Vuosi sitten ajattelin, että kun mun poitsu lähtee opiskelemaan ja minä jään vielä vuodeksi lukioon niin meidän suhde menee paussille, tai kokonaan poikki. Vielä puoli vuottakin sitten olin jokseenkin samaa mieltä. Kuitenkin mitä lähemmäksi tätä hetkeä on tultu, sitä enemmän mieli on muuttunut. Parin viikon päästä mun kulta lähtee, ja minä jään. Matkaa välillämme tulee olemaan noin 400km, hintaa junamatkalla noin 25€ suuntaansa.
Mietin, että onkohan tässä nyt sitten mitään järkeä. Vuosi pitäisi jaksaa pitää suhdetta yllä. Sitten minä voin muuttaa perässä, lukio loppuu. Tällä hetkellä olen toiveikas. Mielessäni olen jakanut tämän vuoden (tai pikemminkin nämä 10 kuukautta) jaksoihin. Ensimmäiset puoli vuotta (tai oikeastaan 4kk, mikä on yliopiston syyslukukauden mitta) hän on kaukana poissa. Minä käyn hänen luonaan kerran kuussa, hän minun luonani kerran kuussa, joten tulemme näkemään parin viikon välein. Ei kuulosta pahalta.
Seuraavan 6kk hän on armeijassa. Se on tuskin niinkään paha kuin ensimmäiset 4kk, sillä armeijastahan hän pääsee kuitenkin vähintään joka toinen vkl kotiin. Ei kuulosta edelleenkään pahalta.
Silti 10kk käytännöllisesti erossa tuntuu pahalta ajatuksena.
Tosin, meillä menee hyvin. Minusta todellakin tuntuu että hän on minulle se oikea. (Mainittakoon että takanapäin on 1,5 vuoden seurustelu ilman yhtään toista ajatusta tai kriisiä) Me todellakin tunnumme sopivan toisillemme. Todellakin olen tullut siihen tulokseen, että seison vaikka päälläni ja pompin yhdellä kädellä nämä 10 kuukautta, jos vain saamme pysyä yhdessä. Mielestäni välimatka on maailman paskin syy erota, jos valoa kuitenkin pilkistää tunnelin päässä, kuten meillä.
Mitä siis olette mieltä tällaisesta tilanteesta. Varmasti kovin yksilöllinen asia, mutta onkos jonkinlaisia kokemuksia aiheeseen liittyen? :)
Mietin, että onkohan tässä nyt sitten mitään järkeä. Vuosi pitäisi jaksaa pitää suhdetta yllä. Sitten minä voin muuttaa perässä, lukio loppuu. Tällä hetkellä olen toiveikas. Mielessäni olen jakanut tämän vuoden (tai pikemminkin nämä 10 kuukautta) jaksoihin. Ensimmäiset puoli vuotta (tai oikeastaan 4kk, mikä on yliopiston syyslukukauden mitta) hän on kaukana poissa. Minä käyn hänen luonaan kerran kuussa, hän minun luonani kerran kuussa, joten tulemme näkemään parin viikon välein. Ei kuulosta pahalta.
Seuraavan 6kk hän on armeijassa. Se on tuskin niinkään paha kuin ensimmäiset 4kk, sillä armeijastahan hän pääsee kuitenkin vähintään joka toinen vkl kotiin. Ei kuulosta edelleenkään pahalta.
Silti 10kk käytännöllisesti erossa tuntuu pahalta ajatuksena.
Tosin, meillä menee hyvin. Minusta todellakin tuntuu että hän on minulle se oikea. (Mainittakoon että takanapäin on 1,5 vuoden seurustelu ilman yhtään toista ajatusta tai kriisiä) Me todellakin tunnumme sopivan toisillemme. Todellakin olen tullut siihen tulokseen, että seison vaikka päälläni ja pompin yhdellä kädellä nämä 10 kuukautta, jos vain saamme pysyä yhdessä. Mielestäni välimatka on maailman paskin syy erota, jos valoa kuitenkin pilkistää tunnelin päässä, kuten meillä.
Mitä siis olette mieltä tällaisesta tilanteesta. Varmasti kovin yksilöllinen asia, mutta onkos jonkinlaisia kokemuksia aiheeseen liittyen? :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
No riippuu ihan teistä kahdesta miten toimii.Mielestäni matka on lyhyt,junalipun hinta halpa ja aika (yksi vuosi) menee nopeasti opiskellessa.Itselläni mies ulkomailla tällä hetkellä.Jo kaksi vuotta kestetty.Kaikki on teistä kiinni.
Hyvää jatkoa!
