En tiedä, onko tämä kenties turha aihe, mutta itselleni tämä on jotain aivan uutta ja vasta nyt opittua.
Olen 20-vuotias nainen ja viimeisen vuoden ajan olen tuhlannut kaikki voimavarani ihmiseen, jonka kanssa en tule toimeen. Tämä "ystäväni" ei kuuntele minua eikä hän voi näin ollen myöskään ymmärtää minusta mitään. Kaikki sanomani jää aina keskeneräiseksi, jopa niin, että hän täydentää lyhyetkin lauseeni loppuun. En saa sanotuksi yhtään mitään hänen seurassaan.
Vuoden vierähdettyä tuli viimein sellainen olo, että nyt saa riittää. Vihdoin aloin tuntea itsessäni positiivista vihaa. Vihaa, jolla puolustaisin itseäni vääryyksiltä.
Tämä "ystäväni" on ollut rehellisesti sanottuna tuhoisin tuttavuuteni koko elämäni aikana! Hän on onnistunut pistämään aivoni kokonaan off:iin, kun en ole saanut sanotuksi yhtään mitään hänen seurassaan, vaan hän on hoitanut joka kerta väkisin puhumisen minun puolestani. Olen onneksi pikkuhiljaa palautumassa normaaliin lähtöpisteeseen, joka oli vielä vuosi sitten. Alan nimittäin ajatella pitkiä lauseita loppuun ihan itse enkä jätä ajattelemista keskeneräiseksi (toisin kuin hän vaatii seurassaan).
Olen ollut aina älykäs ihminen, saanut äidinkielen esseistä paljon kiitettäviä ja perustellut keskusteluissa usein taitavasti mielipiteeni. Nyt tuntuu kuin en siihen enää kykenisi. Olen alkanut hurjasti tarkkailla sanomisiani enkä ole voinut keskittyä itse puhuttavaan aiheeseen. Olen ottanut kaikki epäonnistumiset kunniaani ja luovuuteni on sammunut. Tämän on saanut aikaan kaverini, jonka kanssa on pitänyt puhua täsmälleen hänen haluamallaan tavalla. Olemme puhuneet vain pinnallista p*skaa päivästä toiseen ja lisäksi minut on keskeytetty, jos olen yrittänyt itse miettiä jotakin lausetta loppuun. Olen kuitenkin ollut optimistinen ja ajatellut että hänen suhtautumisensa vielä muuttuu, kun aikaa kuluu. Mutta ei, eivät ihmiset siitä miksikään muutu. Jos jollakin on todella paha olla, ei hän yhden hyväntahtoisen ihmisen avulla mihinkään parane. Ei parane. Siihen tarvitaan ihan ammattiauttajaa. Olen alkanut tajuta, että minun vastuullani ei ole kantaa hänen elämänsä murheita eli sietää hänen pahoinvoinnista kielivää käytöstään. Hänen täytyy itse osata hakea apua eikä pyrkiä jyräämään muita alleen. Tuntuu siltä kuin hän ei välillä tajuaisi, mitä oikein tekee toiselle ihmiselle. Aivan kuin hänen avuntarpeensa olisi niin suuri, että se ei enää tietoisesti johdattelisi häntä, vaan ihan jo alitajunnan tasolla.
Sanomani on, että älkää Uhratko Itseänne heti ensimmäiselle vastaantulijalle! Rajat pitää pistää ja vain sellainen ihminen kannattaa päästää lähelleen, jolle ei tarvitse "kova kouraisesti" näyttää rajojaan, vaan hän ymmärtää ne muutenkin (osaa kunnioittaa toista). Jos päästää epäsopivan ihmisen henkisesti liian lähelle itseään, silloin toisella on mahdollisuus muokata ihmisen persoonaa haluamaansa suuntaan. Ja seuraukset voivat olla tuhoisia! Itse olin ajattelematta yhtään mitään kokonaisen vuoden ajan. Nyt täytyy pikkaisen pinnistellä, jotta pääsisi ajattelussa takaisin raiteilleen. Mutta sellaista se elämä on, virheistä oppii.
