Olen voimaton...sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Tulin kaksi viikkoa sitten kylmästi jätetyksi(?). Nainen alkoi etsiä seuraa kesken kaiken sen, jonka ajattelin olevan ikuista, nimittäin rakkautemme. Selityksiä? Ei niitä ole, on vain toive "omasta elämästä", "vapaudesta". Miksi näin pääsee käymään? Miksi tällaista tapahtuu niin yllättäen, ettei ehdi edes heti sitä tajuta? Mikä oikeuttaa toisen toimimaan niin kylmästi toista kohtaan?
Suhteessamme oli pieni kolaus kesällä. Ei mitään pettämistä, eikä mitään, mistä olisi pitänyt huolestua suhteemme kannalta. Kävi niin, että isäni kuolema kolahti minuun niin paljon ja lähdin yksin selvittämään elämääni ja kuolemaan liittyviä käytännön toimia kotipaikkakunnalleni. Kun palasin, oli kaikki muuttunut. Lämpö tuntui teennäiseltä, rakkaus ei kuulunut sanavarastoon ja suhteemme ylle laskeutui varjo... Olin entistä murtuneempi kun ajattelin, että juuri tänä hetkenä häntä kaipasin ja rakastin ylivertaisesti enemmän kuin koskaan, enkä osannut lähestyä, sill odotin, että minua vedettäisiin pois menneisyyden taakoista. Mitä tänä aikana tapahtui? Miksi hän pakeni minua johonkin tavoittamattomaan, joka nyttemmin muuttui eroksi.
Olen itkenyt 2viikkoa putkeen, hankkinut sairaslomaa perusteettomilla selityksillä, vajonnut murheen alhoon niin syvälle, että olen jopa miettinyt lopullisesti luovuttavani...
Kyse ei ole mistään teinirakkaudesta tai ensirakkaudesta joka tuntuisi loputtomalta. Olen kuitenkin kolmekymppinen mies, jolla pitäisi elämä muutoin olla ihan mielekästä. En koskaan ole ennen ajatellut itsetuhoisesti mutta nyt nekin ovat käyneet mielessä. Mikä minua auttaisi tällaisessa tilanteessa? En enää kestä surra sellaista, mitä en voi koskaan saavuttaa enää takaisin... Olen elämässäni menettänyt kriittisillä hetkillä aina sen jota eniten rakastan - toisen ihmisen.
Suhteessamme oli pieni kolaus kesällä. Ei mitään pettämistä, eikä mitään, mistä olisi pitänyt huolestua suhteemme kannalta. Kävi niin, että isäni kuolema kolahti minuun niin paljon ja lähdin yksin selvittämään elämääni ja kuolemaan liittyviä käytännön toimia kotipaikkakunnalleni. Kun palasin, oli kaikki muuttunut. Lämpö tuntui teennäiseltä, rakkaus ei kuulunut sanavarastoon ja suhteemme ylle laskeutui varjo... Olin entistä murtuneempi kun ajattelin, että juuri tänä hetkenä häntä kaipasin ja rakastin ylivertaisesti enemmän kuin koskaan, enkä osannut lähestyä, sill odotin, että minua vedettäisiin pois menneisyyden taakoista. Mitä tänä aikana tapahtui? Miksi hän pakeni minua johonkin tavoittamattomaan, joka nyttemmin muuttui eroksi.
Olen itkenyt 2viikkoa putkeen, hankkinut sairaslomaa perusteettomilla selityksillä, vajonnut murheen alhoon niin syvälle, että olen jopa miettinyt lopullisesti luovuttavani...
Kyse ei ole mistään teinirakkaudesta tai ensirakkaudesta joka tuntuisi loputtomalta. Olen kuitenkin kolmekymppinen mies, jolla pitäisi elämä muutoin olla ihan mielekästä. En koskaan ole ennen ajatellut itsetuhoisesti mutta nyt nekin ovat käyneet mielessä. Mikä minua auttaisi tällaisessa tilanteessa? En enää kestä surra sellaista, mitä en voi koskaan saavuttaa enää takaisin... Olen elämässäni menettänyt kriittisillä hetkillä aina sen jota eniten rakastan - toisen ihmisen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kuuluisiko tämä nainen samaan kategoriaan niiden kanssa, jotka jättävät kun toinen sairastuu vakavasti tai suhde joutuu pahaan kriisiin. Et maininnut juttelitteko isäsi kuolemasta yhdessä vai välttikö hän koko aihetta, jottei muistaisi että hän itsekin tulee kuolemaan joskus.
