Olen voimaton...sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Tulin kaksi viikkoa sitten kylmästi jätetyksi(?). Nainen alkoi etsiä seuraa kesken kaiken sen, jonka ajattelin olevan ikuista, nimittäin rakkautemme. Selityksiä? Ei niitä ole, on vain toive "omasta elämästä", "vapaudesta". Miksi näin pääsee käymään? Miksi tällaista tapahtuu niin yllättäen, ettei ehdi edes heti sitä tajuta? Mikä oikeuttaa toisen toimimaan niin kylmästi toista kohtaan?
Suhteessamme oli pieni kolaus kesällä. Ei mitään pettämistä, eikä mitään, mistä olisi pitänyt huolestua suhteemme kannalta. Kävi niin, että isäni kuolema kolahti minuun niin paljon ja lähdin yksin selvittämään elämääni ja kuolemaan liittyviä käytännön toimia kotipaikkakunnalleni. Kun palasin, oli kaikki muuttunut. Lämpö tuntui teennäiseltä, rakkaus ei kuulunut sanavarastoon ja suhteemme ylle laskeutui varjo... Olin entistä murtuneempi kun ajattelin, että juuri tänä hetkenä häntä kaipasin ja rakastin ylivertaisesti enemmän kuin koskaan, enkä osannut lähestyä, sill odotin, että minua vedettäisiin pois menneisyyden taakoista. Mitä tänä aikana tapahtui? Miksi hän pakeni minua johonkin tavoittamattomaan, joka nyttemmin muuttui eroksi.
Olen itkenyt 2viikkoa putkeen, hankkinut sairaslomaa perusteettomilla selityksillä, vajonnut murheen alhoon niin syvälle, että olen jopa miettinyt lopullisesti luovuttavani...
Kyse ei ole mistään teinirakkaudesta tai ensirakkaudesta joka tuntuisi loputtomalta. Olen kuitenkin kolmekymppinen mies, jolla pitäisi elämä muutoin olla ihan mielekästä. En koskaan ole ennen ajatellut itsetuhoisesti mutta nyt nekin ovat käyneet mielessä. Mikä minua auttaisi tällaisessa tilanteessa? En enää kestä surra sellaista, mitä en voi koskaan saavuttaa enää takaisin... Olen elämässäni menettänyt kriittisillä hetkillä aina sen jota eniten rakastan - toisen ihmisen.
Suhteessamme oli pieni kolaus kesällä. Ei mitään pettämistä, eikä mitään, mistä olisi pitänyt huolestua suhteemme kannalta. Kävi niin, että isäni kuolema kolahti minuun niin paljon ja lähdin yksin selvittämään elämääni ja kuolemaan liittyviä käytännön toimia kotipaikkakunnalleni. Kun palasin, oli kaikki muuttunut. Lämpö tuntui teennäiseltä, rakkaus ei kuulunut sanavarastoon ja suhteemme ylle laskeutui varjo... Olin entistä murtuneempi kun ajattelin, että juuri tänä hetkenä häntä kaipasin ja rakastin ylivertaisesti enemmän kuin koskaan, enkä osannut lähestyä, sill odotin, että minua vedettäisiin pois menneisyyden taakoista. Mitä tänä aikana tapahtui? Miksi hän pakeni minua johonkin tavoittamattomaan, joka nyttemmin muuttui eroksi.
Olen itkenyt 2viikkoa putkeen, hankkinut sairaslomaa perusteettomilla selityksillä, vajonnut murheen alhoon niin syvälle, että olen jopa miettinyt lopullisesti luovuttavani...
