Mieheni non vuoden kestäneen suhteen paljastumisesta on nyt sellainen kuukausi. Tämä kuukausi on ollut yhtä vuoristorataa, välillä olen ollut tulevaisuuteen luottavainen, sitten taas täysin päinvastoin, ei tästä mitään tule.
Näin sanoi joku toinen toisaalla: " Minulle avioliitto oli päätös elää loppuelämäni rakkaan ja läheisen ihmisen kanssa tapahtuisi sitten mitä tahansa. Se antoi turvan ja luottamuksen. Oli mahdollista purkaa myös pahaa oloaan ilman että pelkäisi joutuvansa hylätyksi." Näin minäkin ajattelin, vaan eipä kukaan olekaan luvannut, että elämä olisi reilua.
Olen aina pitänyt itseäni vahvana, mutta nyt alkaa tuntua, että ei kaikkea voikaan sietää ja kestää. Olemme eläneet edelleen yhdessä, lähes normaalisti. Olen yrittänyt saada mieheni parisuhdeterapeutille, koska minulle ei riitä tämä asian painaminen villaisella, olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tarvitsen puhetta, puhetta puhetta ja tekoja. Omaan jo kovasti päätään nostavaan masennukseeni saan apua varmaankin työterveyslääkäriltä, mutta se ei auta meidän suhteemme mahdollisessa uudelleenrakentamisessa.
Pystyisin kyllä (luultavasti) antamaan menneiden olla, mutta kuitenkin kun tajuan kuinka paljon yritystä ja tarmoa mieheni on laittanut suhteeseensa järjestämiseen, eikä nyt tee mitään meidän suhteemme korjaamisen eteen, en voi kai kuin luovuttaa? Asiaa ei helpota lainkaan kolme alle kouluikäistä ja juuri hankittu talo, mutta ne kai ovat vain järjestelykysymys, särkynyt maailmani ei ole, sen korjaaminen vaatii paljon työtä.
Näin sanoi joku toinen toisaalla: " Minulle avioliitto oli päätös elää loppuelämäni rakkaan ja läheisen ihmisen kanssa tapahtuisi sitten mitä tahansa. Se antoi turvan ja luottamuksen. Oli mahdollista purkaa myös pahaa oloaan ilman että pelkäisi joutuvansa hylätyksi." Näin minäkin ajattelin, vaan eipä kukaan olekaan luvannut, että elämä olisi reilua.
Olen aina pitänyt itseäni vahvana, mutta nyt alkaa tuntua, että ei kaikkea voikaan sietää ja kestää. Olemme eläneet edelleen yhdessä, lähes normaalisti. Olen yrittänyt saada mieheni parisuhdeterapeutille, koska minulle ei riitä tämä asian painaminen villaisella, olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tarvitsen puhetta, puhetta puhetta ja tekoja. Omaan jo kovasti päätään nostavaan masennukseeni saan apua varmaankin työterveyslääkäriltä, mutta se ei auta meidän suhteemme mahdollisessa uudelleenrakentamisessa.
Pystyisin kyllä (luultavasti) antamaan menneiden olla, mutta kuitenkin kun tajuan kuinka paljon yritystä ja tarmoa mieheni on laittanut suhteeseensa järjestämiseen, eikä nyt tee mitään meidän suhteemme korjaamisen eteen, en voi kai kuin luovuttaa? Asiaa ei helpota lainkaan kolme alle kouluikäistä ja juuri hankittu talo, mutta ne kai ovat vain järjestelykysymys, särkynyt maailmani ei ole, sen korjaaminen vaatii paljon työtä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mitä miehet ajattelevat, olenko liian 'tunteellinen', olenko ymmärtänyt väärin, että tämä perhe-elämän ylläpito olisi se osoitus halusta jatkaa? En voi uskoa. Juuri puheen, kosketuksen ja yhdessäolon puute tämän syynä on miehen mukaan ollut, miten sama käytös sitten voisi mitään parantaa?
Ennuste on huono, jos mies ei halua asiasta puhua tai käyttää ammattiapua. Pettäjillä on taipumusta pettää uudestaan, jos saavat anteeksi, varsinkin ilman perusteellista selvittämistä.
Ja tänään taas aurinko paistaa risukasaan. Vietin vaihteeksi vielä yhden yön sohvalla ja aamulla mies sanoi, että yritetään oikeasti yhdessä. Siinä samassa ahdistus muuttui toivoksi, ne kaivatut sanat, vihdoin. Ja puhumaan olemme menossa parisuhdeterapeutille.