Olen 20-vuotias nainen ja viimeisen vuoden ajan olen tuhlannut kaikki voimavarani ihmiseen, jonka kanssa en tule toimeen. Tämä "ystäväni" ei kuuntele minua eikä hän voi näin ollen myöskään ymmärtää minusta mitään. Kaikki sanomani jää aina keskeneräiseksi, jopa niin, että hän täydentää lyhyetkin lauseeni loppuun. En saa sanotuksi yhtään mitään hänen seurassaan.
Vuoden vierähdettyä tuli viimein sellainen olo, että nyt saa riittää. Vihdoin aloin tuntea itsessäni positiivista vihaa. Vihaa, jolla puolustaisin itseäni vääryyksiltä.
Tämä "ystäväni" on ollut rehellisesti sanottuna tuhoisin tuttavuuteni koko elämäni aikana! Hän on onnistunut pistämään aivoni kokonaan off:iin, kun en ole saanut sanotuksi yhtään mitään hänen seurassaan, vaan hän on hoitanut joka kerta väkisin puhumisen minun puolestani. Olen onneksi pikkuhiljaa palautumassa normaaliin lähtöpisteeseen, joka oli vielä vuosi sitten. Alan nimittäin ajatella pitkiä lauseita loppuun ihan itse enkä jätä ajattelemista keskeneräiseksi (toisin kuin hän vaatii seurassaan).
Olen ollut aina älykäs ihminen, saanut äidinkielen esseistä paljon kiitettäviä ja perustellut keskusteluissa usein taitavasti mielipiteeni. Nyt tuntuu kuin en siihen enää kykenisi. Olen alkanut hurjasti tarkkailla sanomisiani enkä ole voinut keskittyä itse puhuttavaan aiheeseen. Olen ottanut kaikki epäonnistumiset kunniaani ja luovuuteni on sammunut. Tämän on saanut aikaan kaverini, jonka kanssa on pitänyt puhua täsmälleen hänen haluamallaan tavalla. Olemme puhuneet vain pinnallista p*skaa päivästä toiseen ja lisäksi minut on keskeytetty, jos olen yrittänyt itse miettiä jotakin lausetta loppuun. Olen kuitenkin ollut optimistinen ja ajatellut että hänen suhtautumisensa vielä muuttuu, kun aikaa kuluu. Mutta ei, eivät ihmiset siitä miksikään muutu. Jos jollakin on todella paha olla, ei hän yhden hyväntahtoisen ihmisen avulla mihinkään parane. Ei parane. Siihen tarvitaan ihan ammattiauttajaa. Olen alkanut tajuta, että minun vastuullani ei ole kantaa hänen elämänsä murheita eli sietää hänen pahoinvoinnista kielivää käytöstään. Hänen täytyy itse osata hakea apua eikä pyrkiä jyräämään muita alleen. Tuntuu siltä kuin hän ei välillä tajuaisi, mitä oikein tekee toiselle ihmiselle. Aivan kuin hänen avuntarpeensa olisi niin suuri, että se ei enää tietoisesti johdattelisi häntä, vaan ihan jo alitajunnan tasolla.
Sanomani on, että älkää Uhratko Itseänne heti ensimmäiselle vastaantulijalle! Rajat pitää pistää ja vain sellainen ihminen kannattaa päästää lähelleen, jolle ei tarvitse "kova kouraisesti" näyttää rajojaan, vaan hän ymmärtää ne muutenkin (osaa kunnioittaa toista). Jos päästää epäsopivan ihmisen henkisesti liian lähelle itseään, silloin toisella on mahdollisuus muokata ihmisen persoonaa haluamaansa suuntaan. Ja seuraukset voivat olla tuhoisia! Itse olin ajattelematta yhtään mitään kokonaisen vuoden ajan. Nyt täytyy pikkaisen pinnistellä, jotta pääsisi ajattelussa takaisin raiteilleen. Mutta sellaista se elämä on, virheistä oppii.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Toivottavasti myös todella jätät yhteydenpidon tähän henkilöön ja sanot syynkin suoraan päin naamaa.
jos viettäisin hänen kanssaan tiiviisti aikaa seuraavat kolme, neljä vuotta. En aio tehdä niin. Aion lakata pitämästä yhteyttä.
