Mieheni suhde toiseen naiseen paljastui puolitoistavuotta sitten, meillä on kaksi pientä lasta. Sairastuin masennukseen ko. johdosta, asia oli minulle täysi shokki. Päätimme kuitenkin muutaman kuukauden eron jälkeen jatkaa. Minulla on edelleen todella paha olo, mieheni on ravintolatyössä ja luottamus lähes nollassa. Mieheni ei tiettävästi ole sen jälkeen pettänyt, ennen lapsia kylläkin yhden kerran. Minulla on oman päätyöni ohessa lapset, miehen firma ja talo hoidettavana. Olen todella väsynyt. Mies ei ymmärrä sitä tietystikkään, hän nauttii kun saa olla poissa kotoa ja tehdä pitkää päivää, ja hän olettaa minun tekevän samoin, väsymyksestä huolimatta.
Eilen löysin sattumalta netissä kun katselin treffisivuja katsoakseni onko mieheni kenties hakemassa seuraa (kun sitä luottamusta ei todellakaan ole), niin löysin tämän kakkosen hakuilmoituksen, jossa etsi miesseuraa kuvineen päivineen, printtasin homman ylös ja lähinnä vitsinä näytin miehelleni sitä. Hän räjähti minulle ihan täysin, haukkui, panetteli, haukkui minut vainoharhaiseksi hulluksi vanhemmilleen, tms. Syyhän tietysti pettämiseen olin minä noin alunperinkin, ja hänen vanhemmiltaan en ole koskaan saanut mitään empatiaa asiaa kohtaan että masennuin, vaan ylistävät ja jumaloivat poikaansa. Minä olen huono miniä tms. Tuskin kelpaan lasteni äidiksikään. Kotona on kammottavaa olla, mies ei puhu, nukkuu minusta metrin päässä ja itkin itsekseni koko viime yön. Onko tämä meidän avioliiton loppu?Olen itse käynyt terapiassa, mutta mieheni ei näe mitään syytä sellaiseen omalla kohdallaan. Hänen mielestään unohtaminen on parasta ja asiasta ei saa puhua. Itse kun en ole asian yli päässyt niin puhuminen olisi tärkeää, myös hänen kanssaan. Rakastan kovasti miestäni ja lapsiani ja näkisin meidät mieluusti perheenä, mutta minulla on vain niin paha olla.
Eilen löysin sattumalta netissä kun katselin treffisivuja katsoakseni onko mieheni kenties hakemassa seuraa (kun sitä luottamusta ei todellakaan ole), niin löysin tämän kakkosen hakuilmoituksen, jossa etsi miesseuraa kuvineen päivineen, printtasin homman ylös ja lähinnä vitsinä näytin miehelleni sitä. Hän räjähti minulle ihan täysin, haukkui, panetteli, haukkui minut vainoharhaiseksi hulluksi vanhemmilleen, tms. Syyhän tietysti pettämiseen olin minä noin alunperinkin, ja hänen vanhemmiltaan en ole koskaan saanut mitään empatiaa asiaa kohtaan että masennuin, vaan ylistävät ja jumaloivat poikaansa. Minä olen huono miniä tms. Tuskin kelpaan lasteni äidiksikään. Kotona on kammottavaa olla, mies ei puhu, nukkuu minusta metrin päässä ja itkin itsekseni koko viime yön. Onko tämä meidän avioliiton loppu?Olen itse käynyt terapiassa, mutta mieheni ei näe mitään syytä sellaiseen omalla kohdallaan. Hänen mielestään unohtaminen on parasta ja asiasta ei saa puhua. Itse kun en ole asian yli päässyt niin puhuminen olisi tärkeää, myös hänen kanssaan. Rakastan kovasti miestäni ja lapsiani ja näkisin meidät mieluusti perheenä, mutta minulla on vain niin paha olla.
Vastaukset 16
Vanhimmat
ainakin ensimmäiseksi jotain ammattiauttajaa, jonka kanssa voit puhua asiastasi. Tuntuu että olet yksin murheinesi
Kyllä olen paljon jutellut terapiassa, ja sukulaiillenikin jotain, mutta en viitsi enää heidän kanssaan asiasta paljon jauhaa, näkevät että olen todella onneton.Mieheni on katkaisut kaikki välinsä minun perheeseeni, hänen perhe on täydellinen. Meillä ei käy kukaan kylässä, miehen perhe asuu kauempana.
