Olen seurustellut itseäni lähes 10 vuotta vanhemman miehen kanssa pian 2,5 vuotta. Koska olen itse täyttänyt vasta hiljattain 18v, olen ollut melkoisen nuori tavatessamme (olin silloin 15v). Olin masentunut, surullinen ja kaikin puolin rakkautta kaipaava nuori tyttö, joka sai vihdoinkin poikaystävän ja muuttui onnelliseksi. Oi kuinka ihanaa!
Nyt olen useiden ystävieni pyynnöstä ajatellut elämääni ja sitä, olenko todella onnellinen suhteessani. Olemme asuneet miesystäväni kanssa puoli vuotta saman katon alla, enkä ole vieläkään saanut kitkettyä hänestä tiettyjä kamalia piirteitä... Hän ei koskaan käytä minuun fyysistä väkivaltaa, mutta satuttaa usein kommenteillaan ja jatkuvalla arvostelullaan. "Taasko on tullut kiloja? Ootko syönyt hyväskää?", hän kyselee lähes päivittäin. Kun näytin hänelle painoindeksitaulukosta oman painoni olevan normaali, hän totesi:"Mutta tun täytyy olla väärä taulukko..." Olen väsynyt kuulemaan, kuinka syön koko ajan jotain hyvää ja lihon ja olen muutenkin saamaton. En ole samaa mieltä!
Olen ikäni huomioon ottaen menestynyt elämässäni hyvin: olen opiskelujen ohella ollut töissä pian 1,5 vuotta, saanut tunnustusta paikkakuntani nuorisotoimelta, tehnyt useita töitä päällekkäin ja hoitanut koulun siinä sivussa. Kun minua sitten välillä itkettää jo väsymys, minun on annettava käskyt: "Halaa. Suukota." jne, koska miesystäväni ei kuulemma itse "osaa" aina halata tms... En koe saavani arvostusta häneltä mistään, hän on aina oikeassa ja vain loukkaantuu, kun useasti olen pyytänyt häntä sanomaan jotakin rakentavaa ja mukavaa sen sijaan, että aina pitäisi arvostella.
Kun meillä menee hyvin olen todella onnellinen, ja elämä ilman tätä miestä tuntuisi mahdottomalta. Toisaalta mietin myös, osaisiko joku muu kenties arvostaa minua ilman että anelen kehuja....
Antakaa apua, tunnen olevani umpikujassa!
Nyt olen useiden ystävieni pyynnöstä ajatellut elämääni ja sitä, olenko todella onnellinen suhteessani. Olemme asuneet miesystäväni kanssa puoli vuotta saman katon alla, enkä ole vieläkään saanut kitkettyä hänestä tiettyjä kamalia piirteitä... Hän ei koskaan käytä minuun fyysistä väkivaltaa, mutta satuttaa usein kommenteillaan ja jatkuvalla arvostelullaan. "Taasko on tullut kiloja? Ootko syönyt hyväskää?", hän kyselee lähes päivittäin. Kun näytin hänelle painoindeksitaulukosta oman painoni olevan normaali, hän totesi:"Mutta tun täytyy olla väärä taulukko..." Olen väsynyt kuulemaan, kuinka syön koko ajan jotain hyvää ja lihon ja olen muutenkin saamaton. En ole samaa mieltä!
Olen ikäni huomioon ottaen menestynyt elämässäni hyvin: olen opiskelujen ohella ollut töissä pian 1,5 vuotta, saanut tunnustusta paikkakuntani nuorisotoimelta, tehnyt useita töitä päällekkäin ja hoitanut koulun siinä sivussa. Kun minua sitten välillä itkettää jo väsymys, minun on annettava käskyt: "Halaa. Suukota." jne, koska miesystäväni ei kuulemma itse "osaa" aina halata tms... En koe saavani arvostusta häneltä mistään, hän on aina oikeassa ja vain loukkaantuu, kun useasti olen pyytänyt häntä sanomaan jotakin rakentavaa ja mukavaa sen sijaan, että aina pitäisi arvostella.
Kun meillä menee hyvin olen todella onnellinen, ja elämä ilman tätä miestä tuntuisi mahdottomalta. Toisaalta mietin myös, osaisiko joku muu kenties arvostaa minua ilman että anelen kehuja....
Antakaa apua, tunnen olevani umpikujassa!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mies on liian vanha sinulle. Tuossa iässä elämänkatsomuksenne ovat aivan eri tasoilla joten miestäsi voi kyllästyttää olla sinun kanssasi.
..mutta tämä pieruvitsejä viljelevä, äidin pilalle passaama ihminen tuntuu vain niin vähän välittävän siitä, mitä minulle sanoo, ainakin ajoittain.. Vietämme onnellisiakin hetkiä, mutta en ymmärrä miksi minussa on aina jotain vikana. Neuvosi "vaihtaa nuorempaan, koska elämänkatsomus on eri tasoilla" oli uskomaton - mitä elämänkatsomusta on tyttöystävän syömisten vahtiminen?