Et maininnut myöskään olitko kauan yksin selvittämässä elämääsi. Sinä aikana ilmeisesti nainen myös "selvitti elämäänsä", ja löysi mielenkiintoisia miehiä. Kun mielenkiintoinen mies löytyy, toinen alkaakin tuntua kyttääjältä ja omia toimia pitää perustella "vapaudenkaipuulla" tai "oman elämän elämisellä".
Pidän tuota naista erittäin raukkamaisena: hänelle kelpaa mies niin kauan kun kaikki menee hyvin. Vastoinkäymiset ovat hänelle ikäviä, ja niistä pääsee vaihtamalla mieheen jolla menee hyvin - vähän aikaa. Ei tuota kierrettä kannata kadehtia, ihminen rikkoo sillä itsensä.
Itsellesi sinun ei kannata tehdä mitään, suru vie aikansa. Hae keskustelu- tms. apua. Kuolema on luonnollinen tapa erota ihmisestä, naisesi käyttämä tapa on luonnoton. Siksi sen yli on joskus vaikea päästä, mutta siitäkin pääsee yli. Joka kerran lähtee, takaisin häntä lienee turha ottaa vaikka olisi tulossakin.
Itse en pystyisi hylkäämään toista tuontyyppisellä hetkellä vaikka se olisi kuulunut suunnitelmiin, se olisi liian julmaa.Sinuna hakisin jostain nyt ammattiauttajan apua ja kokoisin ensin itseni.Sen jälkeen näet kaiken selvemmin, myös sen ettei naisesi ollut aivan aikuisen tasolla.
Vietin paikkakunnalla setvimässä asioita vajaan kuukauden. Taustat huomioonottaen tämä ei olisi käynyt nopeammin ja samalla se tietysti pitkitti omaakin surutyötä. En huomannut, että hän (kumppanini) olisi vältellyt asiaa, että tuskin hän niin välinpitämätön olisi ollutkaan. Jatkoimme kesää jotenkuten, kunnes näin syksyllä asiat näyttivät muuttuvan hieman parempaan (ei tosin sille tasolle, miten joskus oli), kunnes lopullisesti tuli stoppi, enkä tiedä miksi.
Ei minua koskaan vaivannut se, miten hän suhtautui tai olisi suhtautunut tapahtuneisiin, sillä rakastin (rakastan vieläkin) häntä syvästi. En tiedä, olenko sitten tavanomaista huonotuurisempi, sillä minulle on sattunut ikääni nähden liikaa sellaisia ikäviä asioita, joita ei suinkaan soisi toisille. Silti en ole katkeroitunut, koska koen, että ainakin ulkoisesti menee hyvin. En ole myöskään katkeroitunut tai tullut kyynisemmäksi... Tämä tilanne vain satuttaa ihan liikaa, koska olin laskenut elämäni täysin tähän turvallisuudentunteeseen. En ikimaailmassa olisi osannut odottaa tätä tapahtuvaksi. Minulle hän oli ainoa oikea ja tunsin, että suunta olis jälleen löytynyt... tunsin turhaan ja kadotin samalla itsenikin...
Sinulle on tapahtunut lyhyen ajan sisällä kaksi todella raskasta tapahtumaa: läheisen kuolema ja se, että kumppani jätti sinut.
Ehkä kumppanisi ei osannut sinua rakastaa ainakaan tarpeeksi. SInä olisit kavannut tukea ja rakkautta isäsi kuoleman jälkeen - hän ei näköjään sitä voinut antaa.
Olen itekin muutamia vuosia sitten kokenut lyhyen ajan sisällä todella raskaita asioita. Minua auttoin silloin se, että sain purkaa pahaa oloani puhumalla ja puhumalla. Nyt sinäkin purat pahaa oloasi tänne, mikä on mielestäni hyvä asia, mutta olisi vielä parempi jos voisit turvautua lähimpiisi - ystäviisi ja äitiisi jos hän vielä elää. Kerro rohkeasti heille tunteistasi - olen varma, että ymmärtävät sinua ja tukevat sinua.
Itsekin joskus silloin ajattelin, että elämä on kurjaa - aina taphtuu vain jotain ikävää enkä nähnyt valoa tulevaisuudessa. Mietin itsekin, että jaksanko enää. Onneksi jaksoin - elämällä on kuitenkin niin paljon annettavaa niin hyvää kuin huonoa. Ehkä sitä hyvää osaa arvistaa paremmin kuin on joutunut pahaakin kokemaan. Tällä hetkellä olen kuitenkin onnellinen ja uskon, että myös sinä olet. Myös sinun elämääsi tulee mahtumaan paljon valoa ja ´rakkautta vaikka nytten se voi tuntua mahdottomalta. ´Sinulla on varmaan kuitenkin lähimmäisiä, jotka sinusta oikeasti välittävät - turvaudu heihin nyt.