Täällä on vähän sama homma, mieheni tekee pitkää päivää ja on paljon poissa kotoa. Kun tulee töistä on väsynyt eikä jaksa olla minun kanssa. lapsen kanssa kyllä on jonkin verran. Hän saisi mennä ja tulla niin kuin haluaa mutta minä en...
Sitten muka vika on minussa. Hän luulee että on helppoa olla kotona lapsen kanssa yms...
Jos haluat niin meilaa minulle olisi mukava jakaa tunteita ja kokemuksia...
[email protected]
Ihmettelen, miksi te ihmiset käytätte tän ainoan elämänne rääkäten itseänne. Mua ei tarvi pettää kun kerran ja juttu on ohi, en ikinä antaisi anteeksi. En ymmärrä, miksi syyllistät itseäsi siitä, että miehesi petti sinua ja miksi sinä käyt terapiassa asian vuoksi. Syy ei mitenkään ole sinun. Jos miehesi ei näe asiassa mitään ongelmaa niin ei se asiaa tule muuttamaan, että sinä käyt terapiassa. Kun luottamus on noin nollissa ja sulla on jatkuva paha olo ja epäilyksesi, mieti noinko haluat loppuelämäsi viettää.
Jotenkin vaan tuntuu siltä, lähes 60 v. ja pari vuotta sitten jouduin petettyjen lukuisaan seuraan. Kaikki pettävät ennemmin tai myöhemmin. Luottamus meni täysin ja tuli tilalle mieletön pelko kaikkea kohtaan. Jos joku soittaa, kädet melkein tärisevät.
Kaupungilla kun näkee pariskuntia, miettii heti ... joko tuo on pettänyt vai millloinka pettää. En usko enkä luota enää mihinkään.
Ystäväpiirissäni ei ole kuin pari pariskuntaa, joista toinen tai kumpikin on sen oloisia, että saattaisivat pettää. Muiden en usko pettävän ja olenpa itsekin elänyt pettämättä, enkä usko löytyvän syytä pettämiseen. Miksi pettää kun on rehellisempää erota ja etsiä uusi, jos vaihtelua haluaa. Tosin aikuinen pariskunta löytää sitä vaihtelua ihan kahdestaankin.
Me myös ajattelemme mieheni kanssa, että sitten kun tulee tarve pettämiselle, kerrotaan se toiselle ja erotaan. Jos pettää, silloinhan ei toista enää rakasta - miksi olla siis yhdessä?Olemme olleet yhdessä 17 vuotta ja pettämistä ei ole ollut. Nyt joku tietysti ajattelee, että mistä tiedät mitä mies on tehnyt jne... Sen vaan tietää. Me ajatellaan, että niin kauan kun kotona on kaikki kunnossa, ei tarvi pettää ja jos toista rakastaa, ei petetä.
löytyy kyllä mä en ikimaailmassa pettäisi puolisoani en edes humalassa. se ei ole oikeen ketään kohtaan
Olet kyllä oikeassa muuten mut kyllä toinen tilaisuus pitäis myöntää, ihmise ovat erehtyväisiä
minäkin yli 30 vuotta. Uskoin mieheeni, mutta tuli netti ja seksiä hakevat leskirouvat....
haaveita tanssilavan luona!!!!!!!!!!!
Ymmärrän, että huono olosi jatkuu sillä vaikeahan pettämistä on unohtaa.Mieti kuitenkin,onko järkeä kituuttaa miehesi kanssa vaikka itse voit huonosti ja varmaan lapsetkin, koska kuinka jaksat olla heidän kanssaan? Lapesi varmaan vaistoavat pahan olosi.Itse en voinut antaa miehelleni pettämistä anteeksi vaikka asiaa yritettiin villaisella painaa.Tajusin, että olen arvokas ihminen ja jonkun ihmisen seurassa ei ole enää hyvä olla niin on paras olla yksin. Tietenkin, jos haluat jatkaa teidän täytyy tehdä kovasti töitä suhteen eteen,käydä parisuhdeterapioissa jne ja sinun täytyy vaan antaa anteeksi menneet.
Mietin sitä, mitä rakastat.
Miestäsi?
Lastesi "normilapsuutta" kokonaisessa perheessä?