Mä tykkäisin halaamisesta ja pussaamisesta mutta naiset ei ymmärrä..ja ihan vapaa ehtosesti..jos vielä sais semmosen joka olis normaali kaikin puolin myöskin painoltaan..mutta en mä varmaa mistään semmosta löydä..:(
tervehdys!
On ihanaa todella, kun saa kehuja joltakin, varsinkin vastakkaisen sukupuolen suunnalta. Silloin tietää/tuntevansa olevansa jotakin erikoista. Kehut pitäisi tulla/antaa vapaasta tahdosta, ei pakosta tai anelusta.
Kun oma poikaystäväni (itse ollessani n. 19v,hän samoin) alkoi minun painostani "haukkumaan" minua, pistin suhteen poikki. En siedä kenenkään arvostelevan kielteiseen sävyyn kroppaani tai painoani. Jos en sellaisena kelpaa kuin olen, antaa asian sitten olla.
Henkinen väkivalta eli sanallinen väkivalta, saattaa jopa jättää pahemmat jäljet sisimpääsi kuin fyysinen väkivalta. Mitä kauemmin sitä kestää, sitä pahemmin kärsit siitä.
Luota itseesi! Olen varma että vielä tulevaisuudessa tulet kohtaamaan miehen, joka arvostaa ja rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet. (Se mies ei välttämättä ole nykyinen miehesi.)
..välillä sitä vain itsekseen miettii, että olenko jotenkin omituinen ja huono ihminen, kun en sulata miesystäväni "huumoria".
Olet aikoinaan tehnyt rohkean ratkaisun - kunnioitan sinua suuresti! Itse tunnen olevani niin takertunut nykyiseeni, etten osaa ajatella yksin elämistä suhteen päättymisen jälkeen... Huono juttu, kun mies väittää, ettei vain "osaa" kehua tms. - kamalaa on se, ettei hän halua muuttua nykyisestään.
Toivottavasti kasvaisin henkisesti niin vahvaksi, että pystyisi päättämään jotakin...
se että pystyisit elämään ajattelematta että sinussa on jotain vikaa, koska uskon ettei sinussa oikeasti ole. Jotkut ihmiset sanovat asioita ymmärtämättä miltä ne toisista ihmisistä tuntuvat, ja jatkuva arvostelu varmasti käy varmasti itsetunnon päälle kellä tahansa. Anna miehesi ymmärtää ettei sinulle sanota ihan mitä tahansa.
Kuinka kauan sä olet tuollaista miestä sitten päättänyt jaksaa? Ei siihen mitään muutosta näytä tulevan, joten nyt olisi pikkuhiljaa hyvä aika alkaa pakkailemaan niitä kasseja ja olla hetken aikaa yksikseen, kunnes löytää jonkun ihanan ihmisen. Sulla on edelleen kaverisi ja opiskelusi ja työsi. Et sä menetä mitään tähdellistä. Vain typerän miehen.
Kirjoituksessasi oli paljon samaa kuin omassa elämässäni ja seurustelusuhteessani.
Olen sinun ikäisesi (luultavasti vuoden vanhempi) ja minulla on samanlaisia tuntemuksiani omaa miesystävääni kohtaan, tuntuu myös ettei minua arvosteta suhteessa ja hän on se, joka määrää.
Olen jäänyt siis pahasti tossun alle, enkä halua poiskaan rimpuilla kun rakastan häntä niin paljon.
Asumme eri paikkakunnilla ja tämä on siis kaukosuhde.. olemme tunteneet yli vuoden ja seurustelleetkin pian lähes vuoden (tavattu useasti ja oltu paljon yhdessä siis).
Äskettäin keskustelimme tulevaisuudesta ja hän kertoi ettei olisi koskaan valmis muuttamaan yhteen minun tai kenenkään muunkaan kanssa, koska hänestä se pilaa suhteen eikä olisi omaa aikaa.
Tämä tuli minulle aluksi shokkina ja tuntui että olisi ero käsillä, mutta päätin pysyä hänen vierellään, vaikka se vaatiikin muutoksia omiin tulevaisuudensuunnitelmiini ja odotuksiin.
Eli näillä näkymin muuttaisin lähemmäksi häntä seuraavina vuosina ja eläisimme erillään, mutta yhdessä. Aika näyttää kestänkö tälläistä, teen kyllä kaikkeni etten menetä häntä.
Toivottavasti tätä edes arvosteittaisi?