Voin todella kuvitella tämän hetkisen tunteesi. I've been there :( Uskoimme että olemme ne oikeat toisillemme ja suhteemme oli aivan ihanaa aikaa. Meilläkään ei todellakaan ollut kyse mistään hetken huumasta tai teinirakkaudesta vaan kyseessä oli totisin tosi. Jopa yhteen muuttoa suunniteltiin ja mahdollisia tulevia lapsia nimettiin. Enkä todellakaan tiedä mikä meni pieleen, mies rupesi vaan etääntymään ja lopulta jätti minut sanoen ettei enää rakasta samalla tavalla kuin aikaisemmin.. Viikko ennen tätä hän oli kuitenkin pyytänyt anteeksi etäisyyttään ja sanonut kaiken olevan taas hyvin. Valetta!? Tästä kaikesta on kohta puoli vuotta ja vieläkin itken itseni iltaisin uneen ja kyselen että miksi? Mitään selitystö en näet ole ikinä saanut. Sovittiin että ollaan ystäviä ja ollaan pari kertaa käytykin kahvilla, mutta minun aloitteestani. Hän ei jaksa tehdä ystävyytemme eteen mitään. Kovasti hän yritti väittää, ettei minun jättämiseni ollut helppoa eikä ole ikinä minulle valehdellut, tiedä sitten.. Ihmettelen vainettä mihin hävisi hänen lupaukset siitä että selviämme kaikesta yhdessä, että olen parasta mitä hänelle on ikinä tapahtunut eikä hän halua ikinä luopua minusta. Oliko koko suhde loppujen lopuksi pelkkää mielikuvitustani ja harhaluuloa? Olinko yksin tunteeni kanssa siinä suhteessa, vai oliko hänkin todella koko sydämellään mukana niin kuin väitti? Toistaiseksi vielä kaikki muistot sattuu ja itkettää, mutta ei enää niin paljoa kuin aluksi. Paljon olisi kysymyksiä, joihin haluaisin häneltä vastauksen, mutta kun ei hän suostu puhumaan. Olen oppinut ajattelemaan itseäni ja omaa hyvinvointiani sekä elämään omilla ehdoillani. Vakuutin itselleni ettei kukaan muu voi päättää elämästäni kuin minä itse ja niinpä olen kai vähittelen päässyt pahimmasta yli. Rakkauteni häntä kohtaan ei ikinä lopu, mutta siihenkin pitää opetella suhtautumaan toisella tavalla. Se kun näkee entisen rakkaansa toisen naisen kainalossa, sattuu, mutta enkai voi kuvitellakaan olevani hänelle edelleen se ainoa nainen. Kaikki menee eteenpäin, niin kai minäkin joskus. Eniten maailmassa haluaisin että saisimme edes ystävyytemme toimimaan, mutta toistaiseksi näyttää huonolta. Olen hänellekin yrittänyt selittää että minun olisi helpompi elää elämääni jos en menettäisi häntä kokonaan, voisimme nähdä silloin tällöin, mutta ei tunnu menevän perille. Joten muuta en voi sanoa kuin että kaikki on sinusta itsestäsi kiinni! Suru vie aikansa, niin sen pitääkin, mutta eiköhän muistoille opi joskus hymyilemäänkin. Silloin kun eläminen oli rankinta mietin ihan tosissani ammattiauttajan puoleen kääntymistä, mutta "ylpeys" ei kai antanut periksi saada apua. Siitä olisi kyllä varmasti ollut paljon hyötyä. Hyvät ystäväni ovat yrittäneet vakuutella, että hän ei ansainnut minua kun kohteli niin huonosti, samaa voisin sanoa kai sinulle.. Parempaa huomista odotellen ;/
Olen ollut itse samankaltaisessa tilanteessa kolme kuukautta sitten. Mies jätti minut yli kymmenen yhteisen vuoden takia. Syyt yhtä epämääräisiä "en rakasta sinua enää tarpeeksi" tai "kaipaan omaa aikaa / vapautta".
Aluksi ei kulunut hetkeäkään, etten asiaa olisi ajatellut, rintaa puristi (joku tällä palstalla kuvasi tunnetta mielestäni osuvasti rinnan päälle parkkiin jätetyllä rekalla) ja itketti.
