pakko saada johonkin purkaa sydäntänsä... hmm, mistä aloittaisin, olen ollut avoliitossa 6vuotta... siinä kuudessa vuodessa ei ole hirveästi onnenhetkiä ollut. aloitetaan siitä että mieheni(27v ite 23) on alkoholisti, toisinaan aika sovinistisikakin... meiän suhteessa on ollut pettämisiä jne, mutta aina jaksan uskoa parempaan, luulin että elämäni muuttuisi kun saimme lapsen, raskausaikana sain kuulla että mieheni on pettänyt mua taas, heti tein päätöksen että jään yksin lapsen kanssa, noh mieleni muuttui kuitenkin jonkin ajan päästä, ja lapsen synnyttyä jonkin aikaa menikin ihan kivasti, mutta sitten mieheni alkoi taas juomaan, ei välitänyt/välitä edelleenkään mielipiteistäni vaan lähtee baariin jos on niin päättänyt, ja kun siinä sitten saattaa vierähtää koko viikonloppu... en edes tiedä rakastanko häntä enää, vai olemmeko yhessä vain sen takia ku musta tuntuu ero niin vaikealta, ja kun yhteisiä velkojakin meillä on suhteellisen paljon... mieheni aina sanoo että elän saippuamaailmassa, ruususen elämää, mutta tiedän, lähipiiristänikin että on olemassa ns. normaali parisuhde, jossa kunnioitetaan toista, ja rakastetaan oikeasti, olen pulassa, koska haluaisin löytää onnellisen parisuhteen, miehen jonka kanssa on hyvä olla aina, ei vaan viikolla... tällä hetkellä ainoa ilonaiheeni tässä elämässä on poikani, joka aina aamuisin hymyilee heti kun herään... onko liikaa pyydetty saada tasavertainen kumppani joka arvostaa mua...
avoliitossako?
yksin parisuhteessa
4931
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Yritä miettiä mitä todella haluat elämältäsi olet vielä nuori ja sinulla on mahdollisuus paljon parempaankin elämään.. Päätöksien tekeminen on tosi vaikeaa tiedän kokemuksesta kun tunteet kuitenkin ovat siinä mukana vaikka tuntuisi ettei rakasta toista niin kai sitä ainakin vähän kun kerta on siinä suhteessa..Rohkeasti vaan päätöksiä tekemään ja elämään omaa elämää lapsesi kanssa.. JAKSAMISTA JA VOIMIA!!
olen ollut muuten samassa tilanteessa, mutta lapsia meillä ei ollut. Miehellä oli kyllä kova vauvakuume aina arkisin, mutta viikonloppuisin ei halunnut "leikkiä kotia".
Rakastin paljon, mutta näin jälkikäteen mietin, oliko se rakkaus juuri siksi vahvempaa kun toivon muutosta niin hartaasti. En voinut saada mitä halusin. Kun taas kaikki onni on ympärillämme, emme välttämättä osaa arvostaa sitä vaikka silloin nimenomaan pitäisi.
Ero on aina rankka, etenkin alkkiksesta eroaminen. Kun siihen yhdistyy se, että olet kasvanut nuoruutesi ko. ihmisen kanssa, et voi milloinkaan unohtaa häntä. Tulee paljon huonoja päivä, jolloin kaikesta paskasta huolimatta miettii, pystyykö sitä koskaan enää rakastamaan toista huolimatta siitä että se toinen on sinua kohtaan miljoona kertaa parempi. Mut aika auttaa, niin kuin aina. Jonain päivöänä asiat oppii hyväksymään.
Teillä on pieni lapsi, mikä luonnostaan pitää teitä joissain väleissä aina. Älä kuitenkaan ajattele nyt lapsen parasta siten, että lapsen ei ole hyvä olla erossa isästään. Tuurijuopon isän lapsena sanon, että lapsellekin on kauheaa seurattaavaa, kun äiti itkee yksin ja miettii missä isä on. Isään ei voi koskaan luottaa, vaikka selvin päin hän olisi maailman paras isä.
En mä näistä selvinnyt ilman ammattiauttajan apua. Mutta moni tarvitsee sellaista jossain elämänsä vaiheessa. Huomasin, että märehdin menneisyydessä vuosikausia. Silloin on jo kyse minun "sairaasta" mielestäni, kun en voi lakata haikailemasta suhteen perään, jossa olin todella onneton.
Olen kuitenkin nykyään onnellinen, minulla on arvostava mies, joka todella rakastaa ja johon voin luottaa vuoden jokaisena päivänä. Olen myös oppinut, että tunteita ei saa verrata. Se mitä tunsin entistäni kohtaan, ei toistu tässä suhteessa. Eikä sen ole tarkoituskaan. Tasainen rakkaus ja hiljainen kunnioitus ovat tämän suhteen voimavarat. Tunteen palosta huolimatta näitä ei loputla edes ollut ensimmäisessä suhteessa. Miten voit kunnioittaa miestä, joka saapuu eteiseen kolmen päivän ryyppyputkelta änkyräkännissä oksennukset paidassa? Kun pitäisi mennä hänen oman veljensä konfirmaatioon.
Elämään kuuluu epäonnistumisia. Mutta todellisuudessa ne eivät ole epäonnistumisia, vaan asioita, jotka kasvattavat meitä ihmisinä...jotka lopulta auttavat meitä elämään tätä elämää eteenpäin.
että löytäisit tasavertaisen kumppanin, joka arvostaa sinua, mutta se edellyttää, että jätät nykyisen kusipää"miehesi".
samasssa tilanteessa muuten, paitsi ei ole lasta.
Mietin juuri eroa. On tämä vaikeaa.