...että ollaan nyt aika lailla kohtalotoverit - miesystäväni on esimerkiksi lakannut vastaamasta kysymyksiini kihlautumisesta ym., todennut vain että tuntuu siltä kuin roikkuisin hänessä kun haluaisin jutella asiasta.. Tilanteesi on aika paha, kun hän noin vain ilmoittaa ettei yhdessäolo ole koskaan mahdollista. Tiedän tunteesi täysin, tuntuu siltä että omaa itseä poljetaan maahan ja sieltä maasta ei voi noustakkaan, kun eroaminen tästä rakkaasta ihmisestä tuntuisi kestämättömältä..
Huomioiko miehesi sinua muuten? Vietättekö aikaa yhdessä, viekö hän sinua elokuviin, syömään tms.? Ymmärrän tunteesi, ja tuntuu niin pahalta kun toista ei voi muuttaa!
Yhdessä meillä on lähes poikkeuksetta mukavaa, ongelmat alkavat kun olemme erossa ja kommunikointi on netin varassa.
Kommunikaatio on ehkä suurin ongelmamme: aiemmin (vakavempia) asioita puitiin netinvälityksellä kun naamatusten ei 'uskallettu', nyt tuntuu että sellainen on jäänyt kokonaan..
Omista tunteistani kertominen tuntuu nyt hölmöltä koska hän ei tunnu ottavan koskaan tosissaan ja kuuntele, toisin kuin vuosi sitten. Lisäksi hän saa minut tuntemaan että tunnen ja reagoin aina epäsopivasti joka asiaan, ja syytän siitä itseäni.
Kun olemme yhdessä teemme kaikkea mitä muutkin seurustelevat parit: käymme elokuvissa, ostoksilla, ravintolassa, kävelyllä, katsomme yhdessä elokuvia sylikkäin jne. Mutta kaikki tälläinen 'hempeily' on alkanut rasittaa häntä ilmeisesti, nyt kun minut on jo voittanut itselleen varmasti..
Eiköhän se ole ihan normaalia pareille, mutta kaipaisin silti samaa hellyyttä kuin suhteen alussa - niin sanoja kuin kosketuksiakin.
Otin myös kerran puheeksi naimisiinmenon sitten joskus tulevaisuudessa ja sain kuulla että häitä ei tulisi, samasta syystä varmaan kuin muuttoakaan.
Kihloihin hän kyllä saa minut viedä, jos ei muuta.
Mieheni ei vain taida tajuta että poikamieselämää ja pitkäaikaista seurustelusuhdetta ei voi saada yhtäaikaa. Hän haluaa viettää lopun elämänsä kanssani, joten miksi kohtelee minua niin epäreilusti?
perheen ainoa lapsi? Omassa kullassani olen päätynyt siihen, että hänen ei ole perheen ainoana lapsena tarvinnut ottaa ketään huomioon, ja koska on elänyt koko ikänsä kavereidensa ympäröimänä, kokee hän turvattomuutta kun pitäisi "oikeasti" sitoutua... Kuin pitäisi hylätä kaverit tms. Tosiasiassa kaverit valloittavat kotimme useita kertoja viikossa, mikä ajoittain vituttaa minua suuresti, mutta minkäs teet kun miesystävä möksähtää kun mainitsen asiasta.
Olen todella pahoillani puolestasi, on väärin että joudut muuttamaan tulevaisuuden visioitasi miehen takia! Miksi miehet näkevät vain oman napansa eivätkä esim. naisensa tarpeita? Hienoa silti että vietätte ns. laatuaikaa yhdessä, tuntuu kuitenkin pahalta ettei hän halua muuttaa yhteen kanssasi.
www.narsistienuhrientuki.info
Voisit käväistä tuolla, ei terveeseen suhteeseen kuulu kumppanin mitätöinti tai epäkunnioittaminen.
Ehkä kannattais laatia jonkinlainen suhteen purkusuunnitelma kaiken varalta, jos vaikka tulee fyysistä väkivaltaa mukaan kuvioon.
Juu, hänelläkään ei ole muita sisaruksia.. olen myös havainnut että tämä varmasti selittää paljon. Toinen syy on varmasti se, ettei hänellä juuri ole kokemusta miten naista kohdellaan tai puhutellaan, olenhan hänen ensimmäinen tyttöystävänsä.
Hän siis sortuu usein kohtelemaan minua kuin kavereitaan, joille voi sanoa mitä vain eivätkä he suutu. Naista kun pitäisi osata kehua, mielistellä, puhua hellästi ja varoa kovin härskejä vitsejä.
Myös jatkuva toisista naisista puhuminen tyyliin 'ompa kivat tissit' ei kovin minua imartele ja koen olevani huono tälläisenä.
Joskus ajattelin että on mukava olla se ensimmäinen, mutta se kostautui koska minun pitäisi nyt osata 'kouluttaa' hänet seurusteluun ja samalla itse opetella olemaan suhteessa.