen 27v. ja työtön. Työhistoriaa siis "oikeita" töitä ei pahimmin ole kerttynyt, työkkärin harjoittelupaikkoja sitäkin enemmän. Mielestäni ne ovat olleet ihan hyviä, mutta ongelma on siinä, kun ei niistä mitään vakityötä saa, vaan puolen vuoden/vuoden päästä ottavat taas uuden harjoittelijan, kun rahaa ei kuulemma ole. Itse olen ihastunut alaan, jonka koulutuksen saamiseksi olisi muutettava toiseen kaupunkiin, joka tällä hetkellä ei ole mahdollista, eli toisin sanoen lyön vain päätäni seinää. No, yritin hakeutua kaupanalalle ja pääsinkin osa-aika työhön, vaan tuntien vähyyden takia sanouduin irti. Tällähetkellä koen elämäni muuten hyväksi, mutta työn hakeminen on niin stressaavaa, kun hakijoita joka paikkaan on niin paljon, ja työnantajienkin puolelta vaatimukset vain kasvaa.
Työkkärin asiakkaana on kuin vankilassa olisi, itse en ole ikinä sieltä apua saanut tai neuvoja, pikemminkin käskyjä ja vaatimuksia. Jaksan silti uskoa, että jonain päivänä löydän itselleni työpaikan, josta pidän ja viihdyn. Uskoa lisää teille muillekin samassa tilanteessa oleville, meitä on PALJON!
Nyt otat niskasta kiinni ittees!
Ite olen vähän samas tilanteessa... AMK:hon kuitenkin koitan päästä takas ja sitä kautta löytää suunnan elämälle, joka on niin EPÄVARMAA!
Eli mieti mitä todella haluut elämältäs?
Ja oletko niin masentunut, että tarvitset todella lääkärin apua vai voisiko maisevan vaihdos... uudet ystävät tai kaverit auttaa tilannettasi :)
Töitä löydät varmasti, mutta se on eriasia mitä töitä olet valmis tekemään...
Kodin ulkopuolellakin pärjäät varmasti, jos et tarvi joka kuukausi kalliita uusia vaatteita, kenkiä tms.
Peruskuluihin saat apua kelasta ja tarvittaessa sossusta.
Kun täytin 18 vanhempani lakkasivat "elattamasta" minua yli kuusi vuotta olen pärjännyt, vaikka tiukkaa tekee NYTKIN, kun ei ole töitä...