Olen voimaton...sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Tulin kaksi viikkoa sitten kylmästi jätetyksi(?). Nainen alkoi etsiä seuraa kesken kaiken sen, jonka ajattelin olevan ikuista, nimittäin rakkautemme. Selityksiä? Ei niitä ole, on vain toive "omasta elämästä", "vapaudesta". Miksi näin pääsee käymään? Miksi tällaista tapahtuu niin yllättäen, ettei ehdi edes heti sitä tajuta? Mikä oikeuttaa toisen toimimaan niin kylmästi toista kohtaan?
Suhteessamme oli pieni kolaus kesällä. Ei mitään pettämistä, eikä mitään, mistä olisi pitänyt huolestua suhteemme kannalta. Kävi niin, että isäni kuolema kolahti minuun niin paljon ja lähdin yksin selvittämään elämääni ja kuolemaan liittyviä käytännön toimia kotipaikkakunnalleni. Kun palasin, oli kaikki muuttunut. Lämpö tuntui teennäiseltä, rakkaus ei kuulunut sanavarastoon ja suhteemme ylle laskeutui varjo... Olin entistä murtuneempi kun ajattelin, että juuri tänä hetkenä häntä kaipasin ja rakastin ylivertaisesti enemmän kuin koskaan, enkä osannut lähestyä, sill odotin, että minua vedettäisiin pois menneisyyden taakoista. Mitä tänä aikana tapahtui? Miksi hän pakeni minua johonkin tavoittamattomaan, joka nyttemmin muuttui eroksi.
Olen itkenyt 2viikkoa putkeen, hankkinut sairaslomaa perusteettomilla selityksillä, vajonnut murheen alhoon niin syvälle, että olen jopa miettinyt lopullisesti luovuttavani...
Kyse ei ole mistään teinirakkaudesta tai ensirakkaudesta joka tuntuisi loputtomalta. Olen kuitenkin kolmekymppinen mies, jolla pitäisi elämä muutoin olla ihan mielekästä. En koskaan ole ennen ajatellut itsetuhoisesti mutta nyt nekin ovat käyneet mielessä. Mikä minua auttaisi tällaisessa tilanteessa? En enää kestä surra sellaista, mitä en voi koskaan saavuttaa enää takaisin... Olen elämässäni menettänyt kriittisillä hetkillä aina sen jota eniten rakastan - toisen ihmisen.
Suhteessamme oli pieni kolaus kesällä. Ei mitään pettämistä, eikä mitään, mistä olisi pitänyt huolestua suhteemme kannalta. Kävi niin, että isäni kuolema kolahti minuun niin paljon ja lähdin yksin selvittämään elämääni ja kuolemaan liittyviä käytännön toimia kotipaikkakunnalleni. Kun palasin, oli kaikki muuttunut. Lämpö tuntui teennäiseltä, rakkaus ei kuulunut sanavarastoon ja suhteemme ylle laskeutui varjo... Olin entistä murtuneempi kun ajattelin, että juuri tänä hetkenä häntä kaipasin ja rakastin ylivertaisesti enemmän kuin koskaan, enkä osannut lähestyä, sill odotin, että minua vedettäisiin pois menneisyyden taakoista. Mitä tänä aikana tapahtui? Miksi hän pakeni minua johonkin tavoittamattomaan, joka nyttemmin muuttui eroksi.
Olen itkenyt 2viikkoa putkeen, hankkinut sairaslomaa perusteettomilla selityksillä, vajonnut murheen alhoon niin syvälle, että olen jopa miettinyt lopullisesti luovuttavani...
Kyse ei ole mistään teinirakkaudesta tai ensirakkaudesta joka tuntuisi loputtomalta. Olen kuitenkin kolmekymppinen mies, jolla pitäisi elämä muutoin olla ihan mielekästä. En koskaan ole ennen ajatellut itsetuhoisesti mutta nyt nekin ovat käyneet mielessä. Mikä minua auttaisi tällaisessa tilanteessa? En enää kestä surra sellaista, mitä en voi koskaan saavuttaa enää takaisin... Olen elämässäni menettänyt kriittisillä hetkillä aina sen jota eniten rakastan - toisen ihmisen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
...aina välillä. Vähän tohon suuntaan mullakin kävi. Sitä on niin vaikea käsittää, että kun luottaa, että toinen rakastaa. Ja sitten kun se rakkaus laitetaan koetukselle (vähätkin koetukset nykyään siis riittää) niin hups vaan, siihen kohtaa se suhde sitten loppukin. Uskomatonta, mutta noin se vaan tuntuu menevän. Ja ei sitten yhtään ole väliä, että miten pitkä suhde on tai onko lapsia tai yhteiset asuntolainat jne. Ihmiset vaan tuntuu haluavan niitä suhteen hyviä puolia, eikä ollenkaan niitä huonoja, koska se nyt vaan nykyään trendi elää helppoa elämää.
Eroseminaari olisi aivan varmasti sinulle paikallaan. Ja jossei sen, niin lue avioerokirjoja tai roiku keskustelupalstoilla ja pura raivoasi/suruasi sinne.
Elämä on epäreilua ja et varmasti ole yksin näiden juttujen kanssa. Koita jaksaa.
Hei
Onpa Sinulla kova taakka kestettävänä. Luin ihmeissäni tyttöystäväsi käytöksestä, eihän tuollaisessa tilanteessa uskoisi toisen hakeutuvan toista kumppania etsimään! (itse olen onnellisessa parisuhteessa elänyt jo vuosikausia, mutta elämä ei ole muuten hellästi kohdellut). Kuitenkin tulin ajatelleeksi, että ehkä tyttökaverisi jotenkin pelkäsi tuota tilannetta, että miten hän osaisi lohduttaa Sinua - läheisen omaisen menettämisen suru on vaikeaa käsitellä ja paniikkireaktiona voisin jotenkin käsittää tuon lähdön. En kuitenkaan missään nimessä hyväksy kumppanin jättämistä. Älä ihmeessä menetä uskoasi naisiin tuollaisen perusteella. Ihminen vain toimii joskus täysin järjettömästi, parasta tietysti olisi, jos olisitte voineet keskustella asiasta rauhallisesti. Nythän se on jo myöhäistä. Yritä kaikesta huolimatta ajatella positiivisesti, äläkä vaivu itsesääliin eikä itsetuhoisiin ajatuksiin. Elämä on kaikesta huolimatta elämisen arvoinen kokemus: on nousuja ja laskuja. Voin sanoa sen kokemuksesta: olen muutama vuosi sitten kokenut burn outin, mutta nyt olen siitäkin elämänvaiheesta kiitollinen ja kuljen onnellisena nykyarjessa.
Toivon, että löydät lämminhenkistä seuraa, joka nostattaa mielialasi. Parempaa Uutta Vuotta.