Sanominen ei pahemmin auta... Kun ei ymmärrä, niin ei ymmärrä.
Kiitos vastauksestasi.
Tarinasi kosketti kohtaan, mikä on minunkin tätä päivää. Harrastuspiirissäni on nainen, joka terrosisoi kaikkea keskustelua keskeyttämällä, koko ajan,ääntelemällä (puolesta tai vastaan) ja torpedoimalla toisten mielipiteet jo kättelyssä ennenkuin kukaan on asiasta ehtinyt äännähtääkään. Joskus päässäni alkaa kirjaimellisesti surista asian takia ja olen miettinyt, että voisiko asiasta huomauttaa, mutta olen tullut siihen tulokseen, että henkilö on niin itseään täynnä, ettei hän käsittäisi mistä on kysymys. Miesten maailmassa tällainen tyyppi saisi sakin hivutuksen (luulen).
Seuraus tästä on se, että aitoa keskustelua ei synny ja asioista päättää vain kyseinen henkilö. Jössis, mikä riesa!
Jätä tyyppi ennenkuin pimahdat!
kun kirjoitit minulle noin lohduttavan vastauksen! =)
Miksette te voi sitten hivuttaa sitä akkaa omasta porukastanne? Eiköhän se ala pikkuhiljaa tajuamaan kun näytätte nyrpeää naamaa ja välttelette sitä. keskustelette tietty omissa oloissanne asiasta ensin, että sä tiedät mitä muutmkin siitä ajattelee.
Olen sinua melko paljon vanhempi nainen, mutta olen kokenut jotakin samaa hyvin pitkäaikaisen ystävän taholta. Tämä ystäväni on lapsuuden ystävä ja ollut aina henkisesti riippuvainen minusta; tämä on käytännössä tarkoittanut sitä, että olen ollut se henkilö, joka on tukenut häntä kaikissa kriiseissä. Olen samalla ollut hänen ainoa ystävänsä. Itselläni on useita ystäviä.
Meillä oli vauhdikas nuoruus, mutta sen jälkeen ystäväni päätti omistautua avioliitolleen; hänestä tuli hyvin riippuvainen aviomiehestään. Koin tämän helpotuksena, koska ajattelin, että nyt minun ei tarvitse enää olla tuossa 'auttajan' roolissa.
Vaan toisin kävi; olin yhä 'terapeutti'. Kunnes ystäväni hakeutui ammattiauttajan pakeille - tämän jälkeen apuani ei tarvittu, ja ystäväni alkoi suhtautua minuun välttelevästi, suorastaan vihamielisesti. Kävi ilmi, että hän oli ottanut yhteyttä sukulaiseeni ja alkanut arvostella minua hänelle; sukulaiseni on hyvin miellyttämishaluinen, ja tämä ystäväni tiesi tämän. Minun arvosteleminen selkäni takana jatkuu yhä näiden kahden välillä.
Jo useita vuosia olin ajatellut - ja tajunnut -
etten ole koskaan erityisesti pitänyt ystävästäni ihmisenä. Vasta nyt voin ajatella näin täysin.
Ja mitä tulee keskusteluihimme - palatakseni alkuperäiseen aiheeseen - ne ovat pinallisia, koska ystäväni kokee, että jos olen hänen kanssaan eri mieltä jostakin asiasta, se on henkilökohtaista. Pysyttelemme 'turvallisella' maaperällä, eli puhumme vain hänelle tärkeistä aiheista, ja minun tehtäväni on lähinnä myötäillä häntä. Kuten aina. Erona on vain se, että en enää koe tuota ihmistä ystävänä; olen henkisesti sanoutunut hänestä irti.
todella huomaa, että olet jo aikuinen rouva. Kiitos paljon vastauksestasi. On mielenkiintoista lukea erilaisia vastauksia. En tiedä mitä tuohon sanoa, koska elämänkokemukseni on vielä niin paljon pienempi kuin sinulla. Sanonpahan vain sen, että ystäväsi on harvinaislaatuisen ymmärtämätön ihminen.