Tuolloin (ja vieläkin) puhuminen ja asiasta kirjoittaminen helpotti kummasti. Tuntui, että tilannetta oli vatvottava jatkuvasti. Minä tein sen päätöksen että hain "ammattiapua". Tuo ammattiauttaja oli/on edelleen kohdallani työterveyshoitaja.
Ystäviltä sain myös kuunteluapua, jota en halua vähätellä, mutta ulkopuolinen ihminen, jolla ei ole asiassa "tunteita" osasi puuttua olennaiseen ja esittää sellaisia näkökantoja, joita en ystäviltäni saanut. Suosittelen!
Tälläkään hetkellä ei mene tuntiakaan, etten eroamme ajattelisi, eikä päivääkään, etten asian johdosta itkisi, mutta mikä edistystä, asia ei ole mielessäni enää joka ikinen sekunti.
Alkumetreillä minäkin asian johdosta olen, sen tiedän, mutta minulla ei ole mihinkään kiire! Tunteet ex-puolisoa kohtaan vaihtelee vieläkin vihasta ikuiseen rakkauteen. Se, että ihminen joka on antanut minulle elämäni suurimmat onnentunteet nyt aiheuttaa minulle näin suurta tuskaa, on vaikea hyväksyä.
Aika ja asian jakaminen auttaa, oikotietä ei ole! VOIMIA sinulle!
Olen kokenut saman noin kolme kuukautta sitten. Mieheni jätti minut yllättäen yli kymmenen yhteisen vuoden jälkeen. Selityksinä vain "en rakasta sinua enää tarpeeksi" ja "haluan omaa aikaa ja vapautta".
Aluksi olin täysin lamaantunut. Ei kulunut hetkeäkään, etten olisi asiaa ajatellut. Rintaa puristi (kuten joku tällä palstalla osuvasti asian ilmaisi, joku oli jättänyt rekan parkkiin rinnan päälle) ja itkin. Jäin viikoksi töistä pois, koska työnteosta ei yksinkertaisesti tullut mitään, ei pystynyt keskittymään mihinkään.
Puhuin, puhuin ja puhuin. Asian jakaminen muiden kanssa auttoi. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa. Tuntui, että pystyisin vatvomaan asiaa loputtomasti. Sitten tein sen päätöksen, että hain ns. ammattiapua. En halua mitenkään vähätellä ystävieni apua, mutta ulkopuolinen ihminen, jolla ei ole asiassa "tunteita" osasi suhtautua asiaan eritavalla, tehdä erilaisia huomioita kuin ystäväni.
Tiedän, että olen vieläkin asian käsittelyssä alkumetreillä, mutta olen sen hyväksynyt, eikä minulla ole kiire mihinkään. Tunteeni ex-puolisoa kohtaan vaihtelevat vihasta ikuiseen rakkauteen. Pahimmalta tuntuu kuitenkin se, että ihminen joka on antanut minulle elämäni onnellisimmat hetket, voi aiheuttaa minulle näin suurta tuskaa.
Nytkään ei kulu tuntiakaan, etten eroamme miettisi tai päivääkään, etten asian johdosta itkisi, mutta se ei ole enää mielessäni jokainen sekunti. Siinä mielessä olen päässyt, edes hieman, eteenpäin.
Sinulle Surunmurtaja, en voi mitään oikotietä neuvoa, koska sellaista ei ole mikäli asian haluaa työstää läpi. Aika ja asian jakaminen muiden kanssa auttaa. Tee sitä, mikä tuntuu hyvältä, tai kääntäen, tee sitä mikä ei tee oloasi huonommaksi. Ole onnellinen siitä, että sinulla on taito kokea voimakkaita tunteita, sillä niihin ei kaikilla ole uskallusta.
VOIMIA!!!
Sanoit todella osuvasti tuon että on vaikea hyväksyä sitä että sama ihminen aiheuttaa täysin vastakkaisia tunteita.Niin minunkin.Erosimme alkukeväällä, enkä ole vieläkään päässyt eteenpäin.Vihan ja rakkauden tunteet vuorottelevat.Helpottaa kun tiedän että en todellakaan ole ainut tilanteessani.Mutta silti on niin vaikeaa elää arkea, omaa elämäänsä.Tuntuu ettei sellaista edes ole vielä eron jälkeen.Olen puhunut, puhunut ja puhunut vaikka kuinka monelle eri ihmiselle.Olen puinut asiaa niin paljon etten enää jaksa.Mutta miksi on niin vaikeaa luopua?