Kyse ei ole mistään teinirakkaudesta tai ensirakkaudesta joka tuntuisi loputtomalta. Olen kuitenkin kolmekymppinen mies, jolla pitäisi elämä muutoin olla ihan mielekästä. En koskaan ole ennen ajatellut itsetuhoisesti mutta nyt nekin ovat käyneet mielessä. Mikä minua auttaisi tällaisessa tilanteessa? En enää kestä surra sellaista, mitä en voi koskaan saavuttaa enää takaisin... Olen elämässäni menettänyt kriittisillä hetkillä aina sen jota eniten rakastan - toisen ihmisen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voin todella kuvitella tämän hetkisen tunteesi. I've been there :( Uskoimme että olemme ne oikeat toisillemme ja suhteemme oli aivan ihanaa aikaa. Meilläkään ei todellakaan ollut kyse mistään hetken huumasta tai teinirakkaudesta vaan kyseessä oli totisin tosi. Jopa yhteen muuttoa suunniteltiin ja mahdollisia tulevia lapsia nimettiin. Enkä todellakaan tiedä mikä meni pieleen, mies rupesi vaan etääntymään ja lopulta jätti minut sanoen ettei enää rakasta samalla tavalla kuin aikaisemmin.. Viikko ennen tätä hän oli kuitenkin pyytänyt anteeksi etäisyyttään ja sanonut kaiken olevan taas hyvin. Valetta!? Tästä kaikesta on kohta puoli vuotta ja vieläkin itken itseni iltaisin uneen ja kyselen että miksi? Sovittiin että ollaan ystäviä ja ollaan pari kertaa käytykin kahvilla, mutta minun aloitteestani. Hän ei jaksa tehdä ystävyytemme eteen mitään. Kovasti hän yritti väittää, ettei minun jättämiseni ollut helppoa eikä ole ikinä minulle valehdellut, tiedä sitten.. Ihmettelen vain, että mihin hävisi hänen lupaukset siitä että selviämme kaikesta yhdessä, että olen parasta mitä hänelle on ikinä tapahtunut eikä hän halua ikinä luopua minusta. Oliko koko suhde loppujen lopuksi pelkkää mielikuvitustani ja harhaluuloa? Olinko yksin tunteeni kanssa siinä suhteessa, vai oliko hänkin todella koko sydämellään mukana niin kuin väitti? Toistaiseksi vielä kaikki muistot sattuu ja itkettää, mutta ei enää niin paljoa kuin aluksi. Paljon olisi kysymyksiä, joihin haluaisin häneltä vastauksen, mutta kun ei hän suostu puhumaan. Olen oppinut ajattelemaan itseäni ja omaa hyvinvointiani sekä elämään omilla ehdoillani. Vakuutin itselleni ettei kukaan muu voi päättää elämästäni kuin minä itse ja niinpä olen kai vähittelen päässyt pahimmasta yli. Rakkauteni häntä kohtaan ei ikinä lopu, mutta siihenkin pitää opetella suhtautumaan toisella tavalla. Se kun näkee entisen rakkaansa toisen naisen kainalossa, sattuu, mutta enkai voi kuvitellakaan olevani hänelle edelleen se ainoa nainen. Kaikki menee eteenpäin, niin kai minäkin joskus. Eniten maailmassa haluaisin että saisimme edes ystävyytemme toimimaan, mutta toistaiseksi näyttää huonolta. Olen hänellekin yrittänyt selittää että minun olisi helpompi elää elämääni jos en menettäisi häntä kokonaan, voisimme nähdä silloin tällöin, mutta ei tunnu menevän perille. Joten muuta en voi sanoa kuin että kaikki on sinusta itsestäsi kiinni! Suru vie aikansa, niin sen pitääkin, mutta eiköän muistoille opi joskus hymyilemäänkin. Hyvät ystäväni ovat yrittäneet vakuutella, että hän ei ansainnut minua kun kohteli niin huonosti, samaa voisin sanoa kai sinulle.. Parempaa huomista odotellen ;/
Unohda koko ämmä ja opettele elämään yksiksesi. Olen 32vuotiaasta (nyt 45v) asti ollut ihan vaan näin ja elämä on kivaa. Ei tarvi ottaa stressiä suhteiden jatkuvuudesta eikä ole millään tavalla naisten oikuttelun ja mielivallan alla. Jos olo on yksinäistä, niin hanki vaikka koira, se voittaa elämänkumppanina naisen mennen tullen ja palatessa. Ja seuraavaan naisten esittämään argumenttiin sanon vaan, että seksi on yliarvostettua, sitä ilman voi vallan hyvin olla eikä tarvi alentua sen puutteessa kiristykseen, kun sitä ei muutenkaan ole tarjolla.
eli vaan mieskö se oli niin fiksusti kirjoitti.
Aika siihen vaan auttaa. En suosittele koiran ottamista naisen tilalle. Mutta samaamieltä olen ehdottomasti, että yksinoleminen(huom! ei yksinäisyys!) voittaa aina luokittelemattoman seuran! Ja voihan se olla että pojasta kasvaa mies sillä aikaa.......