Joo.. on seurusteltu yli kaksi vuotta. Poikaystävä muutti jo suhteen alussa muualle opiskelemaan ja nyt alkaa jo kolmas vuosi. Toivon että joskus asutaan saman katon alla. Välimatkaa 600 km. Noin kerran kuussa nähdään kouluaikana.
Kun mullakin kaukosuhde, kultaan välimatkaa n. 120km.
Vuoden päästä hän valmistuu ammattikorkeasta ja nähtävästi jäämässä sille paikkakunnalle.
Minä vielä lukiossa.
Kun haluisin kumminkin olla lähellä häntä niin olisiko se paras vain sitten muuttaa sinne samalle paikkakunnalle missä hän asuu vai mitä kannattas tehdä?
Asia kyllä vielä aika kaukainen toteuttaa, mutta kumminkin.
Itse olen seurustellut poikakaverini kanssa vähän yli vuoden, josta lähes koko aika meni opiskellessani toisella paikkakunnalla. Toki viikonloppuisin tulin aina joka tapauksessa kotiin. Ja olisin tullut vaikka en olisi seurustellutkaan. Nyt sitten poikakaverini lähti armeijaan, ja on siellä kai vähintään sen 9kk.
Missään vaiheessa emme ole eroa edes miettineet. Kyllä ainakin itse mietin että onhan se aika inhottavaa että sitten ensi kesänä olemme seurustelleet kaksi vuotta, josta ajasta olemme nähneet vain viikonloppuisin, eikä silloinkaan aina. Kuitenkin tuntui tyhmältä syyltä erota vain sen matkan takia, ja kuitenkin se kaksi vuotta on kohtalaisen lyhyt aika.
Mitään ongelmia asiasta meillä ei ole ollut. Olisihan se tottakai ollut kiva nähdä useammin, mutta ei asialle mitään voi. Sitten vielä molemmat ovat olleet töissä viikonloppuisin.
Mutta ei nyt kannattaisi suoralta kädeltä erota, kun ei tiedä miten se tulee toimimaan. Aina kannattaa ainakin yrittää, aika näyttää mitä tulee tapahtumaan. Ja ei se 10kk kuitenkaan ole loputtoman pitkä aika, onhan teillä sen jälkeen vaikka koko loppuelämä aikaa, jos vain niin haluatte!
Minä olen täysin sitä mieltä että jos te molemmat uskotte suhteeseenne ja teistä tuntuu että olette Oikeat toisillenne,kannattaa uskoa että vaikka näettekin nyt harvemmin,voi suhteenne toimia ja kestää ikuisestikin.Minä tapasin nykyisen mieheni(oltu naimisissa nyt 5 vuotta) laivalla ja välimatkaa meillä oli 400km.Koska tunne siitä että nyt olen löytänyt Sen Oikean ja miehenikin tunsi niin,jatkoimme tapailua.N.2 kertaa kuukaudessa näimme(pe-su)ja 8kk suhde oli tämmöistä.Sitten muutimme yhteen,muutin mieheni paikkakunnalle.Olemme onnellisia,3 lapsen vanhempia.Yhdessä olemme olleet ny 7 vuotta.Eli tosi paljon tsemppiä teidän suhteeseenne!Kaikki se kestää,rakkaus :)
muutin viikko sitten 200 kilometrin päähän poikaystävästäni opiskelemaan. me kyllä nähdään viikonloppuisin ja tämä järjestely on voimassa vaan muutaman kuukauden, mutta voin sanoa että mitä enemmän mietit ja ajattelet sitä asenteella "apua", sitä pahemmalta varmaan tuntuu... vaikka kyllä se oli ihan mielettömän repivä kokemus, viimeinen yö yhdessä... en pystynyt nukkumaan vaan tuijotin vaan miestä ja yritin kuvitella elämää "ilman" sitä. pari seuraavaa yötä itkin, ja itkettää vieläkin välillä. ollaan oltu noin saman aikaa yhdessä kuin te.
aluksi pelkäsin että löydän jonkun toisen kun oman kullan kuva päässä haalistuu ja täällä tapaa älyttömästi uusia ihmisiä. olin tosi helpottunut kun tajusin sitten kaikki näitä uusia katsellessani että ne ei kiinnosta. meillä kyllä takana on riitojakin ja on välillä mietitty että tuleeko tästä mitään, mutta nyt on ollut taas pitkä hyvä jakso.
jos haluat olla sen kanssa niin ajattele että kestät eron teidän molempien takia, että teillä olis sitten aurinkoiset oltavat yhdessä pitkän yksinäisyyden ja ikävöinnin jälkeen, kun viimein pääsette olemaan koko ajan yhdessä.
tsemppiä, kyllä sä kestät. :)