Kotia?
Perheasetelmaa?
Kulissia?
Jalansijaa omassa kodissa?
Perinteen asettamaa käsitystä siitä, mikä on Koti ja perhe?
Jos todella rakastat miestäsi, nostan sinulle hattua, sillä itse olisin itsekunnioituksesta jo laittanut elämäni toiseen muotoon.
Mietinkin, tunnetko itsesi ja toiveesi ja halusi riittävän hvyin, jotta osaisit tulkita omat tunteesi ja niiden luonteen, todellisuuden, ...realiteetit?
...raja vastaan. Yksipuolinen rakastaminen on raskas ja vaativa laji, ei sitä kovin montaa vuotta monikaan jaksa. On vaikeaa myöntää epäonnistuneensa avioliitossaan ja aviopuolison valinnassaan; pelottaakin, että mitähän sukulaiset, naapurit, ystävät ja tuttavat ja työkaverit ajattelevat, jos minäkin nyt eroan. Ovatko eräät kenties jopa vahingoniloisiakin takanapäin. Mitäpä väliä sillä loppujen lopuksi on? Kerranhan se vain kirpaisee!
Ei mahdollisten takanapäin naurajienkaan elämä välttämättä ole sen enempää ruusuilla tanssimista.
Itsekin siedin melkoista helvettiä aikani - 7 vuotta peräti - ennen kuin olin valmis antamaan periksi ja päätin, että avioero on ainut oikea ja järkevä ratkaisu. Eikä ole jälkeenpäin tarvinnut katua tippaakaan. Olin yksinhuoltaja-isänä viisi vuotta (aluksi lapset olivat 2v. ja 7v. ja he asuivat koko ajan kanssani, toki asuvat edelleenkin...) kunnes löysin elämäni naisen toiselta puolen Suomea. Hänkin oli eronnut samoihin aikoihin kuin minäkin eli vuosituhannen lopulla ja hänelläkin oli kaksi lasta, jotka olivat tavatessamme samaa ikäluokkaa, kuin vanhempi tyttäreni.
En kerro tässä sen enempää, koska tarkoitukseni ei ole kehuskella omalla hyvällä tuurillani (välissä oli toki monia karvaita pettymyksiäkin naismaailmaan tutustuessani) vaan kertoa, että uuden elämän aloittaminen on mahdollista jopa keski-ikäiselle yksinhuoltajallekin. Jopa mieskin selviää yksinhuoltajana, siitä olen itse hyvänä todisteena. Enää en ole yh-isukki, sillä avioiduimme viimevuoden toukokuussa... ja elämämme on ihanaa edelleenkin...
Sanoit, että "Minulla on oman päätyöni ohessa lapset, miehen firma ja talo hoidettavana."
Joten selviät kyllä ilman miestäsikin jos on tarpeen ja todennäköisesti pysyisit paremmin järjissäsikin ja olisit lopulta paljon onnellisempi ja tyytyväisempi elämääsi.
On tuo niin väärin ja surullista, sinä kaipaisit niin kovasti rakastavan ja ymmärtäväisen ja loduttavan miehen hellään ja turvalliseen syliin. Tuollainen koko yön yksikseen itkeminen on hirveätä. Miten mies voi nukkua samassa sängyssä ja antaa sinun vaan itkeä ottamatta syliinsä... lohduttaakseen? Jos hän sinua vähänkään rakastaisi, ei hän voisi sinua noin julmasti kohdella!
sinun olisi tehtävä rohkeita päätöksiä.
Jotenkin sain käsityksen että tilanteenne on aika tavalla jumissa.
Sairastut henkisesti ellei tilanteenne purkaudu millään tavoin.
Olisiko pieni välimatka hyvä tässä tilanteessa.
Pieni ns. harjoitusero, että kumpikin voisi tahoillaan miettiä tilannetta.
ei noin isoa epäluottamusta aiheuttavaa asiaa voi vaieta unohduksiin ja jatkaa (mukamas) normaalia yhteiselämää. Miehesi pitäisi ymmärtää sinun tarpeesi keskustella asiasta.
Jos miehesi ei puhu ja nukkuu metrin päässä, johan se kertoo, ettei hänenkään puolestaan asiat ole kunnossa. Pariterapia olisi ihan paikallaan.